Lue keskustelun säännöt.
Tuntuuko teistä "normaalin" lapsuuden eläneiltä, ettei teitä oikeasti rakastettu?
18.03.2026 |
Ensinnäkin, oikeita traumoja kokeneet, älkää vastatko, en hae nyt rankkoja kokemuksia.
Mutta mä synnyin 80-luvulla, meitä lapsia oli kaksi ja elämä tasaista. Ruokaa ja leluja oli, toki ei ihan rikkaimpia oltu, mut en muista että mitkään normaalit elämisen kulut olisivat olleet vanhemmilleni ongelma maksaa.
Äiti ja mummo teki todella selväksi, että lapset sotkevat. Meitä oli kaksi tyttöä, joten mietin, että kuinka rauhallinen sitä olisi pitänyt olla ja miten jotkut naapurit pärjäsivät, kun heillä oli useampi poikalapsi. Me muuten saimme kiitosta siitä, että olimme tyttöjä, koska pojat olisivat ihan kauheita sotkemaan ja meluamaan.
Mun todistuksen keskiarvo oli lähemmäs ysi, mutta muistan itkeneeni kun se ei ollut yli ysin. Joskus kuivasti myönnettiin että olen hyvä koulussa, mutta jotenkin en osannut sitä kehuna ottaa. Vielä nyt aikuisena en osaa ottaa kehuja vastaan koska koen, että vain huonoja koitetaan kannustaa kehuja antamalla.
Jos mä yhden vinkin tuleville tai nykyisille vanhemmille saisin antaa, niin se olis tämä: kun lapsi tulee sun luo, esitä edes ilahtunutta tämän läsnäolosta, pelkästä olemassaolosta äläkä aina ota esille jotain negatiivista lapseen liittyvää, vaikka se olisi pientäkin. Esim. "Olet taas sotkenut vaatteesi." "Miksi sulla on nuo paremmat vaatteet kotona päälläsi." "Onko läksyt tehty, sitten ulos kun et kuitenkaan liiku tarpeeksi."
Olin lievästi ylipainoinen ja siitä voisi kirjoittaa ihan oman tarinansa, miten iso numero asiasta tehtiin. Nyt epäilen, että aloin syödä enemmän kaikkeen ahdistukseen. Ja meillä siis herkut olivat lähestulkoon kiellettyjä, mutta kyllä lapsi lihoo lievästi ylipainoiseksi myös varastelemalla juustopaloja, pullaa ja mitä nyt kotona on. Viikkorahat pieniin karkkeihin koulumatkalla. (Tämä tiedoksi niille, jotka paasaavat, että mitäs vanhemmat kantoivat herkkuja kotiin. Eivät kantaneet, yököttelivät jos joku tuntematon osti sipsejä kaupasta. Itse toki söivät pullaa kahvin kanssa.) Itse jäisi vielä tänä päivänä mielummin kiinni vaikka mistä salasuhteesta kuin herkuttelusta.
Mulla ei itselläni ole lapsia, mutta onko lapset oikeasti niin rankka ja paska juttu elämässä kuin vanhempani antoivat ymmärtää?
Kommentit (126)
Luin tässä joku aika sitten 70- lulla syntyneiden äideistä olevaa ketjua. Siinä todellakin kaikki osui. Äitini on jokatavalla väkivaltainen narsisti. Kesti aikuisenakin tuo tajuta.
Väkivaltainen minua, isääni, sukulaisiaan, naapreita ja ihan kaikkia kohtaa. Myös s*ksuaalisella tavalla häiriintynyt. En saanut näkyä enkä kuulua, enkä niin tehnytkään, silti kävi kiinni ja hakkasi.
Paljon ehti tapahtua, ihme että olen hengissä. Selvää on, että välit on katkaistu jo ajat sitten. Pakko.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Entäpä jos nämä teidän sota -ajan jälkeen syntyneet kertoisivat lapsuudestaan. Äh, mitä sinä niistä vanhoista, jutellaanpa ennemmin " minun ammattialastani" mitä mieltä olet materiaali aasta tarkoitukseen bee.
