Miten määritellään, että onko jollain ihmisellä hyvä resilienssi?

Jokainen varmaan tuntee tilanteensa parhaiten.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Psyykkisesti vahvalla ihmisellä on hyvä resilienssi. Ei ahdistu, ei masennu, ei hermostu joka ikisestä asiasta vaan pää pysyy kasassa ja ymmärtää, että elämässä on vaikeitakin asioita/hetkiä ja niiden yli kyllä ajallaan pääsee. Elämä on. 

Ahdistun toisinaan, mutta silti koen että resilienssini on aika hyvä. Ahdistuksenaiheeni taas on enemmänkin arkipäiväisiä juttuja.

Ihan mielenkiinnosta. Jos resilienssi on omasta mielestä hyvä, mutta ahdistuu arkipäiväisistä asioista niin puuttuuko silloin oikeat vastoinkäymiset vai onko resilienssi kuitenkin heikompi?

En toki voi tietää, mitä tarkoitat oikeilla vastoinkäymisillä. Mutta itselläni hyvä resilienssi näyttäytyy siten, että kykenen suhtautumaan positiivisesti ja luottavaisesti elämään ja tulevaisuuteen, vaikka on ollut läheisten menetyksiä ja uhkaavia tilanteita. Pystyn elämään aika normaalia elämää näistä huolimatta. Sen sijaan ahdistus liittyy esimerkiksi opiskeluun, työelämään ja ihmissuhteisiin.

Esimerkiksi traumaattista lapsuutta, sodan jalkoihin jäämistä, perheen menetystä, lapsen menetystä tms. Mistä voi tietää että on hyvä resilienssi, jos ei ole kohdannut (oikeita) vastoinkäymisiä? Kaikillahan varmasti on läheisten menettämisiä, mutta ei se kerro oikeastaan mitään noin ilmaistuna. Voihan joku kokea, että kaukaise  serkunkin kuolema on läheisen menetys. 

No jopas on esimerkkejä, aika harva taitaa näitä kokea täällä päin maailmaa. Omalla kohdalla vastoinkäymisiä on olleet läheisten menettämisten lisäksi lapsuudessa koettu pelko, tilanteet missä olen joutunut pelkäämään henkeni puolesta ja näihin tilanteisiin liittyvä turvattomuus. Samoin olen lapsuudessa joutunut kokemaan kohtuutonta syyllistämistä ja sitä että minua on yritetty vastuuttaa asioista jotka ei koskaan voi olla lapsen vastuulla. En kuitenkaan koe lapsuuttani kokonaisuutena mitenkään traumaattisena, koska perusturvallisuus on kuitenkin ollut hyvä, se onkin varmaan yksi merkittävä tekijä resilienssin kannalta.

Toisaalta olen myös sitä mieltä, että ihmisten vastoinkäymisten vertailu on aika turhaa. Jokaisen elämään vaikuttaa erilaiset tekijät, eikä tilanteet ole koskaan ihan samanlaisia. Eikä vastoinkäymisten vertailussa oikein ole mitään mieltäkään.

Aika harva kokee Suomessa traumaattista lapsuutta, perheen menetystä tai lapsen menetystä? Onneksi olkoon! Olet kyllä todella kuplassa elänyt. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Psyykkisesti vahvalla ihmisellä on hyvä resilienssi. Ei ahdistu, ei masennu, ei hermostu joka ikisestä asiasta vaan pää pysyy kasassa ja ymmärtää, että elämässä on vaikeitakin asioita/hetkiä ja niiden yli kyllä ajallaan pääsee. Elämä on. 

Ahdistun toisinaan, mutta silti koen että resilienssini on aika hyvä. Ahdistuksenaiheeni taas on enemmänkin arkipäiväisiä juttuja.

Ihan mielenkiinnosta. Jos resilienssi on omasta mielestä hyvä, mutta ahdistuu arkipäiväisistä asioista niin puuttuuko silloin oikeat vastoinkäymiset vai onko resilienssi kuitenkin heikompi?

En toki voi tietää, mitä tarkoitat oikeilla vastoinkäymisillä. Mutta itselläni hyvä resilienssi näyttäytyy siten, että kykenen suhtautumaan positiivisesti ja luottavaisesti elämään ja tulevaisuuteen, vaikka on ollut läheisten menetyksiä ja uhkaavia tilanteita. Pystyn elämään aika normaalia elämää näistä huolimatta. Sen sijaan ahdistus liittyy esimerkiksi opiskeluun, työelämään ja ihmissuhteisiin.

Esimerkiksi traumaattista lapsuutta, sodan jalkoihin jäämistä, perheen menetystä, lapsen menetystä tms. Mistä voi tietää että on hyvä resilienssi, jos ei ole kohdannut (oikeita) vastoinkäymisiä? Kaikillahan varmasti on läheisten menettämisiä, mutta ei se kerro oikeastaan mitään noin ilmaistuna. Voihan joku kokea, että kaukaise  serkunkin kuolema on läheisen menetys. 

Mikä sinä muutenkaan olet määrittämään sitä mitkä ovat oikeita vastoinkäymisiä? Esimerkiksi tahaton lapsettomuus voi olla todella vaikea vastoinkäyminen.

