Lue keskustelun säännöt.
Tuntuuko teistä "normaalin" lapsuuden eläneiltä, ettei teitä oikeasti rakastettu?
18.03.2026 |
Ensinnäkin, oikeita traumoja kokeneet, älkää vastatko, en hae nyt rankkoja kokemuksia.
Mutta mä synnyin 80-luvulla, meitä lapsia oli kaksi ja elämä tasaista. Ruokaa ja leluja oli, toki ei ihan rikkaimpia oltu, mut en muista että mitkään normaalit elämisen kulut olisivat olleet vanhemmilleni ongelma maksaa.
Äiti ja mummo teki todella selväksi, että lapset sotkevat. Meitä oli kaksi tyttöä, joten mietin, että kuinka rauhallinen sitä olisi pitänyt olla ja miten jotkut naapurit pärjäsivät, kun heillä oli useampi poikalapsi. Me muuten saimme kiitosta siitä, että olimme tyttöjä, koska pojat olisivat ihan kauheita sotkemaan ja meluamaan.
Mun todistuksen keskiarvo oli lähemmäs ysi, mutta muistan itkeneeni kun se ei ollut yli ysin. Joskus kuivasti myönnettiin että olen hyvä koulussa, mutta jotenkin en osannut sitä kehuna ottaa. Vielä nyt aikuisena en osaa ottaa kehuja vastaan koska koen, että vain huonoja koitetaan kannustaa kehuja antamalla.
Jos mä yhden vinkin tuleville tai nykyisille vanhemmille saisin antaa, niin se olis tämä: kun lapsi tulee sun luo, esitä edes ilahtunutta tämän läsnäolosta, pelkästä olemassaolosta äläkä aina ota esille jotain negatiivista lapseen liittyvää, vaikka se olisi pientäkin. Esim. "Olet taas sotkenut vaatteesi." "Miksi sulla on nuo paremmat vaatteet kotona päälläsi." "Onko läksyt tehty, sitten ulos kun et kuitenkaan liiku tarpeeksi."
Olin lievästi ylipainoinen ja siitä voisi kirjoittaa ihan oman tarinansa, miten iso numero asiasta tehtiin. Nyt epäilen, että aloin syödä enemmän kaikkeen ahdistukseen. Ja meillä siis herkut olivat lähestulkoon kiellettyjä, mutta kyllä lapsi lihoo lievästi ylipainoiseksi myös varastelemalla juustopaloja, pullaa ja mitä nyt kotona on. Viikkorahat pieniin karkkeihin koulumatkalla. (Tämä tiedoksi niille, jotka paasaavat, että mitäs vanhemmat kantoivat herkkuja kotiin. Eivät kantaneet, yököttelivät jos joku tuntematon osti sipsejä kaupasta. Itse toki söivät pullaa kahvin kanssa.) Itse jäisi vielä tänä päivänä mielummin kiinni vaikka mistä salasuhteesta kuin herkuttelusta.
Mulla ei itselläni ole lapsia, mutta onko lapset oikeasti niin rankka ja paska juttu elämässä kuin vanhempani antoivat ymmärtää?
Kommentit (79)
Tiedän, että minua rakastettiin ja rakastetaan yhä. Ei jäänyt ollenkaan epäselväksi, että olin hyvin toivottu ja rakastettu lapsi. Moni suomalainen vanhempi ihminen ei osaa ilmaista tunteitaan oikein millään tavalla, varsinkaan omia lapsiaan kohtaan. Mulla oli onneksi isovanhemmat, jotka eivät arastelleet näyttää tunteitaan niin se ei ole ollut vaikeaa vanhemmillenikaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei pelkästään tunnu, vaan niin oli. Olen sota-ajan lapsien jälkeläinen, ja nyt aikuisena olen ymmärtänyt, etteivät he edes tienneet mitä rakastaminen tarkoittaa. Ainakin se poikkeaa hyvin paljon siitä, mitä itse sillä ymmärrän.