Miksi kuvittelet, etteivät kertoneet? Mitään muuta kuullutkaan lapsena kuin valitusta siitä, kuinka hirveää heillä oli ollut. Ja kyllä, niin kuulosti olleen! Samalla olivat kuitenkin täysin sokeita sille, miten itse toisia kohtelivat, eivätkä kestäneet minkäänlaista kritiikkiä itsestään. Ei sellaisten kanssa mikään ihmissuhde ole mahdollinen. Itsekseen joutuu asiat selvittämään.
Minun äitini on ainakin kertonut omista traumoistaan. Oli kuulemma hyvin pelottavaa kun oma isänsä pelkäsi atomipommia niin se pelko tarttui lapsiinkin. Lisäksi kun kesällä mentiin junareissulla niin oma isä hyppäsi aina joka asemalla junasta ulos juttelemaan tuttujen kanssa ja lapset joutuivat pelkäämään että jääkö isä asemalle (ei toki koskaan jäänyt). Lisäksi oli kamalaa kun joutui asumaan uudessa kerrostalossa eikä ollut omaa pihaa ja koulumatka oli pelottava kun joutui kulkemaan hourulan ohitse. Kuulemma jos muut olivat jo menneet niin äitini kääntyi takaisin kotiin ja teeskenteli sairastuneensa.
Jotenkin ihan irvikuva siihen nähden millainen turvaton lapsuus minulle tarjottiin.
Kunhan ei juuri erottanut tapetista niin hyvin meni. Materiaaliset asiat oli kunnossa, mutta lapset eivät saaneet näkyä eikä kuulua.
Sukupolvien ketju jatkuu. " boomerit" kuuntelivat vuossadan alun piikakokemuksia ja sota -ajasta. He lapsilleen viiskytluvun pula-ajasta. Viiskymppiset lapsilleen kamalasta 70-luvusta. Heidän lapsensa tarinoivat vanhempiensa fitnes/laihuus/-ihannoinnista kuten yksi 2000-luvun alun lapsi jo kertoikin.
Ja kukaan ei ole rakastanut lapsiaan ja huolehtinut näiden läheisyyden tarpeistaan.
Erikoista. Olen syntynyt vuonna 1967 ja minua on rakastettu ja rakastetaan paljon ja aina vaan vaikka isä on edelleen alkoholistiääliö jonka kanssa en juuri tekemisissä ole. Omat lapset ovat ja heille vaari on maailman paras. Lapsuutta leimasi tosiaan juoppo isä mutta se täytyy sanoa että rakkaus meihin lapsiin näkyi, näkyy aina.
Olen myös isovanhempieni ensimmäinen lapsenlapsi ja vasta näin viisikymppisenä tajusin miten arvokas heille olin ja kaikkien silmäterä. Ääneen sitä ei kai sanottu mutta sylissä pidettiin, hellittiin ja lellittiin kukin tyylillään. Niitä tekoja on nyt ihana muistaa ja tunnistaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Siis ihan oikeesti. Menkää jo eteenpäin elämässä. Mennyttä ei voi muuttaa, tulevaisuuteen voit itse vaikuttaa.
haluatko kertoa miten se eteenpäin meno tapahtuu. Ihmisen "pohja" rakentuu noina lapsuusvuosina. Sä olet se kaikki mitä silloin on tapahtunut. Sen olen vasta itsekin alkanut ymmärtää. Niitä asioita, mistä olet silloin rakentunut; kasvatus ja kokemukset, niitä on aivan järjettömän vaikea muuttaa. Se on sun ranka.
Enkä siis puhu edes itsestäni, vaan ihan seuratessani ympäröivää maailmaa .
N53
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis ihan oikeesti. Menkää jo eteenpäin elämässä. Mennyttä ei voi muuttaa, tulevaisuuteen voit itse vaikuttaa.
haluatko kertoa miten se eteenpäin meno tapahtuu. Ihmisen "pohja" rakentuu noina lapsuusvuosina. Sä olet se kaikki mitä silloin on tapahtunut. Sen olen vasta itsekin alkanut ymmärtää. Niitä asioita, mistä olet silloin rakentunut; kasvatus ja kokemukset, niitä on aivan järjettömän vaikea muuttaa. Se on sun ranka.
Enkä siis puhu edes itsestäni, vaan ihan seuratessani ympäröivää maailmaa .