Tietenkin voi olla ja varmasti onkin. En minä määrittele (oikeita) vastoinkäymisiä eikä niistä mitään listausta voi tehdä. On vaan jopa vähän huvittavaa, kun ihmiset tulevat kertomaan, että resilienssini on hyvä, vaikka elämä on ollut ns. normaalia ja lapsuus perusturvallista. Mistä sitten voi tietää, että millainen resilienssi todellisuudessa on? Sekun ei ole (pelkästään) elämänasennetta vaan punnitaan tositilanteessa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Psyykkisesti vahvalla ihmisellä on hyvä resilienssi. Ei ahdistu, ei masennu, ei hermostu joka ikisestä asiasta vaan pää pysyy kasassa ja ymmärtää, että elämässä on vaikeitakin asioita/hetkiä ja niiden yli kyllä ajallaan pääsee. Elämä on. 

Ahdistun toisinaan, mutta silti koen että resilienssini on aika hyvä. Ahdistuksenaiheeni taas on enemmänkin arkipäiväisiä juttuja.

Ihan mielenkiinnosta. Jos resilienssi on omasta mielestä hyvä, mutta ahdistuu arkipäiväisistä asioista niin puuttuuko silloin oikeat vastoinkäymiset vai onko resilienssi kuitenkin heikompi?

En toki voi tietää, mitä tarkoitat oikeilla vastoinkäymisillä. Mutta itselläni hyvä resilienssi näyttäytyy siten, että kykenen suhtautumaan positiivisesti ja luottavaisesti elämään ja tulevaisuuteen, vaikka on ollut läheisten menetyksiä ja uhkaavia tilanteita. Pystyn elämään aika normaalia elämää näistä huolimatta. Sen sijaan ahdistus liittyy esimerkiksi opiskeluun, työelämään ja ihmissuhteisiin.

Esimerkiksi traumaattista lapsuutta, sodan jalkoihin jäämistä, perheen menetystä, lapsen menetystä tms. Mistä voi tietää että on hyvä resilienssi, jos ei ole kohdannut (oikeita) vastoinkäymisiä? Kaikillahan varmasti on läheisten menettämisiä, mutta ei se kerro oikeastaan mitään noin ilmaistuna. Voihan joku kokea, että kaukaise  serkunkin kuolema on läheisen menetys. 

No jopas on esimerkkejä, aika harva taitaa näitä kokea täällä päin maailmaa. Omalla kohdalla vastoinkäymisiä on olleet läheisten menettämisten lisäksi lapsuudessa koettu pelko, tilanteet missä olen joutunut pelkäämään henkeni puolesta ja näihin tilanteisiin liittyvä turvattomuus. Samoin olen lapsuudessa joutunut kokemaan kohtuutonta syyllistämistä ja sitä että minua on yritetty vastuuttaa asioista jotka ei koskaan voi olla lapsen vastuulla. En kuitenkaan koe lapsuuttani kokonaisuutena mitenkään traumaattisena, koska perusturvallisuus on kuitenkin ollut hyvä, se onkin varmaan yksi merkittävä tekijä resilienssin kannalta.

Toisaalta olen myös sitä mieltä, että ihmisten vastoinkäymisten vertailu on aika turhaa. Jokaisen elämään vaikuttaa erilaiset tekijät, eikä tilanteet ole koskaan ihan samanlaisia. Eikä vastoinkäymisten vertailussa oikein ole mitään mieltäkään.

Aika harva kokee Suomessa traumaattista lapsuutta, perheen menetystä tai lapsen menetystä? Onneksi olkoon! Olet kyllä todella kuplassa elänyt. 

Tuossa oli mainittu sodan jalkoihin jääminen, hyvin harva nykyään elossa olevista suomalaisista on kokenut sellaista. Koko perheen menettäminen tai orvoksi jääminen lapsuudessa on ihan jo tilastollisestikin harvinaista, samoin lapsikuolleisuus yleensäkin. Sitä en tiedä, onko aikuisen lapsensa menettäneistä erikseen tilastoja. Traumaattinen lapsuus on tietysti aina suhteellista, määrittelyyn vaikuttaa myös subjektiiviset kokemukset.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Psyykkisesti vahvalla ihmisellä on hyvä resilienssi. Ei ahdistu, ei masennu, ei hermostu joka ikisestä asiasta vaan pää pysyy kasassa ja ymmärtää, että elämässä on vaikeitakin asioita/hetkiä ja niiden yli kyllä ajallaan pääsee. Elämä on. 

Ahdistun toisinaan, mutta silti koen että resilienssini on aika hyvä. Ahdistuksenaiheeni taas on enemmänkin arkipäiväisiä juttuja.

Ihan mielenkiinnosta. Jos resilienssi on omasta mielestä hyvä, mutta ahdistuu arkipäiväisistä asioista niin puuttuuko silloin oikeat vastoinkäymiset vai onko resilienssi kuitenkin heikompi?

En toki voi tietää, mitä tarkoitat oikeilla vastoinkäymisillä. Mutta itselläni hyvä resilienssi näyttäytyy siten, että kykenen suhtautumaan positiivisesti ja luottavaisesti elämään ja tulevaisuuteen, vaikka on ollut läheisten menetyksiä ja uhkaavia tilanteita. Pystyn elämään aika normaalia elämää näistä huolimatta. Sen sijaan ahdistus liittyy esimerkiksi opiskeluun, työelämään ja ihmissuhteisiin.

Esimerkiksi traumaattista lapsuutta, sodan jalkoihin jäämistä, perheen menetystä, lapsen menetystä tms. Mistä voi tietää että on hyvä resilienssi, jos ei ole kohdannut (oikeita) vastoinkäymisiä? Kaikillahan varmasti on läheisten menettämisiä, mutta ei se kerro oikeastaan mitään noin ilmaistuna. Voihan joku kokea, että kaukaise  serkunkin kuolema on läheisen menetys. 

