Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Tuntuuko teistä "normaalin" lapsuuden eläneiltä, ettei teitä oikeasti rakastettu?
18.03.2026 |
Ensinnäkin, oikeita traumoja kokeneet, älkää vastatko, en hae nyt rankkoja kokemuksia.
Mutta mä synnyin 80-luvulla, meitä lapsia oli kaksi ja elämä tasaista. Ruokaa ja leluja oli, toki ei ihan rikkaimpia oltu, mut en muista että mitkään normaalit elämisen kulut olisivat olleet vanhemmilleni ongelma maksaa.
Äiti ja mummo teki todella selväksi, että lapset sotkevat. Meitä oli kaksi tyttöä, joten mietin, että kuinka rauhallinen sitä olisi pitänyt olla ja miten jotkut naapurit pärjäsivät, kun heillä oli useampi poikalapsi. Me muuten saimme kiitosta siitä, että olimme tyttöjä, koska pojat olisivat ihan kauheita sotkemaan ja meluamaan.
Mun todistuksen keskiarvo oli lähemmäs ysi, mutta muistan itkeneeni kun se ei ollut yli ysin. Joskus kuivasti myönnettiin että olen hyvä koulussa, mutta jotenkin en osannut sitä kehuna ottaa. Vielä nyt aikuisena en osaa ottaa kehuja vastaan koska koen, että vain huonoja koitetaan kannustaa kehuja antamalla.
Jos mä yhden vinkin tuleville tai nykyisille vanhemmille saisin antaa, niin se olis tämä: kun lapsi tulee sun luo, esitä edes ilahtunutta tämän läsnäolosta, pelkästä olemassaolosta äläkä aina ota esille jotain negatiivista lapseen liittyvää, vaikka se olisi pientäkin. Esim. "Olet taas sotkenut vaatteesi." "Miksi sulla on nuo paremmat vaatteet kotona päälläsi." "Onko läksyt tehty, sitten ulos kun et kuitenkaan liiku tarpeeksi."
Olin lievästi ylipainoinen ja siitä voisi kirjoittaa ihan oman tarinansa, miten iso numero asiasta tehtiin. Nyt epäilen, että aloin syödä enemmän kaikkeen ahdistukseen. Ja meillä siis herkut olivat lähestulkoon kiellettyjä, mutta kyllä lapsi lihoo lievästi ylipainoiseksi myös varastelemalla juustopaloja, pullaa ja mitä nyt kotona on. Viikkorahat pieniin karkkeihin koulumatkalla. (Tämä tiedoksi niille, jotka paasaavat, että mitäs vanhemmat kantoivat herkkuja kotiin. Eivät kantaneet, yököttelivät jos joku tuntematon osti sipsejä kaupasta. Itse toki söivät pullaa kahvin kanssa.) Itse jäisi vielä tänä päivänä mielummin kiinni vaikka mistä salasuhteesta kuin herkuttelusta.
Mulla ei itselläni ole lapsia, mutta onko lapset oikeasti niin rankka ja paska juttu elämässä kuin vanhempani antoivat ymmärtää?
Kommentit (126)
Jos 70-luvulla kerran vielä fyysisesti kuritettiin ihan varmaan 100 vuotta aikaisemminkin. Ja kun ei ollut koulua lapset tekivät pienestä töitä. Tietysti säätyläiskodit erikseen. No heitä hoiti Freud, naisten hermoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Välittäminen korvattiin materiaalilla ja läheisyys oli kotona täysin vieras asia.
Meillä oli sama juttu. Kaikkea tarpeellista kyllä annettiin, muttei MINKÄÄNLAISTA läheisyyttä, ei henkistä, eikä varsinkaan fyysistä. Vähän kuin me oltais synnytty aikana ennen ehkäisyä, silloinhan lapsia kohdeltiin usein suorastaan karmeasti, koska niitä vaan tahtomatta tuli.
Mutta ehkä tuo oli sellainen murrosvaihe, että vaikka ehkäisy jo olikin, niin kyllä silti avioliitossa on kyse lisääntymisestä. Ei silloin ollut vielä sosiaalisesti hyväksyttyä mennä naimisiin ja olla haluamatta lapsia, sehän olisi ääretöntä itsekkyyttä! Tosi surullista, että esimerkiksi mieheni äiti on sanonut ihan suoraan, ettei hän olisi koskaan halunnut lapsia, eikä miestä. Oli naisiin päin, muttei sellainen tullut kyseeseenkään, joten hän oli niin äärimmäisen katkera ja myrkyllinen ihminen, ettei hänen kanssaan voinut olla kunnolla tekemisissäkään. Lapsenlapsetkaan ei häntä kiinnostaneet. Hän koki, että elämänsä oli alusta alkaen pilalla =(
Kun olin 3v 80-luvulla tunsin että välillä äidistä tuli vihan energiaa minua pientä lasta kohtaan. Jopa sanattomana. Riitaisa äkisti hän oli, komentava, epäilevä, ellei joskus hyvä tuuli. On ollut aina sellainen muita kohtaan. Ollaan erilaisia. Äiti oli töissä eniten ja isä nukahti kotona.
Ei ole, kaikki tarpeellinen ja vähän enemmänkin tarjottiin. Sylissä ei kuitenkaan pidetty, mutta ei tullut traumoja. Ei ollut meillä tapana.
Meillä oli muuten myöskin lapsuudenkodissa tämä kummallinen huorahokema. Isän äiti oli ehkä tunnekylmin koskaan tapaamani ihminen ja uskon näin jälkikäteen tarkastellen, että häntä on lapsuudessaan vihattu syvästi sukupuolen takia. Hänellä kun oli hyvin vahvat, naisvihamieliset mielipiteet, mm. otsatukan leikkaaminen oli "huoranmerkki", samoin sininen luomiväri ja nilkkamittaa lyhemmän hameen käyttäminen.
Isäni oli tietysti kaikki nämä vaikutteet imenyt äidiltään ja hoki niitä kuin papukaija. Kerran kysyin, että miksi on naisen kanssa naimisissa tai miksi ylipäänsä asuu meidän kanssa, jos kerran vihaa tyttöjä ja naisia niin paljon. No, ukko kävi käsiksi siitä hyvästä.
Vanhempieni älytön pidättyväisyys ja kaiken salaaminen myös vahingoitti minua ihan selvästi. Olen jo lähes 40v, isää en ole nähnyt 20 vuoteen ja äiti ollut jo 10v haudassa, mutta edelleen huomaan heidän vaikutteitaan arjessani. Meillä pelättiin mm. ovikellon soittoa ihan sairaalloisuuteen asti ja itse olen omani ruuvannut irti, koska en kestä sitä soittoäänen aiheuttamaa säikähdystä ja sitä seuraavaa minuuttien mittaista sydämentykytyskohtausta. Rapusta jos kuului ääniä, niin meillä lapsuudenkodissa meni telkkarista äänet pois, hiivittiin napsimassa huoneista valot pois ja aggressiivisesti suhisten käskettiin olemaan hiljaa, sitten seiniä nuollen isä hiipi lähemmäs ulko-ovea kuuntelemaan. Ei meille koskaan kukaan tullut, eikä minulle koskaan selitetty mikä tämä näkymätön hyökkääjä/pelon kohde on, mutta silti tuo kauhun tunne tarttui matkaani.
Alue: Aihe vapaa
Tämä. Olen oppinut vihaamaan ja inhoamaan syvästi noita mene eteenpäin - demoneja.