Mun vanhemmista toinen on sota-aikana, toinen sen jälkeen syntynyt. Molemmilla mummoilla on ollut varmasti rankkaa vanhempieni lapsuudessa. Mut omien vanhempien kohdalla mietin että onko tämä joku persoonallisuuskysymys. Jos mulla ois lapsia, ne ois mulle tärkeimmät elämässä, ei mitään riesoja.
Yritän vastata kohteliaasti myös näille, joille aihe on selvästi arka ja se vaillejääminen oikein näkyy vastauksista. Mutta mä en mitenkään kaipaa siis mitään "rakas" tai "kulta" -sanoja vaan sellaista normaalia hyväksyttyä olotilaa.
Miten itse kohtelette vaikka työkavereitanne? Ette te lässytä vaan tervehditte pienellä leuannykäisyllä ja murjaisette rennosti jotain et eiköhän tästä päivästä selvitä tai jotain. Jos on huono päivä, saa vaikka kirota ja olla pahalla päällä, mutta et sä sitä työkaverias syytä siitä pahasta päivästä. Tai koko sun elämästäs.
Mä haen sellaista oikeutta olla olemassa eikä mitään unelmahöttöä. En muuten ole parisuhteessa, voi olla siksi etten luota että kukaan pitäisi minusta. Ette ehkä halua tietää mitä mun suhteet on ollu...
-ap
Miten ajattelet täällä vauvapalstalla voivan muuttaa lapsuuttasi?
Se ei muutu sittenkään vaikka kävisit syyttelemässä näitä 75 + vanhempiasi joka päivä.
Oletko kuullut vertaistuesta? Oletko miettinyt koskaan, että lapsuudenperhe vaikuttaa esim parisuhteiden muodostumiseen? Ja auttaa ymmärtämään miksi elämä aikuisena on mennyt kuten on mennyt.
Kuka sanoi, että mun vanhempia lähdetään nyt syyttämään yhtään mistään?
Miksi tämä asia sinua niin kiinnostaa, oletko itse jäänyt vaille empatiaa? Sori jos satutin, mutta ei tää sua kiinnostais jos ei ois syytä.
-ap
Miksen aikuisena voi pohtia miksi joku käpertyy lapsuutensa? Ja äitinä miettiä hoenko rakkauttani tarpeeksi.
Olen 70-luvulla syntynyt. Jossain vaiheessa elämää oli kotona alkoholi isossa osassa. Vaihtuvat suhteet. Väkivaltaa. Henkistä ja fyysistä. Työnarkomaniaa. Isän uusi perhe.
Hyvin selvisin elämään tasapainoista ja päihteetöntä elämää.
Sitä sydämellistä ja sielua virvoittavaa rakkautta aika harvoin sai kokea lapsena. Koin tulleeni epäoikeudenmukaisesti kohdelluksi äidin osalta ja sitä aloin oireilemaan lapsesta asti. Sitä olin ikäänkuin huonoilla teillä siitä asti. Eli kohtuu pienetkin asiat voivat suistaa lapsen huonoille teille varsinkin jos aikuiset eivät ymmärrä selvittää lapsen huonon käytöksen/oireilun juuri syitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ajatuksia herättävä aloitus. Olen itse syntynyt - 78, ja minulla on lapsia, alkavat olla nuoria aikuisia. Ajattelen niin, että jo ihan perhe-elämän ja lasten hoitamisen lähtökohdat oli erilaiset 40-50 vuotta sitten kuin nyt. Lasten odotettiin pärjäävän omillaan, ei ollut tapana kehua, riitti kun oli ruokaa ja puhdasta vaatetta. Vanhempien tarpeet tuli aina ensin, ja vanhemmat määräsi. Näin ainakin meillä. Lisäksi muistan myös sellaisen asenteen, että lapset on aina riesa ja rasite. Tämä on ehkä jatkumoa jostain sota-ajan jälkeisestä pula-ajasta, kun tosi niukoista oloista ponnistettiin ja yritettiin perhe elättää ja lapset kasvattaa. Ja sitten yleisellä tasolla sekin, että eihän vanhemmat aina pidä lapsistaan. Tätä ei tietenkään sanota ääneen, mutta jollakin tavoin lapsi voi olla niin erilainen kuin vanhempansa, että tunnesidettä ei synny. Tai lapsi ei täytä vanhemman odotuksia. En tiedä, onko näissä minun jutuissa mitään järkeä, mutta nämä on sellaisia huomioita, mitä itse olen vuosien varrella tehnyt.
