Lue keskustelun säännöt.
Tuntuuko teistä "normaalin" lapsuuden eläneiltä, ettei teitä oikeasti rakastettu?
18.03.2026 |
Ensinnäkin, oikeita traumoja kokeneet, älkää vastatko, en hae nyt rankkoja kokemuksia.
Mutta mä synnyin 80-luvulla, meitä lapsia oli kaksi ja elämä tasaista. Ruokaa ja leluja oli, toki ei ihan rikkaimpia oltu, mut en muista että mitkään normaalit elämisen kulut olisivat olleet vanhemmilleni ongelma maksaa.
Äiti ja mummo teki todella selväksi, että lapset sotkevat. Meitä oli kaksi tyttöä, joten mietin, että kuinka rauhallinen sitä olisi pitänyt olla ja miten jotkut naapurit pärjäsivät, kun heillä oli useampi poikalapsi. Me muuten saimme kiitosta siitä, että olimme tyttöjä, koska pojat olisivat ihan kauheita sotkemaan ja meluamaan.
Mun todistuksen keskiarvo oli lähemmäs ysi, mutta muistan itkeneeni kun se ei ollut yli ysin. Joskus kuivasti myönnettiin että olen hyvä koulussa, mutta jotenkin en osannut sitä kehuna ottaa. Vielä nyt aikuisena en osaa ottaa kehuja vastaan koska koen, että vain huonoja koitetaan kannustaa kehuja antamalla.
Jos mä yhden vinkin tuleville tai nykyisille vanhemmille saisin antaa, niin se olis tämä: kun lapsi tulee sun luo, esitä edes ilahtunutta tämän läsnäolosta, pelkästä olemassaolosta äläkä aina ota esille jotain negatiivista lapseen liittyvää, vaikka se olisi pientäkin. Esim. "Olet taas sotkenut vaatteesi." "Miksi sulla on nuo paremmat vaatteet kotona päälläsi." "Onko läksyt tehty, sitten ulos kun et kuitenkaan liiku tarpeeksi."
Olin lievästi ylipainoinen ja siitä voisi kirjoittaa ihan oman tarinansa, miten iso numero asiasta tehtiin. Nyt epäilen, että aloin syödä enemmän kaikkeen ahdistukseen. Ja meillä siis herkut olivat lähestulkoon kiellettyjä, mutta kyllä lapsi lihoo lievästi ylipainoiseksi myös varastelemalla juustopaloja, pullaa ja mitä nyt kotona on. Viikkorahat pieniin karkkeihin koulumatkalla. (Tämä tiedoksi niille, jotka paasaavat, että mitäs vanhemmat kantoivat herkkuja kotiin. Eivät kantaneet, yököttelivät jos joku tuntematon osti sipsejä kaupasta. Itse toki söivät pullaa kahvin kanssa.) Itse jäisi vielä tänä päivänä mielummin kiinni vaikka mistä salasuhteesta kuin herkuttelusta.
Mulla ei itselläni ole lapsia, mutta onko lapset oikeasti niin rankka ja paska juttu elämässä kuin vanhempani antoivat ymmärtää?
Kommentit (105)
Vierailija kirjoitti:
Suosittelen kovasti lukemaan: Adult Children of Emotionally Immature Parents
How to Heal from Distant Rejecting or Self-Involved Parents
Käsittelee juuri tällaisia kokemuksia ja lasten henkisten tarpeiden tärkeyttä.
Kiitos vinkistä, täytyy lukea niin saa vertaistukea ja ymmärrystä omille outoksilleni.
-ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Empatiavaje toistuu puheissa. Monella se kohdistuu nimenomaan omiin vanhempiin. Jos kertoo vanhempiensa olevan jo iäkkäitä luulisi jo keski-ikäisen tajuavan vanhempiensakin rajoitteet ja mahdolliset taustat eika jankuttaa kuin teini-ikäinen.
Aika ja kasvatustavat ovat muuttuneet. Onko se sitten parempi sen voi miettiä psykiatrit yms jotka kirjoittaa eläkepapereita 25-vuotiaille, tämän vuosituhannen puolella syntyneille.