N53
Tämä. "Menkää eteenpäin" - kun on oppinut olevansa täysin arvoton. Kun peruskokemus elämästä on turvaton, koska kukaan ei suojellut vaaroilta. Kun ei voi luottaa muihin eikä toisaalta itseensäkään, koska muut ovat antaneet ymmärtää, että sinä olet hullu ja havaintosi maailmasta vääriä. Kun opit sinussa olevan jotain niin perustavanlaatuista vikaa, että olet rakastettavaksi kelpaamaton. Miksi edes haluaisi enää elää?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vaikkei meidän kotiolot niin normaalit olleet, niin en mä koskaan vanhempieni rakkautta ole joutunut epäilemään. Sitä ei sanottu, eikä hellitelty ja kaikesta dokaamisesta ja tappeluista huolimatta mulla on rakkauden suhteen ollut aina hyvä olla. Turvallinenkin jopa.
Meistä pidettiin huolta, oli vaatteet, ruokaa, koti. Läsnäolo oli niin ja näin, kun vanhemmat ravintola-alalla. Olivat illat ja viikonlopunloput töissä tai sitten dokaamassa. Me neljä mukulaa keskenämme kotona. Joku siinä kuitenkin toi sen yhteenkuuluvuuden, turvallisuuden ja lämmön.
Mä olen tätä aihetta viime vuosina miettinyt paljon, että mikä on tehnytkin meistä suht täyspäisiä aikuisia ja hemmetin hyviä vanhempia omillemme. En ole löytänyt vastausta, mutta pääasia, että pojat polviparanee. Kehitytään sukupolvi kerrallaan paremmaksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis ihan oikeesti. Menkää jo eteenpäin elämässä. Mennyttä ei voi muuttaa, tulevaisuuteen voit itse vaikuttaa.
Totuuden sanoja jakelet.
Jotkut tunteet, kuten kauna ja katkeruus valitettavasti vain ovat monille ylitsepääsemättömiä. Sen takia kait pyskologeille on tarvetta, kun ei osata asioita jäsennellä ja hoitaa tunteita ym. itse. Ei tajuta esim. sitä, että yksinkertainen päätös antaa anteeksi vapauttaa nimenomaan sen osapuolen, joka antaa anteeksi. Ja että anteeksi antaminen on eri asia kuin se, että sanoisi väärän olevan oikein.
Ja juurikin nämä jäsentely- ja tunteiden hoitamistaidot sekä suhtautuminen niihin kehittyy vuorovaikutuksessa. Kerro miten suoriutua tuommoisesta jos ei ole koskaan rakentunut niihin taitoa? Se opetellaan sitten aikuisuudessa. Tuo kommenttisi on paradoksaalinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No, jos ne dokaavat vanhemmat kuitenkin tykkäsivät teistä? Jos kuitenkin olitte heille ilo ettekä riesa?
Ja mistä tämä käsitys on tullut tähän keskusteluun että mä oisin kaivannut jotain sanallista rakkaudentunnustusta? Mä oisin kaivannut sitä, ettei mun läsnäolosta oltais ärsyynnytty. Ettei mun pyynnöille ois naurettu tyyliin: "Kaikkea sitä sairaan mieleen tuleekin!"
Kiva, ettet ole joutunut epäilemään vanhempiesi rakkautta. Mä olen.
-ap
Rakastaminen ja pitäminen on kovin eri asioita. Omat vanhemmat on varmasti omassa mielessään minua rakastaneet, mutta varsinkin äitini ei ole pitänyt minusta ja jaksanut minua. Hän laittoi sen minun viakseni, että olen hankala lapsi. Se on jättänyt jäljen, kun oma äiti ei ole kiinnostunut eikä koskaan halunnut viettää aikaa kanssani, kysellä ja jutella. Se on ollut vaikeasti sanallistettavaa koska kulissit oli kunnossa ja sanottiin että olin tärkein asia maailmassa. Mutta silti, äiti hyljeksi ja suuttui aina jos olisin tarvinnut vähääkään tukea jossain henkisessä asiassa. Kyllä minä kaipasin kuuntelijaa ja ymmärtäjää ja tukijaa, mutta äitini ei sellaista roolia halunnut. Isä onneksi oli sellainen. On todella vaikea selittää sitä vaillejäämisen kokemusta kun oma vanhempi ei halua tutustua lapseensa eikä olla apuna missään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä saan tuosta jotenkin kiinni. Siis kyllä kai munkin vanhemmat teoriassa rakastivat, mutta jotenkin ehdollisesti, ehkä. Ei tähän ois mikään rakkauden hokeminen tai sanoittaminen auttanut.
