Lue keskustelun säännöt.
Tuntuuko teistä "normaalin" lapsuuden eläneiltä, ettei teitä oikeasti rakastettu?
18.03.2026 |
Ensinnäkin, oikeita traumoja kokeneet, älkää vastatko, en hae nyt rankkoja kokemuksia.
Mutta mä synnyin 80-luvulla, meitä lapsia oli kaksi ja elämä tasaista. Ruokaa ja leluja oli, toki ei ihan rikkaimpia oltu, mut en muista että mitkään normaalit elämisen kulut olisivat olleet vanhemmilleni ongelma maksaa.
Äiti ja mummo teki todella selväksi, että lapset sotkevat. Meitä oli kaksi tyttöä, joten mietin, että kuinka rauhallinen sitä olisi pitänyt olla ja miten jotkut naapurit pärjäsivät, kun heillä oli useampi poikalapsi. Me muuten saimme kiitosta siitä, että olimme tyttöjä, koska pojat olisivat ihan kauheita sotkemaan ja meluamaan.
Mun todistuksen keskiarvo oli lähemmäs ysi, mutta muistan itkeneeni kun se ei ollut yli ysin. Joskus kuivasti myönnettiin että olen hyvä koulussa, mutta jotenkin en osannut sitä kehuna ottaa. Vielä nyt aikuisena en osaa ottaa kehuja vastaan koska koen, että vain huonoja koitetaan kannustaa kehuja antamalla.
Jos mä yhden vinkin tuleville tai nykyisille vanhemmille saisin antaa, niin se olis tämä: kun lapsi tulee sun luo, esitä edes ilahtunutta tämän läsnäolosta, pelkästä olemassaolosta äläkä aina ota esille jotain negatiivista lapseen liittyvää, vaikka se olisi pientäkin. Esim. "Olet taas sotkenut vaatteesi." "Miksi sulla on nuo paremmat vaatteet kotona päälläsi." "Onko läksyt tehty, sitten ulos kun et kuitenkaan liiku tarpeeksi."
Olin lievästi ylipainoinen ja siitä voisi kirjoittaa ihan oman tarinansa, miten iso numero asiasta tehtiin. Nyt epäilen, että aloin syödä enemmän kaikkeen ahdistukseen. Ja meillä siis herkut olivat lähestulkoon kiellettyjä, mutta kyllä lapsi lihoo lievästi ylipainoiseksi myös varastelemalla juustopaloja, pullaa ja mitä nyt kotona on. Viikkorahat pieniin karkkeihin koulumatkalla. (Tämä tiedoksi niille, jotka paasaavat, että mitäs vanhemmat kantoivat herkkuja kotiin. Eivät kantaneet, yököttelivät jos joku tuntematon osti sipsejä kaupasta. Itse toki söivät pullaa kahvin kanssa.) Itse jäisi vielä tänä päivänä mielummin kiinni vaikka mistä salasuhteesta kuin herkuttelusta.
Mulla ei itselläni ole lapsia, mutta onko lapset oikeasti niin rankka ja paska juttu elämässä kuin vanhempani antoivat ymmärtää?
Kommentit (79)
Hyväksikäyttö. Olin "lempilapsi", keskimmäinen, isän saumaton jatke. Hän peitti suullaan nenäni ja hengitti kauttani, lävitseni. Syviä kielareita, meinasin tukehtua. Nuoli kehoa kauttaaltaan myös alapäätä. Runkkasi ja levitti eritteitään. Lapsi on aika pienikokoinen. Ulospäin koti oli oikein hieno.
Pikkuisen pusutteli kun niin rakasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Missään kodissa ei ole hyvä olla. Köyhä lapsi kadehtii luokkatveriaan joka elää 400 neliön omakotitalossa käyden piano/baletti/ yms tunneilla ja paljon ulkomailla. On lasketteluvehkeet , merkkivaatteet ja hybä koulussa kun kotona prepataan.
Sitten tälläinenkin lapsi valittaa täällä, joissain keskusteluisa miten terapia tarvitsee kun puti pianoa pimputtaa.
Mä olen X-sukupolven rippeitä. Kuulostaa ihan tutulta. Meidät lisäksi pistettiin aina päiväksi pihalle, sisällä sai käydä kyllä syömässä. Aika omin nokkineen sai kasvaa, eivät vanhemmat olleet oikein missään mukana. Sellaista se oli melkein kaikilla, moni meistähän on syntynyt vain sen vuoksi kun lapsia vaan piti olla, ei siksi, että niitä oltaisiin hirveästi haluttu. En ole traumatisoitunut. Kasvatin itsekin normilapsen (aikuinen jo), ei hänkään ole.