Vanhemman osa on epäonnistua. Se on oletettavaa perheessä, koska siinä on paljon kehittyviä, pitkäkestoisia suhteita keskenään ja lasten kasvu kesken. Toisensa tunteminen on syvää, myös niinpäin, että yhdessäolon teeskentelijä paljastuu eli vanhempi kätkeytyy. Lapsi on huippuhavainnoitsija tarkkuudessaan kotielämässä. Hän näkee ja havaitsee kaiken ja tarvitsisi turvallista taustaa ja selitystä asioille ja vastauksia, joita vanhemmat eivät tiedä itsekään. Lapsi tallentaa myös vanhempien syvimmät tunneilmaisut hypnoosin kaltaisella suggestiomuistilla. Suggestiot eivät katoa koskaan ja ne rajoittavat elämää: Älä mene naimisiin, älä hanki lapsia tms
Harvemmin vanhemmat haluavat suoraa pahaa lapselleen. Yleensä välinpitämättömyys, tunteettomuus, arvosteleminen ja muu lasta vahingoittava käytös kumpuaa monisukupolvisesti. Samoin kuin hyvä, arvostava käytös. Jos vanhemmilla syystä tai toisesta ei ole ollut sillä hetkellä tai myöhemminkään henkisiä eväitä katkaista tuota sairasta sukupolvien ketjua, he sairastuttavat lapsensakin samaan soppaan.
Ap. tekee henkistä pesäeroa lapsuutensa epäkohtiin. Se mitä hänelle tehtiin oli väärin. Olisi hyvä voida puida nämä asiat läpi ellei muuten, niin kirjoittamalla vaikka johonkin vihkoon. Purkaa syitä ja seurauksia, nähdä pikkuhiljaa mistä lapsuuden satuttavat asiat johtuivat. Sehän voi viedä muutaman vuodenkin, ainakin itselläni vei. Haluaa asioihin selkoa, ei syyttääkseen vaan ymmärtääkseen. Ei halua vetää käsittelemättömien tunteiden kivirekeä lopun ikäänsä. Ne tunnetaakat pitää kuitenkin käsitellä, ennenkuin lopulta pystyy elämään elämäänsä ns. puhtaalta pöydältä. Ja sen jälkeenkin prosessi jatkuu, ehkä se on sitä viisastumista ja kypsymistä. Omat vanhemmat siihen lapsuuden läpikäymisen käsittelyyn tuskin kykenevät, ainakin itselläni oli sama kuin olisi hakannut päätään seinään.
Vierailija kirjoitti:
Empatiavaje toistuu puheissa. Monella se kohdistuu nimenomaan omiin vanhempiin. Jos kertoo vanhempiensa olevan jo iäkkäitä luulisi jo keski-ikäisen tajuavan vanhempiensakin rajoitteet ja mahdolliset taustat eika jankuttaa kuin teini-ikäinen.
Aika ja kasvatustavat ovat muuttuneet. Onko se sitten parempi sen voi miettiä psykiatrit yms jotka kirjoittaa eläkepapereita 25-vuotiaille, tämän vuosituhannen puolella syntyneille.
Onneksi tuli sen verran käytyä kouluja, että ymmärrän lukemani. Sori pikku ilkeys.
Mun puheissa empatiavaje kohdistuu nimenomaan näihin toisiin kirjoittelijoihin, jotka kyseenalaistavat mun pohdintojen merkityksen. Miksi pitää tulla ilkeilemään, jos itsellä on kaikki hyvin tai oma lapsuus ei kiinnosta?
En ole yhdessäkään viestissä kertonut, mikä on mun nykyinen suhde mun vanhempiini. Se on sanomattakin selvää, että heidän rajoitteensa johtuivat heidän omista lapsuuskokemuksistaan, mutta se ei ole mulle tärkeintä. Tärkeintä on ymmärtää itseäni.
Ja miten nuo 25-vuotiaiden eläkkeet nyt tähän liittyvät? Ollaan kaikki kaikille kylmiä niin kukaan ei saa mt-saikkua tai eläkettä? Ennen vanhaan vedettiin itsensä kiikkuun niin ei ollut mielenterveysongelmia.
-ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Empatiavaje toistuu puheissa. Monella se kohdistuu nimenomaan omiin vanhempiin. Jos kertoo vanhempiensa olevan jo iäkkäitä luulisi jo keski-ikäisen tajuavan vanhempiensakin rajoitteet ja mahdolliset taustat eika jankuttaa kuin teini-ikäinen.
Aika ja kasvatustavat ovat muuttuneet. Onko se sitten parempi sen voi miettiä psykiatrit yms jotka kirjoittaa eläkepapereita 25-vuotiaille, tämän vuosituhannen puolella syntyneille.