Mikä sinä muutenkaan olet määrittämään sitä mitkä ovat oikeita vastoinkäymisiä? Esimerkiksi tahaton lapsettomuus voi olla todella vaikea vastoinkäyminen.

Tietenkin voi olla ja varmasti onkin. En minä määrittele (oikeita) vastoinkäymisiä eikä niistä mitään listausta voi tehdä. On vaan jopa vähän huvittavaa, kun ihmiset tulevat kertomaan, että resilienssini on hyvä, vaikka elämä on ollut ns. normaalia ja lapsuus perusturvallista. Mistä sitten voi tietää, että millainen resilienssi todellisuudessa on? Sekun ei ole (pelkästään) elämänasennetta vaan punnitaan tositilanteessa. 

Mikä ihmeen tarve sinulla sitten on arvostella niitä toisten kokemia vastoinkäymisiä?

Etkö tiedä, mitä perusturvallisuus tarkoittaa? Omassa lapsuudessani sain onneksi kokea hyvän perusturvallisuuden varhaislapsuudessa, ne aiemmin tuoll mainitut pelottavat ja uhkaavat kokemukset tuli eteen sitten myöhemmin lapsuudessa, kun olin kouluikäinen.

Hyvä resilienssi on ihmisellä, joka ymmärtää vastoinkäymisten kuuluvan elämään, osaa nuolla haavansa itsenäisesti, eikä hae huomiota ja sääliä jossain somessa rääkymällä, kuinka ei jaksa... 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Psyykkisesti vahvalla ihmisellä on hyvä resilienssi. Ei ahdistu, ei masennu, ei hermostu joka ikisestä asiasta vaan pää pysyy kasassa ja ymmärtää, että elämässä on vaikeitakin asioita/hetkiä ja niiden yli kyllä ajallaan pääsee. Elämä on. 

Ahdistun toisinaan, mutta silti koen että resilienssini on aika hyvä. Ahdistuksenaiheeni taas on enemmänkin arkipäiväisiä juttuja.

Ihan mielenkiinnosta. Jos resilienssi on omasta mielestä hyvä, mutta ahdistuu arkipäiväisistä asioista niin puuttuuko silloin oikeat vastoinkäymiset vai onko resilienssi kuitenkin heikompi?

En toki voi tietää, mitä tarkoitat oikeilla vastoinkäymisillä. Mutta itselläni hyvä resilienssi näyttäytyy siten, että kykenen suhtautumaan positiivisesti ja luottavaisesti elämään ja tulevaisuuteen, vaikka on ollut läheisten menetyksiä ja uhkaavia tilanteita. Pystyn elämään aika normaalia elämää näistä huolimatta. Sen sijaan ahdistus liittyy esimerkiksi opiskeluun, työelämään ja ihmissuhteisiin.

Esimerkiksi traumaattista lapsuutta, sodan jalkoihin jäämistä, perheen menetystä, lapsen menetystä tms. Mistä voi tietää että on hyvä resilienssi, jos ei ole kohdannut (oikeita) vastoinkäymisiä? Kaikillahan varmasti on läheisten menettämisiä, mutta ei se kerro oikeastaan mitään noin ilmaistuna. Voihan joku kokea, että kaukaise  serkunkin kuolema on läheisen menetys. 

Mikä sinä muutenkaan olet määrittämään sitä mitkä ovat oikeita vastoinkäymisiä? Esimerkiksi tahaton lapsettomuus voi olla todella vaikea vastoinkäyminen.

Tietenkin voi olla ja varmasti onkin. En minä määrittele (oikeita) vastoinkäymisiä eikä niistä mitään listausta voi tehdä. On vaan jopa vähän huvittavaa, kun ihmiset tulevat kertomaan, että resilienssini on hyvä, vaikka elämä on ollut ns. normaalia ja lapsuus perusturvallista. Mistä sitten voi tietää, että millainen resilienssi todellisuudessa on? Sekun ei ole (pelkästään) elämänasennetta vaan punnitaan tositilanteessa. 

Kuka on näin kertonut, että resilienssi on hyvä vaikka elämä on ollut normaalia?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Psyykkisesti vahvalla ihmisellä on hyvä resilienssi. Ei ahdistu, ei masennu, ei hermostu joka ikisestä asiasta vaan pää pysyy kasassa ja ymmärtää, että elämässä on vaikeitakin asioita/hetkiä ja niiden yli kyllä ajallaan pääsee. Elämä on. 

Ahdistun toisinaan, mutta silti koen että resilienssini on aika hyvä. Ahdistuksenaiheeni taas on enemmänkin arkipäiväisiä juttuja.

Ihan mielenkiinnosta. Jos resilienssi on omasta mielestä hyvä, mutta ahdistuu arkipäiväisistä asioista niin puuttuuko silloin oikeat vastoinkäymiset vai onko resilienssi kuitenkin heikompi?

En toki voi tietää, mitä tarkoitat oikeilla vastoinkäymisillä. Mutta itselläni hyvä resilienssi näyttäytyy siten, että kykenen suhtautumaan positiivisesti ja luottavaisesti elämään ja tulevaisuuteen, vaikka on ollut läheisten menetyksiä ja uhkaavia tilanteita. Pystyn elämään aika normaalia elämää näistä huolimatta. Sen sijaan ahdistus liittyy esimerkiksi opiskeluun, työelämään ja ihmissuhteisiin.