Toisinaan. En ainakaan muista että vanhemmat olisivat halanneet tai leikkineet meidän kanssamme kun 3. ikävuoden jälkeen. Jotain satunnaisia perhereissuja tehtiin, mutta arki oli sitä, että sisarusten kesken kulutimme aikaa. Vanhemmat olivat milloin missäkin ja tekivät omia juttujaan. Ainakin minulla on enemmän siskon kanssa vietetystä ajasta muistoja kuin vanhempien kanssa vietetystä ajasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos vain täydellisistä kodeista lähtevät olisivat oman elämänsä onnistujia paljonko heitä olisi?
Aikuisena on tietysti helppo ne lapsuuskotinsa huonot puolet eritellä ja käpertyä niihin. Kaikki eivät kuitenkaan tee niin.
Nää jotka suuttuu tällaisesta keskustelusta on kai neljä-viiskymppisten vanhempia. Ajat on tietysti erilaisia mutta kyllä keskusteluun täytyy pystyä. Oon itse viisikymppinen ja mulle on ok jos ja kun lapset kritisoi asioita lapsuudessaan, koska heidän hyvinvointinsa on mulle tärkeää ja jos keskustelu auttaa, hyvä. Omat vanhemmat kasikymppisiä ja kuitataan kaikki tyyliin parhaamme on yritetty. Ei se keskustelu mitään pilaa, päinvastoin lisää ymmärrystä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Isäni oli väkivaltainen psykopaatti, joten jätän hänen analysoimisensa kokonaan ulkopuolelle, mutta äitini toimintaa mietin useinkin.
Äidillä oli tapana sanoa pisteliäästi ihan yhtäkkiä, ilman mitään yllykettä. Olin saanut lahjaksi ensiliivit ja kysyin äidiltä onko ne sopivat mulle (olivat siis päälläni). Äiti katsoi tarpeelliseksi kommentoida, että en ole lihava, mutta tukeva kylläkin. Tuli ihan pohjattoman paha mieli, koska en ollut odottanut moista kommenttia, varsinkaan omalta äidiltä. Toinen tapaus oli kun istuin lattialla sitomassa kengännauhoja ja ähkäisin kun jalkapallopelissä ruhjeille mennyt polvi vihlaisi. Äiti katsoi minua hyvin ivallinen ilme kasvoillaan ja kysyi "onko maha tiellä?" Tuosta on aikaa jo liki 30 vuotta, mutta silti se kaikuu päässä.
Kummallista tässä äidin käytöksessä oli, että hän oli muuten kaikin puolin ihana äiti. Lohdutti, piti lähellä, sanoi rakastavansa. Mutta sitten välillä tuli näitä superkipeitä piikittelyitä, jotka näin aikuisen ymmärryksellä tarkastellen aiheuttivat minulle syömishäiriön ja dissosiaatiota. Teininä äiti lähti jopa mukaan isäni ivaamiseen, kun jostain syystä kumpaakin ärsytti meikkaamiseni. Äiti hyihytteli "miten nyt on niin tumma, voimakas sotku naamalla" ja "et sä voi mihinkään lähteä ton näkösenä!" Luokkakuvassa minulla oli niittipanta kaulassa, niin niihin piti melkein itkien sanoa ettei niitä kehtaa lähettää sukulaisille. Isä haukkui h*oran näköiseksi ja meikkaaminen oli kuulemma miehille kutsu n*ssimaan.