Oisin kaivannut lempeää ohjausta vaikka kotitöihin. Olin muuten kateellinen kun kaverini SAIVAT tehdä kotitöitä. Mä en kelvannut niihin. Ehkä ruohonleikkuria ajamaan isompana, mutta en silloinkaan sisähommiin. Ehkä oisin kaivannut hyväksyntää, puolustamista kiusaajia vastaan, kuuntelemista ilman nolaamista.
Sen mä tiedän, että olen yli-itsenäinen. En luota keneenkään, en usko että kukaan voi auttaa enkä pyydäkään. Näytän ulospäin ihannekansalaiselta mutten oikeasti ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sukupolvien ketju jatkuu. " boomerit" kuuntelivat vuossadan alun piikakokemuksia ja sota -ajasta. He lapsilleen viiskytluvun pula-ajasta. Viiskymppiset lapsilleen kamalasta 70-luvusta. Heidän lapsensa tarinoivat vanhempiensa fitnes/laihuus/-ihannoinnista kuten yksi 2000-luvun alun lapsi jo kertoikin.
Ja kukaan ei ole rakastanut lapsiaan ja huolehtinut näiden läheisyyden tarpeistaan.
Mua kyllä rakastettiin ja tarpeista huolehdittiin. Ja en usko, että vanhemmat mitään pahaa tahtoivat vaan kuvittelivat tekevänsä oikein. Ajateltiin, ettei kukaan halua lihava olla. Ei ehkä kehosuhdetta tai itsetuntoa osattu miettiä ja tietämys syömishäiriöistäkin oli tavallisilla tallaajilla vielä aika olematonta.
T. Se 2000-luvun alun lapsi
Ymmärtämätöntä jankuttaa jostain" eteenpäin menemisestä" meille pahoinpidellyille lapsille. Ei ole mitään kokemusta että elämä kantaisi, ei kokemusta edes hyväksitulemisesta, saati jostain rakkaudesta. Olen aikaisempi narsistiäidin lapsi. Mitään minuutta, tai kokemusta itsestä ei muodostu.
Mistä mennä" eteenpäin" , kun takanakaan ei ole mitään? Tai no, minkä muistaa voi, on vihaa, halveksuntaa ja väkivaltaa. Miten tästä mennä eteenpäin, tai mihinkään?
Olen vanhempi ihminen. Anteeksi että sotkeennun.
Isoisäni syntynyt joskus 1860 kymmenluvulla. Heidän ikäpolvellaan ei ollut kouluja kaikkien ulottuvilla, ees kiertokoulua. Kovaa kuria kotona ja työssä, missä nyt olivatkin jo lapsina. Niin naisilla kuin miehillä. Ei siinä varmaan rakkaudesta luriteltu, perustarpeet täyttivät elämän. Miten ihmiset pärjäsivät ilman terapioita ja psykologisia kirjoja?
Joskus hämärästi kuullut maslowin pyramidista. Nyt ollaan elintasossa sillä asteikolla jo kun ei aika mene ruuan hankinnassa ja muiden tarpeiden huolehtimisessa joudetaan pohtimaan rakkauden puutetta.
No monet "pahoinpidellyt" ovatkin jo nuorina eläkkeellä. Ymmärrän senkin 30-vuotiaan joka väsyi yliopisto-opintoihin ja ajautui eläkkeelle. Perhetaustana äidin ja isän monet avioliitot, kummaltakin puolen monenlaisia sisaruksia, äidin alkoholismi. Mummo kuolemaansa asti nuoren turvana.
Mutta jos "lapsi" on jo viisissäkympissä, ammatti, työ, ehkä omat lapset, lapsuusloti kuitenkin normaali hyvinvoiva koti, miksi roikkuu jossain "mun vanhemmat ei rakastanut?
En ilkeile vaan ihan omastakin kokemuksesta.
Vierailija kirjoitti:
Olen vanhempi ihminen. Anteeksi että sotkeennun.