Esimerkiksi traumaattista lapsuutta, sodan jalkoihin jäämistä, perheen menetystä, lapsen menetystä tms. Mistä voi tietää että on hyvä resilienssi, jos ei ole kohdannut (oikeita) vastoinkäymisiä? Kaikillahan varmasti on läheisten menettämisiä, mutta ei se kerro oikeastaan mitään noin ilmaistuna. Voihan joku kokea, että kaukaise  serkunkin kuolema on läheisen menetys. 

Mikä sinä muutenkaan olet määrittämään sitä mitkä ovat oikeita vastoinkäymisiä? Esimerkiksi tahaton lapsettomuus voi olla todella vaikea vastoinkäyminen.

Tietenkin voi olla ja varmasti onkin. En minä määrittele (oikeita) vastoinkäymisiä eikä niistä mitään listausta voi tehdä. On vaan jopa vähän huvittavaa, kun ihmiset tulevat kertomaan, että resilienssini on hyvä, vaikka elämä on ollut ns. normaalia ja lapsuus perusturvallista. Mistä sitten voi tietää, että millainen resilienssi todellisuudessa on? Sekun ei ole (pelkästään) elämänasennetta vaan punnitaan tositilanteessa. 

Mikä ihmeen tarve sinulla sitten on arvostella niitä toisten kokemia vastoinkäymisiä?

Etkö tiedä, mitä perusturvallisuus tarkoittaa? Omassa lapsuudessani sain onneksi kokea hyvän perusturvallisuuden varhaislapsuudessa, ne aiemmin tuoll mainitut pelottavat ja uhkaavat kokemukset tuli eteen sitten myöhemmin lapsuudessa, kun olin kouluikäinen.

En arvostele vastoinkäymisiä, mutta kyseenalaistan hyvän resilienssin henkilön itse arvioimana JOS vastoinkäymisiä ei ole todellisuudessa kohdannut. Kaikki kohtaa läheisten menettämisiä ja ikäviä asioita, se on elämää. Kysyin jo aiemminkin, että mistä tietää, että on hyvä resilienssi, jos on kohdannut ns. normaaliin elämään kuuluvia asioita? Siihen en vastausta saanut. On paljonkin perusturvallisen lapsuuden eläneitä, jotka jumittuu vaikka mummon kuolemaan. Ja joo, tietenkin mummo voi olla läheinen, mutta ehkä pointin näet. 

Perusturvallisuuden toki terminä tiedän. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Psyykkisesti vahvalla ihmisellä on hyvä resilienssi. Ei ahdistu, ei masennu, ei hermostu joka ikisestä asiasta vaan pää pysyy kasassa ja ymmärtää, että elämässä on vaikeitakin asioita/hetkiä ja niiden yli kyllä ajallaan pääsee. Elämä on. 

Ahdistun toisinaan, mutta silti koen että resilienssini on aika hyvä. Ahdistuksenaiheeni taas on enemmänkin arkipäiväisiä juttuja.

Ihan mielenkiinnosta. Jos resilienssi on omasta mielestä hyvä, mutta ahdistuu arkipäiväisistä asioista niin puuttuuko silloin oikeat vastoinkäymiset vai onko resilienssi kuitenkin heikompi?

En toki voi tietää, mitä tarkoitat oikeilla vastoinkäymisillä. Mutta itselläni hyvä resilienssi näyttäytyy siten, että kykenen suhtautumaan positiivisesti ja luottavaisesti elämään ja tulevaisuuteen, vaikka on ollut läheisten menetyksiä ja uhkaavia tilanteita. Pystyn elämään aika normaalia elämää näistä huolimatta. Sen sijaan ahdistus liittyy esimerkiksi opiskeluun, työelämään ja ihmissuhteisiin.

Esimerkiksi traumaattista lapsuutta, sodan jalkoihin jäämistä, perheen menetystä, lapsen menetystä tms. Mistä voi tietää että on hyvä resilienssi, jos ei ole kohdannut (oikeita) vastoinkäymisiä? Kaikillahan varmasti on läheisten menettämisiä, mutta ei se kerro oikeastaan mitään noin ilmaistuna. Voihan joku kokea, että kaukaise  serkunkin kuolema on läheisen menetys. 

Mikä sinä muutenkaan olet määrittämään sitä mitkä ovat oikeita vastoinkäymisiä? Esimerkiksi tahaton lapsettomuus voi olla todella vaikea vastoinkäyminen.

Tietenkin voi olla ja varmasti onkin. En minä määrittele (oikeita) vastoinkäymisiä eikä niistä mitään listausta voi tehdä. On vaan jopa vähän huvittavaa, kun ihmiset tulevat kertomaan, että resilienssini on hyvä, vaikka elämä on ollut ns. normaalia ja lapsuus perusturvallista. Mistä sitten voi tietää, että millainen resilienssi todellisuudessa on? Sekun ei ole (pelkästään) elämänasennetta vaan punnitaan tositilanteessa. 

Kuka on näin kertonut, että resilienssi on hyvä vaikka elämä on ollut normaalia?

Sinähän lainasit itsekin sitä viestiä. Esimerkiksi tämä nro 53. 

Vierailija kirjoitti:

Hyvä resilienssi on ihmisellä, joka ymmärtää vastoinkäymisten kuuluvan elämään, osaa nuolla haavansa itsenäisesti, eikä hae huomiota ja sääliä jossain somessa rääkymällä, kuinka ei jaksa... 