Se että ymmärtää vanhempiensa vajavaisuudet ja puutteet ei estä sitä, ettei samaan aikaan voisi analysoida ja käsitellä tunteitaan siitä, miten ne vajeet ja puutteet omaan henkiseen kehitykseen on vaikuttaneet. Päinvastoin mikäli tätä analyysia eitee, en usko että voi kovinkaan syvällisesti itseään ihmisenä (ja omaa vanhemmuuttaan) kehittää eteenpäin.
Vierailija kirjoitti:
Harvemmin vanhemmat haluavat suoraa pahaa lapselleen. Yleensä välinpitämättömyys, tunteettomuus, arvosteleminen ja muu lasta vahingoittava käytös kumpuaa monisukupolvisesti. Samoin kuin hyvä, arvostava käytös. Jos vanhemmilla syystä tai toisesta ei ole ollut sillä hetkellä tai myöhemminkään henkisiä eväitä katkaista tuota sairasta sukupolvien ketjua, he sairastuttavat lapsensakin samaan soppaan.
Ap. tekee henkistä pesäeroa lapsuutensa epäkohtiin. Se mitä hänelle tehtiin oli väärin. Olisi hyvä voida puida nämä asiat läpi ellei muuten, niin kirjoittamalla vaikka johonkin vihkoon. Purkaa syitä ja seurauksia, nähdä pikkuhiljaa mistä lapsuuden satuttavat asiat johtuivat. Sehän voi viedä muutaman vuodenkin, ainakin itselläni vei. Haluaa asioihin selkoa, ei syyttääkseen vaan ymmärtääkseen. Ei halua vetää käsittelemättömien tunteiden kivirekeä lopun ikäänsä. Ne tunnetaakat pitää kuitenkin käsitellä, ennenkuin lopulta pystyy elämään elämäänsä ns. puhtaalta pöydältä. Ja sen jälkeenkin prosessi jatkuu, ehkä se on sitä viisastumista ja kypsymistä. Omat vanhemmat siihen lapsuuden läpikäymisen käsittelyyn tuskin kykenevät, ainakin itselläni oli sama kuin olisi hakannut päätään seinään.
Kiitos tuestasi. Jotain tällaista mä mietin.
En syyttele omia vanhempiani mistään, pohdin vain miksi he toimivat kuten toimivat. Ei tulisi mieleenkään avata näitä asioita enää heidän kanssaan, vaikka ihan järjissään vielä ovatkin. Pidin nuorena aikuisena äidille saarnan, ettei puutu enää painooni ja se taisi mennä perille.
Olen aika monessa viestissä avannut, mitä oireita mulla on. Siis itsellänikin on empatiavajetta, mutta yritän ymmärtää sitä. Näiden, jotka käyttävät kuitenkin aikaansa kommentointiin, että miksi märehtiä turhaan, voisivat itse miettiä empatiakykyään. Johonkin kohtaan mä osun, kun pitää kuitenkin vaivautua kommentoimaan.
Ja kyllä mä oikeasti kärsin siitä, etten oikein kykene parisuhteisiin. En todellakaan vedä puoleeni huonoja miehiä, mun lapsuudessahan ei ollut väkivaltaa. Vedän tiukan rajan kaikkeen öykkäröintiin. Mutten osaa ottaa rakkautta vastaan ollenkaan ja fyysinen läheisyys on todella vaikeaa. Niin vieläkö joku miettii, mitä järkeä lapsuutta on pohtia?
-ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Okei, oikeita traumoja kokeneet eivät saaneet vastata mutta olen nyt se ärsyttävä aiheen vierestä kirjoittaja.
Ketjun lukeneena ns. oikeasti traumatisoituneena (en kyllä vieläkään tajua itseäni traumatisoituneeksi vaikka ensimmäiset 5 ikävuotta menivät vanhempien huutokilpailuita kuunnellessa ja esineiden lentelyä katsellessa, ja siitä tilanne vain paheni) antaa perspektiiviä lukea tällaista ketjua. Jos tällaisesta kokemuksesta traumatisoituu niin ehkä minullakin on aihetta olla rikki. En nyt tarkoita tätä siis nälvimismielessä vaan hyväntahtoisesti. Tsemppiä ap, on hienoa että olet tajunnut lapsuutesi epäkohdat ja yrität parantaa niiden aiheuttamaa vahinkoa!