En lähtisi mustaamaan muistojani ikäviksi vaan kultaisin muistojani mukaviksi miettimällä miten vanhempani ovat olleet väsyneinä töissä vaatettaakseni ja ruokkiakseni minut vaikka herätin heitä öisin itkullani. Kultaisiin muistoihin kehystettynä on kivempi katsoa ikäviäkin juttuja.
Minulta oli lapsena lonkka sijoiltaan, mutta äitini ei nähnyt syytä viedä lääkäriin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei pelkästään tunnu, vaan niin oli. Olen sota-ajan lapsien jälkeläinen, ja nyt aikuisena olen ymmärtänyt, etteivät he edes tienneet mitä rakastaminen tarkoittaa. Ainakin se poikkeaa hyvin paljon siitä, mitä itse sillä ymmärrän.
Mun vanhemmista toinen on sota-aikana, toinen sen jälkeen syntynyt. Molemmilla mummoilla on ollut varmasti rankkaa vanhempieni lapsuudessa. Mut omien vanhempien kohdalla mietin että onko tämä joku persoonallisuuskysymys. Jos mulla ois lapsia, ne ois mulle tärkeimmät elämässä, ei mitään riesoja.
Yritän vastata kohteliaasti myös näille, joille aihe on selvästi arka ja se vaillejääminen oikein näkyy vastauksista. Mutta mä en mitenkään kaipaa siis mitään "rakas" tai "kulta" -sanoja vaan sellaista normaalia hyväksyttyä olotilaa.
Miten itse kohtelette vaikka työkavereitanne? Ette te lässytä vaan tervehditte pienellä leuannykäisyllä ja murjaisette rennosti jotain et eiköhän tästä päivästä selvitä tai jotain. Jos on huono päivä, saa vaikka kirota ja olla pahalla päällä, mutta et sä sitä työkaverias syytä siitä pahasta päivästä. Tai koko sun elämästäs.
Mä haen sellaista oikeutta olla olemassa eikä mitään unelmahöttöä. En muuten ole parisuhteessa, voi olla siksi etten luota että kukaan pitäisi minusta. Ette ehkä halua tietää mitä mun suhteet on ollu...
-ap
Toki lapset on nykyisin se perheen keskipiste. Päättävät mitä syödään, mitä tahtovat, saavat halia ja puseja. Osassa perheitä.
Osassa ovat lasun valvonnan ja tukien alla että saavat edes päiväkodissa/koulussa ruokaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulta oli lapsena lonkka sijoiltaan, mutta äitini ei nähnyt syytä viedä lääkäriin.
Oletko nähnyt neuvolapaperisi, lonkathan tarkistetaan heti syntymän jälkeen.
Vierailija kirjoitti:
Mä olen X-sukupolven rippeitä. Kuulostaa ihan tutulta. Meidät lisäksi pistettiin aina päiväksi pihalle, sisällä sai käydä kyllä syömässä. Aika omin nokkineen sai kasvaa, eivät vanhemmat olleet oikein missään mukana. Sellaista se oli melkein kaikilla, moni meistähän on syntynyt vain sen vuoksi kun lapsia vaan piti olla, ei siksi, että niitä oltaisiin hirveästi haluttu. En ole traumatisoitunut. Kasvatin itsekin normilapsen (aikuinen jo), ei hänkään ole.
Sä puhut nyt vähän eri asiasta. Sä jouduit olemaan omine nokkinesi. Niin mäkin lapsuuden isoissa asioissa kuten koulukiusaaminen ja menkkojen alkaminen mut en sano et oisin noista traumatisoitunut. Pikemminkin itsenäistynyt.
Mutta siinä missä sinuun on suhtauduttu välinpitämättömästi, minuun kriittisesti ja negatiivisesti.
-ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei pelkästään tunnu, vaan niin oli. Olen sota-ajan lapsien jälkeläinen, ja nyt aikuisena olen ymmärtänyt, etteivät he edes tienneet mitä rakastaminen tarkoittaa. Ainakin se poikkeaa hyvin paljon siitä, mitä itse sillä ymmärrän.