Miksi ihmeessä haavat pitäisi nuolla itsenäisesti? Itse taas ajattelen, että osana hyvää resilienssiä on se, että uskaltaa jakaa kipeätkin asiat ja tunteet. Sitä kautta moni pääsee eteenpäin paremmin. 

Hymyilee töissä ja ylistää työnantajaa joka päivä vaikka on yyteet kerran vuodessa jatkuvasti ja oma työpaikka liipasimella joka kerta. 

Kirjoitin viestin 53, samoin viestin 59, missä kerroin lisää kokemistani asioista. En tiedä mistä olet saanut päähäsi ajatuksen, että olisin kertonut resilienssini olevan hyvä vaikka elämäni on ollut ihan normaalia.

Kerroin perusturvallisuuteni, sen varhaislapsuudessa koetun, olevan hyvä. Se kuitenkin eri asia kuin koko elämä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Psyykkisesti vahvalla ihmisellä on hyvä resilienssi. Ei ahdistu, ei masennu, ei hermostu joka ikisestä asiasta vaan pää pysyy kasassa ja ymmärtää, että elämässä on vaikeitakin asioita/hetkiä ja niiden yli kyllä ajallaan pääsee. Elämä on. 

Ahdistun toisinaan, mutta silti koen että resilienssini on aika hyvä. Ahdistuksenaiheeni taas on enemmänkin arkipäiväisiä juttuja.

Ihan mielenkiinnosta. Jos resilienssi on omasta mielestä hyvä, mutta ahdistuu arkipäiväisistä asioista niin puuttuuko silloin oikeat vastoinkäymiset vai onko resilienssi kuitenkin heikompi?

En toki voi tietää, mitä tarkoitat oikeilla vastoinkäymisillä. Mutta itselläni hyvä resilienssi näyttäytyy siten, että kykenen suhtautumaan positiivisesti ja luottavaisesti elämään ja tulevaisuuteen, vaikka on ollut läheisten menetyksiä ja uhkaavia tilanteita. Pystyn elämään aika normaalia elämää näistä huolimatta. Sen sijaan ahdistus liittyy esimerkiksi opiskeluun, työelämään ja ihmissuhteisiin.

Esimerkiksi traumaattista lapsuutta, sodan jalkoihin jäämistä, perheen menetystä, lapsen menetystä tms. Mistä voi tietää että on hyvä resilienssi, jos ei ole kohdannut (oikeita) vastoinkäymisiä? Kaikillahan varmasti on läheisten menettämisiä, mutta ei se kerro oikeastaan mitään noin ilmaistuna. Voihan joku kokea, että kaukaise  serkunkin kuolema on läheisen menetys. 

Mikä sinä muutenkaan olet määrittämään sitä mitkä ovat oikeita vastoinkäymisiä? Esimerkiksi tahaton lapsettomuus voi olla todella vaikea vastoinkäyminen.

Tietenkin voi olla ja varmasti onkin. En minä määrittele (oikeita) vastoinkäymisiä eikä niistä mitään listausta voi tehdä. On vaan jopa vähän huvittavaa, kun ihmiset tulevat kertomaan, että resilienssini on hyvä, vaikka elämä on ollut ns. normaalia ja lapsuus perusturvallista. Mistä sitten voi tietää, että millainen resilienssi todellisuudessa on? Sekun ei ole (pelkästään) elämänasennetta vaan punnitaan tositilanteessa. 

Mikä ihmeen tarve sinulla sitten on arvostella niitä toisten kokemia vastoinkäymisiä?

Etkö tiedä, mitä perusturvallisuus tarkoittaa? Omassa lapsuudessani sain onneksi kokea hyvän perusturvallisuuden varhaislapsuudessa, ne aiemmin tuoll mainitut pelottavat ja uhkaavat kokemukset tuli eteen sitten myöhemmin lapsuudessa, kun olin kouluikäinen.

En arvostele vastoinkäymisiä, mutta kyseenalaistan hyvän resilienssin henkilön itse arvioimana JOS vastoinkäymisiä ei ole todellisuudessa kohdannut. Kaikki kohtaa läheisten menettämisiä ja ikäviä asioita, se on elämää. Kysyin jo aiemminkin, että mistä tietää, että on hyvä resilienssi, jos on kohdannut ns. normaaliin elämään kuuluvia asioita? Siihen en vastausta saanut. On paljonkin perusturvallisen lapsuuden eläneitä, jotka jumittuu vaikka mummon kuolemaan. Ja joo, tietenkin mummo voi olla läheinen, mutta ehkä pointin näet. 

Perusturvallisuuden toki terminä tiedän. 

Minulle mummon kuolema oli vaikeaa, menetin hänet ollessan 17v. Kuolema oli äkillinen, mummo oli aika nuori ja ajankohta sellainen, että siihen vaikutti monet muut tekijät, mitkä teki tilanteesta raskaan. 

Vierailija kirjoitti:

Kirjoitin viestin 53, samoin viestin 59, missä kerroin lisää kokemistani asioista. En tiedä mistä olet saanut päähäsi ajatuksen, että olisin kertonut resilienssini olevan hyvä vaikka elämäni on ollut ihan normaalia.

Kerroin perusturvallisuuteni, sen varhaislapsuudessa koetun, olevan hyvä. Se kuitenkin eri asia kuin koko elämä.

