Lue keskustelun säännöt.
Tuntuuko teistä "normaalin" lapsuuden eläneiltä, ettei teitä oikeasti rakastettu?
18.03.2026 |
Ensinnäkin, oikeita traumoja kokeneet, älkää vastatko, en hae nyt rankkoja kokemuksia.
Mutta mä synnyin 80-luvulla, meitä lapsia oli kaksi ja elämä tasaista. Ruokaa ja leluja oli, toki ei ihan rikkaimpia oltu, mut en muista että mitkään normaalit elämisen kulut olisivat olleet vanhemmilleni ongelma maksaa.
Äiti ja mummo teki todella selväksi, että lapset sotkevat. Meitä oli kaksi tyttöä, joten mietin, että kuinka rauhallinen sitä olisi pitänyt olla ja miten jotkut naapurit pärjäsivät, kun heillä oli useampi poikalapsi. Me muuten saimme kiitosta siitä, että olimme tyttöjä, koska pojat olisivat ihan kauheita sotkemaan ja meluamaan.
Mun todistuksen keskiarvo oli lähemmäs ysi, mutta muistan itkeneeni kun se ei ollut yli ysin. Joskus kuivasti myönnettiin että olen hyvä koulussa, mutta jotenkin en osannut sitä kehuna ottaa. Vielä nyt aikuisena en osaa ottaa kehuja vastaan koska koen, että vain huonoja koitetaan kannustaa kehuja antamalla.
Jos mä yhden vinkin tuleville tai nykyisille vanhemmille saisin antaa, niin se olis tämä: kun lapsi tulee sun luo, esitä edes ilahtunutta tämän läsnäolosta, pelkästä olemassaolosta äläkä aina ota esille jotain negatiivista lapseen liittyvää, vaikka se olisi pientäkin. Esim. "Olet taas sotkenut vaatteesi." "Miksi sulla on nuo paremmat vaatteet kotona päälläsi." "Onko läksyt tehty, sitten ulos kun et kuitenkaan liiku tarpeeksi."
Olin lievästi ylipainoinen ja siitä voisi kirjoittaa ihan oman tarinansa, miten iso numero asiasta tehtiin. Nyt epäilen, että aloin syödä enemmän kaikkeen ahdistukseen. Ja meillä siis herkut olivat lähestulkoon kiellettyjä, mutta kyllä lapsi lihoo lievästi ylipainoiseksi myös varastelemalla juustopaloja, pullaa ja mitä nyt kotona on. Viikkorahat pieniin karkkeihin koulumatkalla. (Tämä tiedoksi niille, jotka paasaavat, että mitäs vanhemmat kantoivat herkkuja kotiin. Eivät kantaneet, yököttelivät jos joku tuntematon osti sipsejä kaupasta. Itse toki söivät pullaa kahvin kanssa.) Itse jäisi vielä tänä päivänä mielummin kiinni vaikka mistä salasuhteesta kuin herkuttelusta.
Mulla ei itselläni ole lapsia, mutta onko lapset oikeasti niin rankka ja paska juttu elämässä kuin vanhempani antoivat ymmärtää?
Kommentit (90)
Vierailija kirjoitti:
Ei tunnu. Toinen vanhemmistani on rakastanut minua enemmän kuin ketään muuta. Se on enemmän kuin tarpeeksi.
Miten se rakastaminen on sitten näkynyt tai kuulunut? Et laittanut mitään esimerkkiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei tunnu. Toinen vanhemmistani on rakastanut minua enemmän kuin ketään muuta. Se on enemmän kuin tarpeeksi.
Miten se rakastaminen on sitten näkynyt tai kuulunut? Et laittanut mitään esimerkkiä.
Joku kysyi, miten rakastaminen on näkynyt. No, läsnäolona (syli aina saatavilla), yhteisenä tekemisenä, lohduttamisena jos on paha mieli, ihan arjen huolehtimisena, myös sisarusten tasapuolisena kohteluna. Äitini ei huutanut, oli ennustettava, tasainen, optimistinen, läsnä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Isäni oli väkivaltainen psykopaatti, joten jätän hänen analysoimisensa kokonaan ulkopuolelle, mutta äitini toimintaa mietin useinkin.