Mun vanhemmista toinen on sota-aikana, toinen sen jälkeen syntynyt. Molemmilla mummoilla on ollut varmasti rankkaa vanhempieni lapsuudessa. Mut omien vanhempien kohdalla mietin että onko tämä joku persoonallisuuskysymys. Jos mulla ois lapsia, ne ois mulle tärkeimmät elämässä, ei mitään riesoja.
Yritän vastata kohteliaasti myös näille, joille aihe on selvästi arka ja se vaillejääminen oikein näkyy vastauksista. Mutta mä en mitenkään kaipaa siis mitään "rakas" tai "kulta" -sanoja vaan sellaista normaalia hyväksyttyä olotilaa.
Miten itse kohtelette vaikka työkavereitanne? Ette te lässytä vaan tervehditte pienellä leuannykäisyllä ja murjaisette rennosti jotain et eiköhän tästä päivästä selvitä tai jotain. Jos on huono päivä, saa vaikka kirota ja olla pahalla päällä, mutta et sä sitä työkaverias syytä siitä pahasta päivästä. Tai koko sun elämästäs.
Mä haen sellaista oikeutta olla olemassa eikä mitään unelmahöttöä. En muuten ole parisuhteessa, voi olla siksi etten luota että kukaan pitäisi minusta. Ette ehkä halua tietää mitä mun suhteet on ollu...
-ap
Miten ajattelet täällä vauvapalstalla voivan muuttaa lapsuuttasi?
Se ei muutu sittenkään vaikka kävisit syyttelemässä näitä 75 + vanhempiasi joka päivä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä olen X-sukupolven rippeitä. Kuulostaa ihan tutulta. Meidät lisäksi pistettiin aina päiväksi pihalle, sisällä sai käydä kyllä syömässä. Aika omin nokkineen sai kasvaa, eivät vanhemmat olleet oikein missään mukana. Sellaista se oli melkein kaikilla, moni meistähän on syntynyt vain sen vuoksi kun lapsia vaan piti olla, ei siksi, että niitä oltaisiin hirveästi haluttu. En ole traumatisoitunut. Kasvatin itsekin normilapsen (aikuinen jo), ei hänkään ole.
Sä puhut nyt vähän eri asiasta. Sä jouduit olemaan omine nokkinesi. Niin mäkin lapsuuden isoissa asioissa kuten koulukiusaaminen ja menkkojen alkaminen mut en sano et oisin noista traumatisoitunut. Pikemminkin itsenäistynyt.
Mutta siinä missä sinuun on suhtauduttu välinpitämättömästi, minuun kriittisesti ja negatiivisesti.
-ap
Välinpitämättämyys on joskus pahempaa kuin teot ja johtaa julmiin lopputuloksiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei tunnu ettei meitä olisi siskon kanssa rakastettu, enkä myöskään vello menneissä syyttäen historiaa ja muita kaikesta itse aiheutetusta, vaan katson aina eteenpäin elämässä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei pelkästään tunnu, vaan niin oli. Olen sota-ajan lapsien jälkeläinen, ja nyt aikuisena olen ymmärtänyt, etteivät he edes tienneet mitä rakastaminen tarkoittaa. Ainakin se poikkeaa hyvin paljon siitä, mitä itse sillä ymmärrän.
Mun vanhemmista toinen on sota-aikana, toinen sen jälkeen syntynyt. Molemmilla mummoilla on ollut varmasti rankkaa vanhempieni lapsuudessa. Mut omien vanhempien kohdalla mietin että onko tämä joku persoonallisuuskysymys. Jos mulla ois lapsia, ne ois mulle tärkeimmät elämässä, ei mitään riesoja.
Yritän vastata kohteliaasti myös näille, joille aihe on selvästi arka ja se vaillejääminen oikein näkyy vastauksista. Mutta mä en mitenkään kaipaa siis mitään "rakas" tai "kulta" -sanoja vaan sellaista normaalia hyväksyttyä olotilaa.
Miten itse kohtelette vaikka työkavereitanne? Ette te lässytä vaan tervehditte pienellä leuannykäisyllä ja murjaisette rennosti jotain et eiköhän tästä päivästä selvitä tai jotain. Jos on huono päivä, saa vaikka kirota ja olla pahalla päällä, mutta et sä sitä työkaverias syytä siitä pahasta päivästä. Tai koko sun elämästäs.