Siis nimenomaan viestissä 53 kerrot miten hyvä resilienssi sinulla näyttäytyy. Jos siis olet numero 53. Samassa viestissä kerrot ahdistuvasi hyvästä resilienssistä huolimatta arkipäiväistä asioista. Eli edelleen ihmettelen miten voi tietää, että resilienssi on hyvä jos on kohdannut normaaleja asioita elämässä. Ja kun tähän tulet kertomaan seuraavaksi, että olet kokenut poikkeuksellisen suuria vastoinkäymisiä niin ihmisten kommentit paljastaa paljon. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Psyykkisesti vahvalla ihmisellä on hyvä resilienssi. Ei ahdistu, ei masennu, ei hermostu joka ikisestä asiasta vaan pää pysyy kasassa ja ymmärtää, että elämässä on vaikeitakin asioita/hetkiä ja niiden yli kyllä ajallaan pääsee. Elämä on. 

Ahdistun toisinaan, mutta silti koen että resilienssini on aika hyvä. Ahdistuksenaiheeni taas on enemmänkin arkipäiväisiä juttuja.

Ihan mielenkiinnosta. Jos resilienssi on omasta mielestä hyvä, mutta ahdistuu arkipäiväisistä asioista niin puuttuuko silloin oikeat vastoinkäymiset vai onko resilienssi kuitenkin heikompi?

En toki voi tietää, mitä tarkoitat oikeilla vastoinkäymisillä. Mutta itselläni hyvä resilienssi näyttäytyy siten, että kykenen suhtautumaan positiivisesti ja luottavaisesti elämään ja tulevaisuuteen, vaikka on ollut läheisten menetyksiä ja uhkaavia tilanteita. Pystyn elämään aika normaalia elämää näistä huolimatta. Sen sijaan ahdistus liittyy esimerkiksi opiskeluun, työelämään ja ihmissuhteisiin.

Esimerkiksi traumaattista lapsuutta, sodan jalkoihin jäämistä, perheen menetystä, lapsen menetystä tms. Mistä voi tietää että on hyvä resilienssi, jos ei ole kohdannut (oikeita) vastoinkäymisiä? Kaikillahan varmasti on läheisten menettämisiä, mutta ei se kerro oikeastaan mitään noin ilmaistuna. Voihan joku kokea, että kaukaise  serkunkin kuolema on läheisen menetys. 

Mikä sinä muutenkaan olet määrittämään sitä mitkä ovat oikeita vastoinkäymisiä? Esimerkiksi tahaton lapsettomuus voi olla todella vaikea vastoinkäyminen.

Tietenkin voi olla ja varmasti onkin. En minä määrittele (oikeita) vastoinkäymisiä eikä niistä mitään listausta voi tehdä. On vaan jopa vähän huvittavaa, kun ihmiset tulevat kertomaan, että resilienssini on hyvä, vaikka elämä on ollut ns. normaalia ja lapsuus perusturvallista. Mistä sitten voi tietää, että millainen resilienssi todellisuudessa on? Sekun ei ole (pelkästään) elämänasennetta vaan punnitaan tositilanteessa. 

Mikä ihmeen tarve sinulla sitten on arvostella niitä toisten kokemia vastoinkäymisiä?

Etkö tiedä, mitä perusturvallisuus tarkoittaa? Omassa lapsuudessani sain onneksi kokea hyvän perusturvallisuuden varhaislapsuudessa, ne aiemmin tuoll mainitut pelottavat ja uhkaavat kokemukset tuli eteen sitten myöhemmin lapsuudessa, kun olin kouluikäinen.

En arvostele vastoinkäymisiä, mutta kyseenalaistan hyvän resilienssin henkilön itse arvioimana JOS vastoinkäymisiä ei ole todellisuudessa kohdannut. Kaikki kohtaa läheisten menettämisiä ja ikäviä asioita, se on elämää. Kysyin jo aiemminkin, että mistä tietää, että on hyvä resilienssi, jos on kohdannut ns. normaaliin elämään kuuluvia asioita? Siihen en vastausta saanut. On paljonkin perusturvallisen lapsuuden eläneitä, jotka jumittuu vaikka mummon kuolemaan. Ja joo, tietenkin mummo voi olla läheinen, mutta ehkä pointin näet. 

Perusturvallisuuden toki terminä tiedän. 

Minulle mummon kuolema oli vaikeaa, menetin hänet ollessan 17v. Kuolema oli äkillinen, mummo oli aika nuori ja ajankohta sellainen, että siihen vaikutti monet muut tekijät, mitkä teki tilanteesta raskaan. 

Ikävä juttu ja pahoittelut siitä, mutta se on elämää. Ainahan läheisten menetykset on raskaita tilanteita. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kirjoitin viestin 53, samoin viestin 59, missä kerroin lisää kokemistani asioista. En tiedä mistä olet saanut päähäsi ajatuksen, että olisin kertonut resilienssini olevan hyvä vaikka elämäni on ollut ihan normaalia.

Kerroin perusturvallisuuteni, sen varhaislapsuudessa koetun, olevan hyvä. Se kuitenkin eri asia kuin koko elämä.

Siis nimenomaan viestissä 53 kerrot miten hyvä resilienssi sinulla näyttäytyy. Jos siis olet numero 53. Samassa viestissä kerrot ahdistuvasi hyvästä resilienssistä huolimatta arkipäiväistä asioista. Eli edelleen ihmettelen miten voi tietää, että resilienssi on hyvä jos on kohdannut normaaleja asioita elämässä. Ja kun tähän tulet kertomaan seuraavaksi, että olet kokenut poikkeuksellisen suuria vastoinkäymisiä niin ihmisten kommentit paljastaa paljon. 