Ei tuollaisessa kodissa vaan voi kasvaa terveeksi aikuiseksi. Ei, vaikka äitini olisi ollut yksinhuoltaja ja isääni ei olisi ollut olemassakaan.
Nyt osu aika lähelle... Meillä ei tosin kukaan ollu väkivaltainen enkä usko että psykopaattikaan, mutta mun ulkonäkö on haukuttu kotona niin moneen kertaan että koulukiusaaminen oli jo lähes normaalia käytöstä, olin niin turtunut jo.
Siis lähes huvittaa, että nykyään syytetään somea siitä että jollekin tulee paha mieli jonkun insta-mallin näkemisestä. Sehän on pelkkä kuva! Mut mua arvosteli isä, äiti ja mummo, siis ihmiset joiden ois pitäny rakastaa mua just semmoisena ku oon. Ja mun kohdalla siis oli kysy lyhyydestä ja lievästä ylipainosta johon ei ees terkkarit yms puuttunut. Joku hyvä liikuntaharrastus ois kuitannu ne muutamat kilot.
Siis mä häpeän jopa mun ranteitani, koska ne lähtee levenemään liian aikaisin. Olettekos tämmöisestä edes kuulleet somessa..? Mun jalat on pelkkää makkaraa. En voi edes tähän kirjoittaa pahimpia juttuja, mutta mä oon joku täysin epäonnistunut hirviö ulkonäöltäni. Mitään h*oritteluja ei onneksi ollut, mut enhän mä ois kellekään kelvannutkaan. Mutta arvaatte mitä aikuisena tapahtu miessuhteissa, kokeilin huonoja suhteita, mutten voi oikeasti olla fyysisesti suhteessa näiden kokemusten vuoksi, uskoisin.
-ap
Kyllä minä koen, että minua rakastettiin. Mulla oli lapsena rankkoja kokemuksia, mutta mä jotenkin selvisin niistä. Isä oli aika hiljainen, kertoi itsestään silloin kun koki tarpeelliseksi ja oli usein pitkiä aikoja töissä. Äiti analysoi omaa lapsuuttaan minun kuullen ja purki omia traumojaan lähes kaikkiin ympärilläoleviin. Äidillä on siis omia rajuja laitoskokemuksia ja muuta käsittelemätöntä traumaa. Välillä teini-ikäisenä tuntui siltä, että äiti ei ollenkaan huomaa minun kasvuani, vaan keskittyy omaan paskaan lapsuuteensa ja vapaan aikuisuutensa muisteluun. Muistan hänen kerran sanoneen minulle, ettei koskaan halunnut lapsia ja että minä lainausmerkeissä päätin syntyä. Mielestäni tuo on todella häiritsevää sanoa yhtään kenellekään. Koen silti, että minua rakastettiin. Silloin kun äiti ei ollut jumissa omassa menneisyydessään, hän oli hyvin tukeva ja kannustava. Isäkin oli läsnä ja kannustava. En nyt tiedä miten lähtisin omaa lapsuuttani muuten analysoimaan. Paskaa tuli koettua, onnen hetkiä tuli koettua. En kyllä tiedä haluaisinko palata takaisin siihen aikaan kun olin lapsi tai teini. Mieluummin menen eteenpäin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei pelkästään tunnu, vaan niin oli. Olen sota-ajan lapsien jälkeläinen, ja nyt aikuisena olen ymmärtänyt, etteivät he edes tienneet mitä rakastaminen tarkoittaa. Ainakin se poikkeaa hyvin paljon siitä, mitä itse sillä ymmärrän.
Mun vanhemmista toinen on sota-aikana, toinen sen jälkeen syntynyt. Molemmilla mummoilla on ollut varmasti rankkaa vanhempieni lapsuudessa. Mut omien vanhempien kohdalla mietin että onko tämä joku persoonallisuuskysymys. Jos mulla ois lapsia, ne ois mulle tärkeimmät elämässä, ei mitään riesoja.