Mä haen sellaista oikeutta olla olemassa eikä mitään unelmahöttöä. En muuten ole parisuhteessa, voi olla siksi etten luota että kukaan pitäisi minusta. Ette ehkä halua tietää mitä mun suhteet on ollu...
-ap
Miten ajattelet täällä vauvapalstalla voivan muuttaa lapsuuttasi?
Se ei muutu sittenkään vaikka kävisit syyttelemässä näitä 75 + vanhempiasi joka päivä.
Juttelu ja vertaistuki voi auttaa joitakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä olen X-sukupolven rippeitä. Kuulostaa ihan tutulta. Meidät lisäksi pistettiin aina päiväksi pihalle, sisällä sai käydä kyllä syömässä. Aika omin nokkineen sai kasvaa, eivät vanhemmat olleet oikein missään mukana. Sellaista se oli melkein kaikilla, moni meistähän on syntynyt vain sen vuoksi kun lapsia vaan piti olla, ei siksi, että niitä oltaisiin hirveästi haluttu. En ole traumatisoitunut. Kasvatin itsekin normilapsen (aikuinen jo), ei hänkään ole.
Sä puhut nyt vähän eri asiasta. Sä jouduit olemaan omine nokkinesi. Niin mäkin lapsuuden isoissa asioissa kuten koulukiusaaminen ja menkkojen alkaminen mut en sano et oisin noista traumatisoitunut. Pikemminkin itsenäistynyt.
Mutta siinä missä sinuun on suhtauduttu välinpitämättömästi, minuun kriittisesti ja negatiivisesti.
-ap
Se on kyllä totta. Olen pahoillani puolestasi. Kaipa yritin vain hakea sitä, että tosi vajaalla pakalla ne vanhemmat ennenkin pelasivat. Kaikille ei osu hyviä. Mutta ainakin näin omankin lapsen jo aikuiseksi kasvattaneen, elämässä on jo ehtinyt tapahtua ihan hirveästi oman lapsuuden jälkeen, eipä sitä enää tule pohdiskeltua. Mitä enemmän aikaa kuluu, sen vähemmän merkitystä sillä on sen suhteen, millaisia meistä tuli ja mihin suuntaan vielä kehitytään. Valmiita ei olla ennen kuolinvuodetta, jos silloinkaan.
Vierailija kirjoitti:
Ei tunnu ettei meitä olisi siskon kanssa rakastettu, enkä myöskään vello menneissä syyttäen historiaa ja muita kaikesta itse aiheutetusta, vaan katson aina eteenpäin elämässä.
Siinä se. Teitä rakastettiin. Ap:ta ei rakastettu. Et ole oikea ihminen kommentoimaan tähän ketjuun. Sinulla taustat olivat paremmat, se ei oikeuta omahyväisyyteen ja ylimielisyyteen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei pelkästään tunnu, vaan niin oli. Olen sota-ajan lapsien jälkeläinen, ja nyt aikuisena olen ymmärtänyt, etteivät he edes tienneet mitä rakastaminen tarkoittaa. Ainakin se poikkeaa hyvin paljon siitä, mitä itse sillä ymmärrän.
Mun vanhemmista toinen on sota-aikana, toinen sen jälkeen syntynyt. Molemmilla mummoilla on ollut varmasti rankkaa vanhempieni lapsuudessa. Mut omien vanhempien kohdalla mietin että onko tämä joku persoonallisuuskysymys. Jos mulla ois lapsia, ne ois mulle tärkeimmät elämässä, ei mitään riesoja.
Yritän vastata kohteliaasti myös näille, joille aihe on selvästi arka ja se vaillejääminen oikein näkyy vastauksista. Mutta mä en mitenkään kaipaa siis mitään "rakas" tai "kulta" -sanoja vaan sellaista normaalia hyväksyttyä olotilaa.
Miten itse kohtelette vaikka työkavereitanne? Ette te lässytä vaan tervehditte pienellä leuannykäisyllä ja murjaisette rennosti jotain et eiköhän tästä päivästä selvitä tai jotain. Jos on huono päivä, saa vaikka kirota ja olla pahalla päällä, mutta et sä sitä työkaverias syytä siitä pahasta päivästä. Tai koko sun elämästäs.
Mä haen sellaista oikeutta olla olemassa eikä mitään unelmahöttöä. En muuten ole parisuhteessa, voi olla siksi etten luota että kukaan pitäisi minusta. Ette ehkä halua tietää mitä mun suhteet on ollu...