Isoisäni syntynyt joskus 1860 kymmenluvulla. Heidän ikäpolvellaan ei ollut kouluja kaikkien ulottuvilla, ees kiertokoulua. Kovaa kuria kotona ja työssä, missä nyt olivatkin jo lapsina. Niin naisilla kuin miehillä. Ei siinä varmaan rakkaudesta luriteltu, perustarpeet täyttivät elämän. Miten ihmiset pärjäsivät ilman terapioita ja psykologisia kirjoja?
Joskus hämärästi kuullut maslowin pyramidista. Nyt ollaan elintasossa sillä asteikolla jo kun ei aika mene ruuan hankinnassa ja muiden tarpeiden huolehtimisessa joudetaan pohtimaan rakkauden puutetta.
No silloin ne jotka eivät kestäneet, lakkasivat olemasta. Ensisynnyttäjistä joka viides menehtyi joko synnytykseen tai lapsivuoteeseen, ja ensisynnytyksestä selvinneistä lapsivuoteeseen kuoli enää joka kymmenes synnyttäjä. 1900-luvun alussa esimerkiksi lavantauti niitti Suomessa jengiä joka vuosi. Silloinkin syntyi sairaita ja vammaisia, mutta niihin kuoltiin nuorena. Keliakiaa sairastavat kuolivat leikki-iässä ja laktoosi-intoleranssista olivat laihoja ja heitä kutsuttiin paskahousuiksi, siitepölyallergiaa sairastavien sanottiin vilustuneen kesäkaudella.
Vanhukset saivat silloinkin kaihia ja nivelrikkoa, mutta he istuivat kipeinä tuvan nurkassa. Jos rollaattorikuntoiset vanhukset soittivat suutansa, heille ei enää tuotu puurokulhoa nenän eteen ja he lähtivät maailmasta. Nykyään on asiat huonommin ja joutuu kuuntelemaan niitä keskustelupalstoilla.
Mistä ihmeestä tuli sellainen käsitys, että ennen lapset elivät kovassa kurissa? Kotitilalla elivät vapaasti pyörimässä ja peuhaamassa, ei herätelty aamukuudelta talvipimeällä päiväkotiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen vanhempi ihminen. Anteeksi että sotkeennun.
Isoisäni syntynyt joskus 1860 kymmenluvulla. Heidän ikäpolvellaan ei ollut kouluja kaikkien ulottuvilla, ees kiertokoulua. Kovaa kuria kotona ja työssä, missä nyt olivatkin jo lapsina. Niin naisilla kuin miehillä. Ei siinä varmaan rakkaudesta luriteltu, perustarpeet täyttivät elämän. Miten ihmiset pärjäsivät ilman terapioita ja psykologisia kirjoja?
Joskus hämärästi kuullut maslowin pyramidista. Nyt ollaan elintasossa sillä asteikolla jo kun ei aika mene ruuan hankinnassa ja muiden tarpeiden huolehtimisessa joudetaan pohtimaan rakkauden puutetta.
No silloin ne jotka eivät kestäneet, lakkasivat olemasta. Ensisynnyttäjistä joka viides menehtyi joko synnytykseen tai lapsivuoteeseen, ja ensisynnytyksestä selvinneistä lapsivuoteeseen kuoli enää joka kymmenes synnyttäjä. 1900-luvun alussa esimerkiksi lavantauti niitti Suomessa jengiä joka vuosi. Silloinkin syntyi sairaita ja vammaisia, mutta niihin kuoltiin nuorena. Keliakiaa sairastavat kuolivat leikki-iässä ja laktoosi-intoleranssista olivat laihoja ja heitä kutsuttiin paskahousuiksi, siitepölyallergiaa sairastavien sanottiin vilustuneen kesäkaudella.
Vanhukset saivat silloinkin kaihia ja nivelrikkoa, mutta he istuivat kipeinä tuvan nurkassa. Jos rollaattorikuntoiset vanhukset soittivat suutansa, heille ei enää tuotu puurokulhoa nenän eteen ja he lähtivät maailmasta. Nykyään on asiat huonommin ja joutuu kuuntelemaan niitä keskustelupalstoilla.
Mistä ihmeestä tuli sellainen käsitys, että ennen lapset elivät kovassa kurissa? Kotitilalla elivät vapaasti pyörimässä ja peuhaamassa, ei herätelty aamukuudelta talvipimeällä päiväkotiin.
Ai 1800-luvulla?
Siis keski-ikäiset pilkkaavat täällä rollaattoreilla kulkevia? Ei tää oo enää totta.