Äidillä oli tapana sanoa pisteliäästi ihan yhtäkkiä, ilman mitään yllykettä. Olin saanut lahjaksi ensiliivit ja kysyin äidiltä onko ne sopivat mulle (olivat siis päälläni). Äiti katsoi tarpeelliseksi kommentoida, että en ole lihava, mutta tukeva kylläkin. Tuli ihan pohjattoman paha mieli, koska en ollut odottanut moista kommenttia, varsinkaan omalta äidiltä. Toinen tapaus oli kun istuin lattialla sitomassa kengännauhoja ja ähkäisin kun jalkapallopelissä ruhjeille mennyt polvi vihlaisi. Äiti katsoi minua hyvin ivallinen ilme kasvoillaan ja kysyi "onko maha tiellä?" Tuosta on aikaa jo liki 30 vuotta, mutta silti se kaikuu päässä.
Kummallista tässä äidin käytöksessä oli, että hän oli muuten kaikin puolin ihana äiti. Lohdutti, piti lähellä, sanoi rakastavansa. Mutta sitten välillä tuli näitä superkipeitä piikittelyitä, jotka näin aikuisen ymmärryksellä tarkastellen aiheuttivat minulle syömishäiriön ja dissosiaatiota. Teininä äiti lähti jopa mukaan isäni ivaamiseen, kun jostain syystä kumpaakin ärsytti meikkaamiseni. Äiti hyihytteli "miten nyt on niin tumma, voimakas sotku naamalla" ja "et sä voi mihinkään lähteä ton näkösenä!" Luokkakuvassa minulla oli niittipanta kaulassa, niin niihin piti melkein itkien sanoa ettei niitä kehtaa lähettää sukulaisille. Isä haukkui h*oran näköiseksi ja meikkaaminen oli kuulemma miehille kutsu n*ssimaan.
Ei tuollaisessa kodissa vaan voi kasvaa terveeksi aikuiseksi. Ei, vaikka äitini olisi ollut yksinhuoltaja ja isääni ei olisi ollut olemassakaan.
💜
Ihan normaaliahan tuo on, että voimakas meikkaaminen kielletään. Isäsi ja äitisi olivat oikeassa sen suhteen ja sanoivat ääneen muidenkin ihmisten mielipiteen. Mikä muuten olisi saanut sinut lopettamaan voimakkaan meikkaamisen? Julmempaa olisi hyväksyä kaikki ja lapsi joutuisi sitten ottamaan maailmalla vastaan kiusaamisen, kun kukaan ei kertonut kotona, mitä mielikuvia voimakas meikkaaminen aikaansaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Välittäminen korvattiin materiaalilla ja läheisyys oli kotona täysin vieras asia.
Niiinnnköööööö 🤣🤣🤣🤣🤣
Kuinka ihminen voi olla noin vastenmielinen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No rakastettiin, tai niin haluan uskoa. Sain myös kyllä osakseni ehdollista rakkautta. Saavutuksilla, suorituksilla, muiden aikuisten mielipiteillä ja ulkonäöllä sai hyväksyntää.
Myös sain tuta sen, että rakastettiin joo, kunhan musta ei ole vaivaa. Mulle saatettiin suuttua siitä, jos mua pelotti vaikka joku asia, mikä nyt voi lasta pelottaa, esimerkiksi yksin kouluun käveleminen. Miksi siitä suututaan lapselle, että on tuollaisen uuden edessä epävarma.
Eikä se suuttuminen kyllä jatkossakaan mua rohkaissut yhtään, varmaan vaan aiheutti sen, että kaikki vieraat paikat ja uudet tilanteet pelotti niin, että oksetti. Jos olisi ollut vanhempi mukana, että mennään yhdessä ja oon tässä niin kauan kuin tarvitsee, niin varmasti musta olisi nopeasti tullut reippaampi. Se on vanhemman tehtävä.