Munkaan äiti ei rakastanut. Ei me lapset oikeastaan koskaan keksitty miksi hän on tehnyt lapsia. Isä oli lempeämpi ja ollaan edelleen tekemisissä, äidin kanssa paljon vähemmän. Lapsuusmuistoista pääkoppa on blokannut suurimman osan, ja muistan vaan sen vanhempien jatkuvan riitelyn ja meille huudettiin koko ajan äidin toimesta ja välillä tavaratkin lensi. Jos itki, piti mennä omaan huoneeseen itkemään ettei häiritse äitiä. Mulla oli paljon korvatulehduksia pienenä ja itkin jo etukäteen sitä että piti mennä kertomaan äidille siitä koska se että äiti joutui viemään mut lääkäriin pilasi äidin koko päivän ja siitä sai kyllä sitten myös kuulla seuraavan viikon. Tunsin itseni täysin kelvottomaksi, ja sit taas toisaalta tollasta se oli kai kaikilla lama-ajan lapsilla. Eikä meille oo koskaan kerrottu missään vaiheessa elämää että rakastais tai et oltais tärkeitä. Nada. En tiedä miettiikö meidän äiti koskaan että miksi yksi on katkaissut välit kokonaan ja me pari muuta käydään pari kertaa vuodessa kylässä jos sitäkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jestas mitä märehtimistä ap:lla. Montako vuosikymmentä olet nyt vaivannut tuota lapsuustaikinaasi? Olisiko aika leipoa se leipä ja jatkaa eteenpäin.
Niin.. tuota mä just tarkoitin, että menee heti kilpailuksi, kuka saa olla traumatisoitunut. Siksi laitoin että ei kannata vastata jos on oikeita traumoja.
Vähän kuulostaa, ettet ole ehkä saanut tarpeeksi apua. Kun eihän nuo minun kokemukseni mitenkään vaikuta sinun traumojesi vakavuuteen. Ei mulle tarvitse olla mitenkään kateellinen, että saan joskus vähän myötätuntoa tunnekylmän lapsuuteni vuoksi. Enkä minäkään halua nälviä, haluan vaan muistuttaa, että sinullakin on oikeus hakea ja saada apua oli meillä muilla sitten isompia tai pienempiä ongelmia kuin sinulla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jestas mitä märehtimistä ap:lla. Montako vuosikymmentä olet nyt vaivannut tuota lapsuustaikinaasi? Olisiko aika leipoa se leipä ja jatkaa eteenpäin.
Tulitko iloiseksi, kun sait kirjoittaa tuon?
-ap
Mun vanhemmat kuulostavat jopa tuhoisammilta kuin sinun vanhemmat (en sano mitenkään vertaillakseni mutta meillä oli siis köyhyyttä ja mielenterveysongelmia ja lasten tietynlaista kaltoinkohteluakin, mutta pysyimme juuri ja juuri pinnan yläpuolella) MUTTA on omien lasten saannin jälkeen tullut hieman, muutaman prosentin verran, enemmän ymmärrystä heitä kohtaan. Siis kun ymmärsin sen miten rankkaa lasten kanssa voi olla niin ymmärrän hieman heitä ja tullut uutta väljyyttä suhteisiimme. Ehkä muutenkin sitä kautta että on omia lapsia, niin fokus on niissä. Tosin edelleenkin saatan yöllä valvoa niin että rintaa kalvaa tunne siitä että ei rakastettu ja sitä aukkoa sielussa ei taida kyetä mitenkään tukkimaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Entäpä jos nämä teidän sota -ajan jälkeen syntyneet kertoisivat lapsuudestaan. Äh, mitä sinä niistä vanhoista, jutellaanpa ennemmin " minun ammattialastani" mitä mieltä olet materiaali aasta tarkoitukseen bee.
Tuo ei ole normaalia. Mun perheessä oli myös omituinen suhde ruokaan. Lihominen oli äidin pahin painajainen. Kasvavien lasten painoa moitittiin ja syömistä kytättiin. Sisko sairastuikin sitten syömishäiriöön. Minäkin muistan katsoneeni läskejäni huolissani ensimmäistä kertaa 6-vuotiaana.