Yritän vastata kohteliaasti myös näille, joille aihe on selvästi arka ja se vaillejääminen oikein näkyy vastauksista. Mutta mä en mitenkään kaipaa siis mitään "rakas" tai "kulta" -sanoja vaan sellaista normaalia hyväksyttyä olotilaa.
Miten itse kohtelette vaikka työkavereitanne? Ette te lässytä vaan tervehditte pienellä leuannykäisyllä ja murjaisette rennosti jotain et eiköhän tästä päivästä selvitä tai jotain. Jos on huono päivä, saa vaikka kirota ja olla pahalla päällä, mutta et sä sitä työkaverias syytä siitä pahasta päivästä. Tai koko sun elämästäs.
Mä haen sellaista oikeutta olla olemassa eikä mitään unelmahöttöä. En muuten ole parisuhteessa, voi olla siksi etten luota että kukaan pitäisi minusta. Ette ehkä halua tietää mitä mun suhteet on ollu...
-ap
Toki sota on vaikuttanut ihmisiin, toisiin enemmän ja toisiin vähemmän. Kuitenkin persoonallisuudella on vaikutusta asiaan paljon. Minun isoisäni olivat sodassa, mummi evakossa Ruotsissa ja isoäiti pikku-Lottana. Varsinkin mummi ja vaari osasivat osoittaa rakkautta. Äitini on ollut lapsena rakastettu ja on sitten osannut rakastaa meitä lapsia. Muistan mummin kertoneen miten lempeä ja rakastava isä hänellä oli, vaarilla taas oli rakas ja läheinen isoäiti. Taito rakastaa on periytyvää, omaa lasta rakastaa samalla tavalla kuin itse on saanut lapsena rakkautta. Meillä on selkeästi monessa sukupolvessa osattu rakastaa. Osa pystyy katkaisemaan kylmyyden kierteen ja opettelevat näyttämään rakkauttaan lapsilleen, vaikka ei itse olisi saanut sitä lapsena.
Aika on muuttunut. Jos olisin nuorena kapsahtanut tuttavien kaulaan ja hokenut, olet rakas, olet ihana, olet kaunis minua olisi pidetty outona. Nyt se näyttää olevan nuorempien naisten vakiokäyttäytymistä, niin kadulla, töissä, sukujuhlissa( yo, rippi, häät, yms.)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei pelkästään tunnu, vaan niin oli. Olen sota-ajan lapsien jälkeläinen, ja nyt aikuisena olen ymmärtänyt, etteivät he edes tienneet mitä rakastaminen tarkoittaa. Ainakin se poikkeaa hyvin paljon siitä, mitä itse sillä ymmärrän.
Mun vanhemmista toinen on sota-aikana, toinen sen jälkeen syntynyt. Molemmilla mummoilla on ollut varmasti rankkaa vanhempieni lapsuudessa. Mut omien vanhempien kohdalla mietin että onko tämä joku persoonallisuuskysymys. Jos mulla ois lapsia, ne ois mulle tärkeimmät elämässä, ei mitään riesoja.
Yritän vastata kohteliaasti myös näille, joille aihe on selvästi arka ja se vaillejääminen oikein näkyy vastauksista. Mutta mä en mitenkään kaipaa siis mitään "rakas" tai "kulta" -sanoja vaan sellaista normaalia hyväksyttyä olotilaa.
Miten itse kohtelette vaikka työkavereitanne? Ette te lässytä vaan tervehditte pienellä leuannykäisyllä ja murjaisette rennosti jotain et eiköhän tästä päivästä selvitä tai jotain. Jos on huono päivä, saa vaikka kirota ja olla pahalla päällä, mutta et sä sitä työkaverias syytä siitä pahasta päivästä. Tai koko sun elämästäs.
Mä haen sellaista oikeutta olla olemassa eikä mitään unelmahöttöä. En muuten ole parisuhteessa, voi olla siksi etten luota että kukaan pitäisi minusta. Ette ehkä halua tietää mitä mun suhteet on ollu...