Näistä ulkonäköasioista. Olin lapsena muutaman vuoden myös pyöreä. En edes lihava, mutta sellainen hieman pyöreä lapsi. Sen ympärillä oli todella paljon melua, sukulaiset kommentoivat ja puuttuivat, terkkari käski 8-vuotiasta laihduttamaan, koulussa kiusattiin.
Katsoin lapsuuskuviani ja huomasin vasta niistä, että myös veljeni oli pyöreä, paljon enemmän kuin minä. Jostain syystä siitä ei kukaan sanonut mitään.
Ei tuntunut. Mitään tunteilijoita ja esimerkillisiä ei suvussamme olla koskaan oltu, mutta hauskaa perheessämme oli ja kyllä se selväksi tuli, että vanhemmat meistä lapsista pitivät, teimme varsinkin reissuja paljon yhdessä.
Vasta aikuisiällä on mennyt sukset ristiin toisen vanhemman ja sisaruksen kanssa ja olemme lähinnä vain muodollisesti tekemisissä, jos on joku tärkeä asia tai merkkipäivä. Olemme niin eri maailmoista, ettei ikinä uskoisi saman perheen jäseniksi enää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Välittäminen korvattiin materiaalilla ja läheisyys oli kotona täysin vieras asia.
Niiinnnköööööö 🤣🤣🤣🤣🤣
Kuinka ihminen voi olla noin vastenmielinen?
Sivonen 🐖
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Välittäminen korvattiin materiaalilla ja läheisyys oli kotona täysin vieras asia.
Niiinnnköööööö 🤣🤣🤣🤣🤣
Kuinka ihminen voi olla noin vastenmielinen?
Sivonen 🐖
No nyt näköjään voit kirjoittaa mooonta pitkää eri tarinaa kun hullu olet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei tunnu. Toinen vanhemmistani on rakastanut minua enemmän kuin ketään muuta. Se on enemmän kuin tarpeeksi.
Miten se rakastaminen on sitten näkynyt tai kuulunut? Et laittanut mitään esimerkkiä.
Joku kysyi, miten rakastaminen on näkynyt. No, läsnäolona (syli aina saatavilla), yhteisenä tekemisenä, lohduttamisena jos on paha mieli, ihan arjen huolehtimisena, myös sisarusten tasapuolisena kohteluna. Äitini ei huutanut, oli ennustettava, tasainen, optimistinen, läsnä.
Tässä on hyvä kirjoitus.
Mulle ei opetettu ensimmäistäkään kotityötä, koska äidilleni eivät lasten tekemät kotityöt kelvanneet. Olen vielä nykyäänkin kovin hämilläni, kun työkaverit osaavat remontoida, laittaa ruokaa, tehdä käsitöitä, korjata jotain kotona. Mä en, koska ei mun annettu edes yrittää. Olen toki huomannut myös, etteivät kaverini välttämättä osaa em. asioita täydellisesti, mutta tekevät silti. Se tekee musta vielä kateellisemman. Ei mun annettu ikinä kokeilla ja epäonnistua. Jos joku nyt sanoo että eihän se ole myöhäistä vieläkään opetella niin kyse ei ole nyt siitä. Vaan pystyvyyden kokemuksesta. Oppimisen kokemuksesta. Mulla on hyvä palkka, osaan työni ja se riittää, koska mulla on varaa ostaa palveluja.
Ja meillä oltiin kotona mukamas fiksuja, ketään ei h*oriteltu eikä toisten ulkonäöllä irvailua hyväksytty, mutta mun lievää lihavuutta sai arvostella kotona ja nimenomaan ulkonäön kautta. Toki muitakin lihavia arvosteltiin, mun kuullen tottakai.
-ap
Vierailija kirjoitti:
Siis ihan oikeesti. Menkää jo eteenpäin elämässä. Mennyttä ei voi muuttaa, tulevaisuuteen voit itse vaikuttaa.
Totuuden sanoja jakelet.
