Miten määritellään, että onko jollain ihmisellä hyvä resilienssi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Psyykkisesti vahvalla ihmisellä on hyvä resilienssi. Ei ahdistu, ei masennu, ei hermostu joka ikisestä asiasta vaan pää pysyy kasassa ja ymmärtää, että elämässä on vaikeitakin asioita/hetkiä ja niiden yli kyllä ajallaan pääsee. Elämä on. 

Ahdistun toisinaan, mutta silti koen että resilienssini on aika hyvä. Ahdistuksenaiheeni taas on enemmänkin arkipäiväisiä juttuja.

Ihan mielenkiinnosta. Jos resilienssi on omasta mielestä hyvä, mutta ahdistuu arkipäiväisistä asioista niin puuttuuko silloin oikeat vastoinkäymiset vai onko resilienssi kuitenkin heikompi?

En toki voi tietää, mitä tarkoitat oikeilla vastoinkäymisillä. Mutta itselläni hyvä resilienssi näyttäytyy siten, että kykenen suhtautumaan positiivisesti ja luottavaisesti elämään ja tulevaisuuteen, vaikka on ollut läheisten menetyksiä ja uhkaavia tilanteita. Pystyn elämään aika normaalia elämää näistä huolimatta. Sen sijaan ahdistus liittyy esimerkiksi opiskeluun, työelämään ja ihmissuhteisiin.

Esimerkiksi traumaattista lapsuutta, sodan jalkoihin jäämistä, perheen menetystä, lapsen menetystä tms. Mistä voi tietää että on hyvä resilienssi, jos ei ole kohdannut (oikeita) vastoinkäymisiä? Kaikillahan varmasti on läheisten menettämisiä, mutta ei se kerro oikeastaan mitään noin ilmaistuna. Voihan joku kokea, että kaukaise  serkunkin kuolema on läheisen menetys. 

Eihän tuossa ole mitään ideaa. Kun alettaisiin määrittämään mitkä olisivat oikeita vastoinkäymisiä, niin aina tulisi eteen niitä tapauksia mitkä ei kuuluisi selkeästi kumpaankaan, koska tilanteita on niin erilaisia.

Eikä kaikki "oikeita" vastoinkäymisiä kokeneetkaan ole oikeastaan kokeneet sen rankempia asioita. Esimerkiksi tuttu joka menetti lapsuudenperheensä onnettomuudessa on elänyt niin suojattua ja valmiiksi siloteltua elämää että harva on. On saanut elää turvallista elämää läheistensä kanssa. Eikä edes osaa arvostaa sitä mitä on saanut, kiukuttelee vaan siitä kun hän joutui tekemisiin sosiaaliviranomaisten kanssa, vaikka se on orvoksi jäädessä normikäytäntö. Olisi tosi naurettavaa jos tämä menisi toteamaan ankeassa ympäristössä ja ilmapiirissä lapsuutensa eläneelle mummonsa menettäneelle, että minäpä olen kokenut oikeita vastoinkäymisiä, sinä et.

Se on helppo määritellä. Itserakas tietää itsellään olevan hyvä resilienssi. Hän tietää myös, että sillä toisella ei voi olla. 

Mitäpä jos resilienssi ei ole samalla ihmisellä koko ajan samaa tasoa tai laatua?

Voiko ympäristö ja yhteisöllisyyden määrä vaikuttaa resilienssiin? 

Vierailija kirjoitti:

Mitäpä jos resilienssi ei ole samalla ihmisellä koko ajan samaa tasoa tai laatua?

Ei olekaan, ei resilienssi ole mikään vakio joka on aina samanlainen.

Otsikossa virhe,   että -sana ri kuulu pilkun jälkeen. Pitäisi sen verra osata suomenkieltä.

Mikä tekee vastoinkäymisestä sen oikean vastoinkäymisen? Perheensä menettänyt ihminen saa aivan varmasti tukea ihan joka taholta, vatsinkin jos on alaikäinen. Sossu tulee ja hoitaa. Aikuisetkin voidaan ohjata sosiaalityön piiriin.

Ainakin yhdellä samassa koulussa olleessa koko perheensä onnettomuudessa menettäneellä onnihan surkea resilienssi. Eli sukulaistensa ja sosiaalitoimen paapottavana, mutta ei sillä ollut yhtään kavereita, koska kuvitteli olevansa parempi kuin muut siksi että hän oli kohdannut oikeita vastoinkäymisiä, ja sai raivareita esimerkiksi siitä kun me muut puhuimme äitienpäivästä. Oliskohan sekin kannattanut pitää parempaa huolta vanhemmistaan ettei olisi joutunut alistumaan sosiaaliviranomaisten huostaanpanomääräyksiin ja orvon asemaan.

Mä ajattelen, että mulla on hyvä resilienssi, koska olen edelleen työelämässä ja jotenkuten toimiva tapahtuneista asioista huolimatta. Mutta jonkun toisen mielestä, joka tietää vaan osan vaikeuksista, mielestä ei välttämättä ole, koska olen vähän ärhäkkä ja unohtelen. Itselleni se on kuitenkin pienempi paha verrattuna siihen, että olen edelleen hengissä.

Resilienssi ei siis välttämättä ole sitä, että mennään eteenpäin koko ajan kiitollisena ja hymyillen. Se voi olla myös sitä, että vit tuttaa ja muut ärsyttää, mutta ei kaiken aikaa ja uskot, että vielä tulee parempia aikoja, tai ainakin, ettei tule enää yhtä huonoja aikoja. Tai ainakaan samalla tavalla huonoja. Joka on jo jotain.