Niin, kerroin näistä asioista myös viestissä 59, mitä et ilmeisesti lukenut. Ainakaan omasta mielestäni ne lapsuudessani kokemani asiat eivät ole mitään niin sanottua normaalia elämää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Psyykkisesti vahvalla ihmisellä on hyvä resilienssi. Ei ahdistu, ei masennu, ei hermostu joka ikisestä asiasta vaan pää pysyy kasassa ja ymmärtää, että elämässä on vaikeitakin asioita/hetkiä ja niiden yli kyllä ajallaan pääsee. Elämä on. 

Ahdistun toisinaan, mutta silti koen että resilienssini on aika hyvä. Ahdistuksenaiheeni taas on enemmänkin arkipäiväisiä juttuja.

Ihan mielenkiinnosta. Jos resilienssi on omasta mielestä hyvä, mutta ahdistuu arkipäiväisistä asioista niin puuttuuko silloin oikeat vastoinkäymiset vai onko resilienssi kuitenkin heikompi?

En toki voi tietää, mitä tarkoitat oikeilla vastoinkäymisillä. Mutta itselläni hyvä resilienssi näyttäytyy siten, että kykenen suhtautumaan positiivisesti ja luottavaisesti elämään ja tulevaisuuteen, vaikka on ollut läheisten menetyksiä ja uhkaavia tilanteita. Pystyn elämään aika normaalia elämää näistä huolimatta. Sen sijaan ahdistus liittyy esimerkiksi opiskeluun, työelämään ja ihmissuhteisiin.

Esimerkiksi traumaattista lapsuutta, sodan jalkoihin jäämistä, perheen menetystä, lapsen menetystä tms. Mistä voi tietää että on hyvä resilienssi, jos ei ole kohdannut (oikeita) vastoinkäymisiä? Kaikillahan varmasti on läheisten menettämisiä, mutta ei se kerro oikeastaan mitään noin ilmaistuna. Voihan joku kokea, että kaukaise  serkunkin kuolema on läheisen menetys. 

Mikä sinä muutenkaan olet määrittämään sitä mitkä ovat oikeita vastoinkäymisiä? Esimerkiksi tahaton lapsettomuus voi olla todella vaikea vastoinkäyminen.

Tietenkin voi olla ja varmasti onkin. En minä määrittele (oikeita) vastoinkäymisiä eikä niistä mitään listausta voi tehdä. On vaan jopa vähän huvittavaa, kun ihmiset tulevat kertomaan, että resilienssini on hyvä, vaikka elämä on ollut ns. normaalia ja lapsuus perusturvallista. Mistä sitten voi tietää, että millainen resilienssi todellisuudessa on? Sekun ei ole (pelkästään) elämänasennetta vaan punnitaan tositilanteessa. 

Mikä ihmeen tarve sinulla sitten on arvostella niitä toisten kokemia vastoinkäymisiä?

Etkö tiedä, mitä perusturvallisuus tarkoittaa? Omassa lapsuudessani sain onneksi kokea hyvän perusturvallisuuden varhaislapsuudessa, ne aiemmin tuoll mainitut pelottavat ja uhkaavat kokemukset tuli eteen sitten myöhemmin lapsuudessa, kun olin kouluikäinen.

En arvostele vastoinkäymisiä, mutta kyseenalaistan hyvän resilienssin henkilön itse arvioimana JOS vastoinkäymisiä ei ole todellisuudessa kohdannut. Kaikki kohtaa läheisten menettämisiä ja ikäviä asioita, se on elämää. Kysyin jo aiemminkin, että mistä tietää, että on hyvä resilienssi, jos on kohdannut ns. normaaliin elämään kuuluvia asioita? Siihen en vastausta saanut. On paljonkin perusturvallisen lapsuuden eläneitä, jotka jumittuu vaikka mummon kuolemaan. Ja joo, tietenkin mummo voi olla läheinen, mutta ehkä pointin näet. 

Perusturvallisuuden toki terminä tiedän. 

Minulle mummon kuolema oli vaikeaa, menetin hänet ollessan 17v. Kuolema oli äkillinen, mummo oli aika nuori ja ajankohta sellainen, että siihen vaikutti monet muut tekijät, mitkä teki tilanteesta raskaan. 

Ikävä juttu ja pahoittelut siitä, mutta se on elämää. Ainahan läheisten menetykset on raskaita tilanteita. 

Jos tuolle linjalle lähdetään niin kaikki on vaan elämää

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kirjoitin viestin 53, samoin viestin 59, missä kerroin lisää kokemistani asioista. En tiedä mistä olet saanut päähäsi ajatuksen, että olisin kertonut resilienssini olevan hyvä vaikka elämäni on ollut ihan normaalia.

Kerroin perusturvallisuuteni, sen varhaislapsuudessa koetun, olevan hyvä. Se kuitenkin eri asia kuin koko elämä.

Siis nimenomaan viestissä 53 kerrot miten hyvä resilienssi sinulla näyttäytyy. Jos siis olet numero 53. Samassa viestissä kerrot ahdistuvasi hyvästä resilienssistä huolimatta arkipäiväistä asioista. Eli edelleen ihmettelen miten voi tietää, että resilienssi on hyvä jos on kohdannut normaaleja asioita elämässä. Ja kun tähän tulet kertomaan seuraavaksi, että olet kokenut poikkeuksellisen suuria vastoinkäymisiä niin ihmisten kommentit paljastaa paljon. 