Jotkut tunteet, kuten kauna ja katkeruus valitettavasti vain ovat monille ylitsepääsemättömiä. Sen takia kait pyskologeille on tarvetta, kun ei osata asioita jäsennellä ja hoitaa tunteita ym. itse. Ei tajuta esim. sitä, että yksinkertainen päätös antaa anteeksi vapauttaa nimenomaan sen osapuolen, joka antaa anteeksi. Ja että anteeksi antaminen on eri asia kuin se, että sanoisi väärän olevan oikein.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei todellakaan rakastettu. Toinen ei ollenkaan, toinen vain sen verran, että halusi mut fyysisesti tähän maailmaan, mutta ei sitä ihmistä, joka olen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis ihan oikeesti. Menkää jo eteenpäin elämässä. Mennyttä ei voi muuttaa, tulevaisuuteen voit itse vaikuttaa.
Totuuden sanoja jakelet.
Jotkut tunteet, kuten kauna ja katkeruus valitettavasti vain ovat monille ylitsepääsemättömiä. Sen takia kait pyskologeille on tarvetta, kun ei osata asioita jäsennellä ja hoitaa tunteita ym. itse. Ei tajuta esim. sitä, että yksinkertainen päätös antaa anteeksi vapauttaa nimenomaan sen osapuolen, joka antaa anteeksi. Ja että anteeksi antaminen on eri asia kuin se, että sanoisi väärän olevan oikein.
Noloa kommentoida itse kirjoittamaa kommenttia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No rakastettiin, tai niin haluan uskoa. Sain myös kyllä osakseni ehdollista rakkautta. Saavutuksilla, suorituksilla, muiden aikuisten mielipiteillä ja ulkonäöllä sai hyväksyntää.
Myös sain tuta sen, että rakastettiin joo, kunhan musta ei ole vaivaa. Mulle saatettiin suuttua siitä, jos mua pelotti vaikka joku asia, mikä nyt voi lasta pelottaa, esimerkiksi yksin kouluun käveleminen. Miksi siitä suututaan lapselle, että on tuollaisen uuden edessä epävarma.
Eikä se suuttuminen kyllä jatkossakaan mua rohkaissut yhtään, varmaan vaan aiheutti sen, että kaikki vieraat paikat ja uudet tilanteet pelotti niin, että oksetti. Jos olisi ollut vanhempi mukana, että mennään yhdessä ja oon tässä niin kauan kuin tarvitsee, niin varmasti musta olisi nopeasti tullut reippaampi. Se on vanhemman tehtävä.
Näistä ulkonäköasioista. Olin lapsena muutaman vuoden myös pyöreä. En edes lihava, mutta sellainen hieman pyöreä lapsi. Sen ympärillä oli todella paljon melua, sukulaiset kommentoivat ja puuttuivat, terkkari käski 8-vuotiasta laihduttamaan, koulussa kiusattiin.
Katsoin lapsuuskuviani ja huomasin vasta niistä, että myös veljeni oli pyöreä, paljon enemmän kuin minä. Jostain syystä siitä ei kukaan sanonut mitään.
Joo juuri tuon muistan, että siitä pienestä pyöreydestä tehtiin numero joka paikassa!
Musta tuli vähän ylireipas, koska mun pelkoja ois kuitenkin pilkattu. Voi olla että oon luonteeltani perusreipas, mut kyllä mun mielestä lasta pitää tukea, jos joku jännittää. Mua ei pelottanu mennä kouluun tms. koska luotin varmaan vieraisiin aikuisiin enemmän ku omiin vanhempiin...
Mä pelkäsin lapsena kummituksia tosi pitkään murrosikään, vaikkei kotona niistä puhuttu tai edes uskottu niihin. Enkä tode llakaan ole ikinä nähnyt mitään yliluonnollista. Tulin aikuisena siihen tulokseen et tuommoinen irrationaalinen pelko johtuu just lapsuudesta, siitä ettei mun tunteita oteta tosissaan niin aloin pelätä jotain sellaista, jolle en itse voi mitään ja jonka kertomiselle vain naurettaisiin. Pelkäsin siis että joku poltergeist ilmestyisi ja mua pidettäisiin hulluna. Ei ilmeistynyt, mutta en mä ihan tasapainoinen ollut kun tuollaisia pelkäsin.
-ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulta oli lapsena lonkka sijoiltaan, mutta äitini ei nähnyt syytä viedä lääkäriin.
Oletko nähnyt neuvolapaperisi, lonkathan tarkistetaan heti syntymän jälkeen.
Jos lonkka menee sijoiltaan niin eiköhän kipu ole niin kova, että lapsi huutaa koko ajan ja viedään lääkäriin. Itsestäänkö se muka meni paikoilleen?
Miten voikin olla niin samat kokemukset kuin ap:llä! Olisin voinut itse kirjoittaa melkein kaiken. En osaa auttaa, mutta vertaistuki on hyvä tervetullutta. Olen melkein 50-vuotias ja yhä edelleen on olo, että maailma on jotenkin muita varten, olen vain tiellä ja riesaksi eikä minulla saa olla tarpeita tai tunteita. Olen nolo ja väärä.
Olen korkeasti koulutettu, perheellinen, hyvätuloinen ja kaikin puolin kunnollinen ja kunniallinen kansalainen. Silti perusoloni on jollain tapaa vaillinainen ja epätoivottu. Lapsuudessa oli päällisin puolin hoito ja materia kunnossa, mutta tunnepuoli jäi torsoksi. En koskaan muista istuneeni äitini sylissä, halanneeni häntä eikä hän koskaan sanonut, että olisin hänelle tärkeä. Hän tykkäsi kyllä päteä mm. koulumenestykselläni, mutta ihan vaan ihmisenä olin hänelle merkityksetön. Myös huomauttelu ja piikittely painosta on tuttua, vaikka en ole koskaan ollut ylipainoinen. Äiti suuttui, jos olin sairas, surullinen tai tarvitsin jotain tai jos vaikka kaaduin pyörällä ja satutin itseni. Koskaan en saanut mitään neuvoja esim. naiseuteen liittyvissä asioissa. Olin kiltti, hiljainen nössö, mutta kuulemma niin hankala lapsi, että kukaan ei sietäisi minua.
Vierailija kirjoitti:
Miten voikin olla niin samat kokemukset kuin ap:llä! Olisin voinut itse kirjoittaa melkein kaiken. En osaa auttaa, mutta vertaistuki on hyvä tervetullutta. Olen melkein 50-vuotias ja yhä edelleen on olo, että maailma on jotenkin muita varten, olen vain tiellä ja riesaksi eikä minulla saa olla tarpeita tai tunteita. Olen nolo ja väärä.
Olen korkeasti koulutettu, perheellinen, hyvätuloinen ja kaikin puolin kunnollinen ja kunniallinen kansalainen. Silti perusoloni on jollain tapaa vaillinainen ja epätoivottu. Lapsuudessa oli päällisin puolin hoito ja materia kunnossa, mutta tunnepuoli jäi torsoksi. En koskaan muista istuneeni äitini sylissä, halanneeni häntä eikä hän koskaan sanonut, että olisin hänelle tärkeä. Hän tykkäsi kyllä päteä mm. koulumenestykselläni, mutta ihan vaan ihmisenä olin hänelle merkityksetön. Myös huomauttelu ja piikittely painosta on tuttua, vaikka en ole koskaan ollut ylipainoinen. Äiti suuttui, jos olin sairas, surullinen tai tarvitsin jotain tai jos vaikka kaaduin pyörällä ja satutin itseni. Koskaan en saanut mitään neuvoja esim. naiseuteen liittyvissä asioissa. Olin kiltti, hiljainen nössö, mutta kuulemma niin hankala lapsi, että kukaan ei sietäisi minua.
Ikävää lapsillesi. Eikö olisi ollut tärkeää elää nykyhetkessä eikä menneisyydessä. Nythän lapsesi varmaan jo kotoa irtautumassa joten myöhäistä.