Perheohjelmina katsottiin muunmuassa suurinta pudottajaa, josta sitten otettiin oppia. Myös huippumalli haussa oli suosittua katsottavaa, siinäkin kilpailijoiden koko oli suuressa roolissa. Noh, ne ohjelmat oli silloin muutenkin suosittuja ja siitä ei voi vanhempia syyttää. Tajusin vasta aikuisena, ettei vanhempieni suhtautuminen painoon ja ruokaan ollut ihan normaalia, vaikka muuten suurimmaksi osaksi onnellinen lapsuus minulla olikin. Ja mä olen 98 syntynyt, että tästä ei ole edes kauaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi jestas sentään. Kaikkee sitä pitääkin lukea. Täällä oikein kilpailu käynnissä kenellä neljä-viiskymppisille pahimmat vanhemmat.
Saatan sohaista nyt arkaan paikkaan, mutta miksi reagoit keskusteluun, joka ei muka sinua koske ollenkaan? Onko sinulla itselläsi jotain vaillejäämisen tunteita ja nyt harmittaa kun toiset analysoivat lapsuuttaan? Jotainhan tämä sinussa herätti kun vastasit. En mä vastaile täällä aiheisiin, jotka on yhdentekeviä mulle.
-ap
Palstan boomerilla on itsellään maailman mahtavimmat pojat ja täysin hu*lu ja sairas tytär. Täällä projisoi omia kipujaan muihin, aina on ihania miehiä ja oma sisko on myös sairas ja miniät aivan hirmuisia. Omat lapset suostuvat näkemään kerran tai kahdesti vuodessa ja siksi hän kiljuu täällä että on napanuora katkaisematta jos useammin tapaa lapsiaan. Omien sanojensa mukaan tärkeintä elämässä on oma omistusasunto ja oma vene.
Vierailija kirjoitti:
Tuo ei ole normaalia. Mun perheessä oli myös omituinen suhde ruokaan. Lihominen oli äidin pahin painajainen. Kasvavien lasten painoa moitittiin ja syömistä kytättiin. Sisko sairastuikin sitten syömishäiriöön. Minäkin muistan katsoneeni läskejäni huolissani ensimmäistä kertaa 6-vuotiaana.
Perheohjelmina katsottiin muunmuassa suurinta pudottajaa, josta sitten otettiin oppia. Myös huippumalli haussa oli suosittua katsottavaa, siinäkin kilpailijoiden koko oli suuressa roolissa. Noh, ne ohjelmat oli silloin muutenkin suosittuja ja siitä ei voi vanhempia syyttää. Tajusin vasta aikuisena, ettei vanhempieni suhtautuminen painoon ja ruokaan ollut ihan normaalia, vaikka muuten suurimmaksi osaksi onnellinen lapsuus minulla olikin. Ja mä olen 98 syntynyt, että tästä ei ole edes kauaa.
Siis kyllähän laihuus oli vaatimus vielä ihan 2000-luvullakin. Ei mikään ihanne, vaan vaatimus. Sitten vasta mietittiin onko naama minkälainen...
Ja oikeasti mulle on se ja sama mitä ne ihanteet yhteiskunnassa tai muodissa on mut kyllä vanhempien ja isovanhempien pitäisi hyväksyä lapsensa millaisena vain. Ja kritisoida nuita ohjelmia. Ei niissä edes laihduteta terveellisesti.
-ap
Jaaha, monenlaista huovointisuutta on ja ei varmaan 97 ota mitään vastuuta itsestään. Aika ala-arvoinen kirjoitelma
Vierailija kirjoitti:
Entäpä jos nämä teidän sota -ajan jälkeen syntyneet kertoisivat lapsuudestaan. Äh, mitä sinä niistä vanhoista, jutellaanpa ennemmin " minun ammattialastani" mitä mieltä olet materiaali aasta tarkoitukseen bee.
Miksi kuvittelet, etteivät kertoneet? Mitään muuta kuullutkaan lapsena kuin valitusta siitä, kuinka hirveää heillä oli ollut. Ja kyllä, niin kuulosti olleen! Samalla olivat kuitenkin täysin sokeita sille, miten itse toisia kohtelivat, eivätkä kestäneet minkäänlaista kritiikkiä itsestään. Ei sellaisten kanssa mikään ihmissuhde ole mahdollinen. Itsekseen joutuu asiat selvittämään.
Suosittelen kovasti lukemaan: Adult Children of Emotionally Immature Parents
How to Heal from Distant Rejecting or Self-Involved Parents
Käsittelee juuri tällaisia kokemuksia ja lasten henkisten tarpeiden tärkeyttä.