-ap
Miten ajattelet täällä vauvapalstalla voivan muuttaa lapsuuttasi?
Se ei muutu sittenkään vaikka kävisit syyttelemässä näitä 75 + vanhempiasi joka päivä.
Oletko kuullut vertaistuesta? Oletko miettinyt koskaan, että lapsuudenperhe vaikuttaa esim parisuhteiden muodostumiseen? Ja auttaa ymmärtämään miksi elämä aikuisena on mennyt kuten on mennyt.
Kuka sanoi, että mun vanhempia lähdetään nyt syyttämään yhtään mistään?
Miksi tämä asia sinua niin kiinnostaa, oletko itse jäänyt vaille empatiaa? Sori jos satutin, mutta ei tää sua kiinnostais jos ei ois syytä.
-ap
Isäni oli väkivaltainen psykopaatti, joten jätän hänen analysoimisensa kokonaan ulkopuolelle, mutta äitini toimintaa mietin useinkin.
Äidillä oli tapana sanoa pisteliäästi ihan yhtäkkiä, ilman mitään yllykettä. Olin saanut lahjaksi ensiliivit ja kysyin äidiltä onko ne sopivat mulle (olivat siis päälläni). Äiti katsoi tarpeelliseksi kommentoida, että en ole lihava, mutta tukeva kylläkin. Tuli ihan pohjattoman paha mieli, koska en ollut odottanut moista kommenttia, varsinkaan omalta äidiltä. Toinen tapaus oli kun istuin lattialla sitomassa kengännauhoja ja ähkäisin kun jalkapallopelissä ruhjeille mennyt polvi vihlaisi. Äiti katsoi minua hyvin ivallinen ilme kasvoillaan ja kysyi "onko maha tiellä?" Tuosta on aikaa jo liki 30 vuotta, mutta silti se kaikuu päässä.
Kummallista tässä äidin käytöksessä oli, että hän oli muuten kaikin puolin ihana äiti. Lohdutti, piti lähellä, sanoi rakastavansa. Mutta sitten välillä tuli näitä superkipeitä piikittelyitä, jotka näin aikuisen ymmärryksellä tarkastellen aiheuttivat minulle syömishäiriön ja dissosiaatiota. Teininä äiti lähti jopa mukaan isäni ivaamiseen, kun jostain syystä kumpaakin ärsytti meikkaamiseni. Äiti hyihytteli "miten nyt on niin tumma, voimakas sotku naamalla" ja "et sä voi mihinkään lähteä ton näkösenä!" Luokkakuvassa minulla oli niittipanta kaulassa, niin niihin piti melkein itkien sanoa ettei niitä kehtaa lähettää sukulaisille. Isä haukkui h*oran näköiseksi ja meikkaaminen oli kuulemma miehille kutsu n*ssimaan.
Ei tuollaisessa kodissa vaan voi kasvaa terveeksi aikuiseksi. Ei, vaikka äitini olisi ollut yksinhuoltaja ja isääni ei olisi ollut olemassakaan.
Jos vanhemmat on sodan jälkeen syntyneet täytyy lapsen olla jo vahvasti aikuinen. Tuntuu oudolta jotenkin syyttää vanhempiaan että kaipaa nyt hyväksyntää itseään kohtaan? Keneltä? Juontaako siitä kuitenkin taloudellisesti vakaasta, hyvästä koulumenestyksestä (9) joku kykenemättömyys rakentaa itselleen elömää ja vaikka jo ymmärtää vanhempiaan, ne oli semmosia vanhan kansan immeisiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei tunnu ettei meitä olisi siskon kanssa rakastettu, enkä myöskään vello menneissä syyttäen historiaa ja muita kaikesta itse aiheutetusta, vaan katson aina eteenpäin elämässä.
Siinä se. Teitä rakastettiin. Ap:ta ei rakastettu. Et ole oikea ihminen kommentoimaan tähän ketjuun. Sinulla taustat olivat paremmat, se ei oikeuta omahyväisyyteen ja ylimielisyyteen.
Puusilmä ottaa näköelimensä perseestä ja lukee otsikon.
Äitini oli aina kylmä ja vaikea minua kohtaan. Kuolinvuoteellaan hän pahoitteli sitä, ettei koskaan pystynyt minua rakastamaan. No, minkäs sille voi. Tässä iässä asia ei enää paljon paina.