Vierailija kirjoitti:
Miten voikin olla niin samat kokemukset kuin ap:llä! Olisin voinut itse kirjoittaa melkein kaiken. En osaa auttaa, mutta vertaistuki on hyvä tervetullutta. Olen melkein 50-vuotias ja yhä edelleen on olo, että maailma on jotenkin muita varten, olen vain tiellä ja riesaksi eikä minulla saa olla tarpeita tai tunteita. Olen nolo ja väärä.
Olen korkeasti koulutettu, perheellinen, hyvätuloinen ja kaikin puolin kunnollinen ja kunniallinen kansalainen. Silti perusoloni on jollain tapaa vaillinainen ja epätoivottu. Lapsuudessa oli päällisin puolin hoito ja materia kunnossa, mutta tunnepuoli jäi torsoksi. En koskaan muista istuneeni äitini sylissä, halanneeni häntä eikä hän koskaan sanonut, että olisin hänelle tärkeä. Hän tykkäsi kyllä päteä mm. koulumenestykselläni, mutta ihan vaan ihmisenä olin hänelle merkityksetön. Myös huomauttelu ja piikittely painosta on tuttua, vaikka en ole koskaan ollut ylipainoinen. Äiti suuttui, jos olin sairas, surullinen tai tarvitsin jotain tai jos vaikka kaaduin pyörällä ja satutin itseni. Koskaan en saanut mitään neuvoja esim. naiseuteen liittyvissä asioissa. Olin kiltti, hiljainen nössö, mutta kuulemma niin hankala lapsi, että kukaan ei sietäisi minua.
Hei vaan, kohtalotoveri.
Tuon unohdinkin mainita, että mulle tosiaan suututtiin, jos olin sairas. Ja muistuteltiin vielä pitkän ajan päästäkin, miten olin yskinyt yöllä. Nukuin muuten ainakin kahden oven takana talon toisessa päässä vanhemmistani.
Joo ja kotona olin liian sanova ja hankala mut sitten kuulemma kiusaajille olisi pitänyt itse sanoa vastaan. No, aikani sanoinkin, mutta pojat ovat fyysisesti vahvempia...
Vieraille kyllä näytettiin todistustani ja se olikin vanhemmille väkinäisten hymyjen paikka kun piti vähän kuitenkin kehua. Miltään se ei siinä tilanteessa tuntunut kuitenkaan.
Ja kun joku kyseli, miksi näitä pitää miettiä, eikö voi mennä eteenpäin niin muistin tuossa, että omien reaktioiden ymmärtämisessä. Esimerkiksi: mua ärsyttää ihan hirveästi kun lehdissä on juttuja miten vanhemmat suree huumenuoriaan. En mä ymmärrä yhtään miksi joku suree narkkaria. Minusta ei piitattu nuorena, vaikka olin lähes kympin lapsi, aina töissä aikuisena enkä edes polta saati käytä mitään, otan joskus lasin viiniä. Siis mulla on ihan selvä empatiavaje omien kokemusten vuoksi. Osaan itse sanoa, ettei mun asenne ole oikein. Huumeriippuvuus on sairaus.
Toisaalta, mua ei haittaa yhtään jos joku saa rahaa yhteiskunnalta, itse olen aina ilolla mennyt töihin kun niitä on ollut ja olen iloinen että olen töihin kelvannut. Ei kai kukaan kotona tahallaan ole työttömänä? Eikö töissä käyminen ole ihan ilo siksikin, että tuntee osaavansa jotain? (No joo, rajansa tuillakin, mutta ymmärsitte pointin.)
-ap
En nyt ole kokenut ettei minua olisi rakastettu, mutta vanhemmillani oli kyllä paljon kaikenlaisia estoja ja tunne-elämän ongelmia. Vasta nyt itse äitinä huomaan ne, kun muistelen lapsuuttani. Esim. ihan kummallisia juttuja häpeiltiin tai mitättömistä asioista suututtiin.