-ap
Miten ajattelet täällä vauvapalstalla voivan muuttaa lapsuuttasi?
Se ei muutu sittenkään vaikka kävisit syyttelemässä näitä 75 + vanhempiasi joka päivä.
Oletko kuullut vertaistuesta? Oletko miettinyt koskaan, että lapsuudenperhe vaikuttaa esim parisuhteiden muodostumiseen? Ja auttaa ymmärtämään miksi elämä aikuisena on mennyt kuten on mennyt.
Kuka sanoi, että mun vanhempia lähdetään nyt syyttämään yhtään mistään?
Miksi tämä asia sinua niin kiinnostaa, oletko itse jäänyt vaille empatiaa? Sori jos satutin, mutta ei tää sua kiinnostais jos ei ois syytä.
-ap
Miksen aikuisena voi pohtia miksi joku käpertyy lapsuutensa? Ja äitinä miettiä hoenko rakkauttani tarpeeksi.
Missä sanoin käpertyväni? Se on täysin sinun sanamuotosi. Haluan ymmärtää itseäni.
Ja tuo "rakkauden hokeminen" kyllä jo kertoo ihan tarpeeksi sinusta. Mitä se auttaa? Voi kai vaikka narsisti hokea rakkauttaan muttei osaa rakastaa.
Sanon tämän nyt varmaan ties kuinka monennen kerran, etten kaivannut sanoja. Vaan asennetta, etten ole riesa ja vaiva. On kai mun äiti voinu sanoakin, että rakastaa, mutta jos ilme on ku Uuno Turhapuron appiukolla, kun Uuno astuu huoneeseen niin se kyllä kertoo tarpeeksi. Jos et tiedä niin sillä on sellainen tuskainen "voi ei tuo otus taas tuossa" -ilme. Ja mun äiti oli kotiäiti, ei hällä ollu työstressejä.
-ap
Palstatrolli riehuu täällä näköjään. Kateuttaanko?
Minkähänlainen lapsuus voi olla tuollaisella ihmisellä, joka haluaa tuottaa pahaa mieltä ihan kaikille vielä aikuisenakin.
Vierailija kirjoitti:
Nää jotka suuttuu tällaisesta keskustelusta on kai neljä-viiskymppisten vanhempia. Ajat on tietysti erilaisia mutta kyllä keskusteluun täytyy pystyä. Oon itse viisikymppinen ja mulle on ok jos ja kun lapset kritisoi asioita lapsuudessaan, koska heidän hyvinvointinsa on mulle tärkeää ja jos keskustelu auttaa, hyvä. Omat vanhemmat kasikymppisiä ja kuitataan kaikki tyyliin parhaamme on yritetty. Ei se keskustelu mitään pilaa, päinvastoin lisää ymmärrystä.
Kuka täällä on suuttunut? Nyt siis estät keskustelua , rajoitat muita näkökantoja. Vanhempasikin olivat mitä olivat, aika turhaa 80 v vaatia enää jotenkin korjaamaan sitä mitä 30 vuotta sitten oli.
Vierailija kirjoitti:
Aika on muuttunut. Jos olisin nuorena kapsahtanut tuttavien kaulaan ja hokenut, olet rakas, olet ihana, olet kaunis minua olisi pidetty outona. Nyt se näyttää olevan nuorempien naisten vakiokäyttäytymistä, niin kadulla, töissä, sukujuhlissa( yo, rippi, häät, yms.)
Miten tämä liittyy tähän keskusteluun? Olin jo lapsena sitä mieltä, että lässytys on vauvoille ja huonoja kehutaan. Olisin vain toivonut vähemmän arvostelua ja enemmän neutraalia huomiota, keskustelua, mukaan ottamista, huonojen puolien korostamattomuutta, kehorauhaa yms.
-ap
Ei tunnu. Minua rakastettiin, lohdutettiin ja kehuttiin.
Vierailija kirjoitti:
Ei tunnu. Minua rakastettiin, lohdutettiin ja kehuttiin.
Sepä hyvä.
💜