Niin, kerroin näistä asioista myös viestissä 59, mitä et ilmeisesti lukenut. Ainakaan omasta mielestäni ne lapsuudessani kokemani asiat eivät ole mitään niin sanottua normaalia elämää.

Luin toki. Eli sinusta hyvä resilienssi on sitä, että suhtautuu positiivisesti ja luottavaisesti elämään, pystyy elämään aika normaalisti, mutta ahdistuu arkipäiväistä asioista. Tätä määrittelyä kaipasin, koska resilienssi terminä jakaa vahvasti mielipiteet (vaikka ei mielipidekysymys olekaan) joten kiitos näkemyksestä, vaikka se ei varsinaisesti ihmettelemääni asiaan vastannutkaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Psyykkisesti vahvalla ihmisellä on hyvä resilienssi. Ei ahdistu, ei masennu, ei hermostu joka ikisestä asiasta vaan pää pysyy kasassa ja ymmärtää, että elämässä on vaikeitakin asioita/hetkiä ja niiden yli kyllä ajallaan pääsee. Elämä on. 

Ahdistun toisinaan, mutta silti koen että resilienssini on aika hyvä. Ahdistuksenaiheeni taas on enemmänkin arkipäiväisiä juttuja.

Ihan mielenkiinnosta. Jos resilienssi on omasta mielestä hyvä, mutta ahdistuu arkipäiväisistä asioista niin puuttuuko silloin oikeat vastoinkäymiset vai onko resilienssi kuitenkin heikompi?

En toki voi tietää, mitä tarkoitat oikeilla vastoinkäymisillä. Mutta itselläni hyvä resilienssi näyttäytyy siten, että kykenen suhtautumaan positiivisesti ja luottavaisesti elämään ja tulevaisuuteen, vaikka on ollut läheisten menetyksiä ja uhkaavia tilanteita. Pystyn elämään aika normaalia elämää näistä huolimatta. Sen sijaan ahdistus liittyy esimerkiksi opiskeluun, työelämään ja ihmissuhteisiin.

Esimerkiksi traumaattista lapsuutta, sodan jalkoihin jäämistä, perheen menetystä, lapsen menetystä tms. Mistä voi tietää että on hyvä resilienssi, jos ei ole kohdannut (oikeita) vastoinkäymisiä? Kaikillahan varmasti on läheisten menettämisiä, mutta ei se kerro oikeastaan mitään noin ilmaistuna. Voihan joku kokea, että kaukaise  serkunkin kuolema on läheisen menetys. 

Mikä sinä muutenkaan olet määrittämään sitä mitkä ovat oikeita vastoinkäymisiä? Esimerkiksi tahaton lapsettomuus voi olla todella vaikea vastoinkäyminen.

Tietenkin voi olla ja varmasti onkin. En minä määrittele (oikeita) vastoinkäymisiä eikä niistä mitään listausta voi tehdä. On vaan jopa vähän huvittavaa, kun ihmiset tulevat kertomaan, että resilienssini on hyvä, vaikka elämä on ollut ns. normaalia ja lapsuus perusturvallista. Mistä sitten voi tietää, että millainen resilienssi todellisuudessa on? Sekun ei ole (pelkästään) elämänasennetta vaan punnitaan tositilanteessa. 

Mikä ihmeen tarve sinulla sitten on arvostella niitä toisten kokemia vastoinkäymisiä?

Etkö tiedä, mitä perusturvallisuus tarkoittaa? Omassa lapsuudessani sain onneksi kokea hyvän perusturvallisuuden varhaislapsuudessa, ne aiemmin tuoll mainitut pelottavat ja uhkaavat kokemukset tuli eteen sitten myöhemmin lapsuudessa, kun olin kouluikäinen.

En arvostele vastoinkäymisiä, mutta kyseenalaistan hyvän resilienssin henkilön itse arvioimana JOS vastoinkäymisiä ei ole todellisuudessa kohdannut. Kaikki kohtaa läheisten menettämisiä ja ikäviä asioita, se on elämää. Kysyin jo aiemminkin, että mistä tietää, että on hyvä resilienssi, jos on kohdannut ns. normaaliin elämään kuuluvia asioita? Siihen en vastausta saanut. On paljonkin perusturvallisen lapsuuden eläneitä, jotka jumittuu vaikka mummon kuolemaan. Ja joo, tietenkin mummo voi olla läheinen, mutta ehkä pointin näet. 

Perusturvallisuuden toki terminä tiedän. 

Minulle mummon kuolema oli vaikeaa, menetin hänet ollessan 17v. Kuolema oli äkillinen, mummo oli aika nuori ja ajankohta sellainen, että siihen vaikutti monet muut tekijät, mitkä teki tilanteesta raskaan. 

Ikävä juttu ja pahoittelut siitä, mutta se on elämää. Ainahan läheisten menetykset on raskaita tilanteita. 

Jos tuolle linjalle lähdetään niin kaikki on vaan elämää

Tässä oli kyse resilienssistä. Varmasti jokainen ymmärtää, että sillä on merkitystä missä iässä ja millä tavoin läheisen menettää, kuinka läheinen on kyseessä jne, mutta yleisesti ottaen kuoleminenkin on elämää. Jokainen täältä vuorollaan lähtee. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kirjoitin viestin 53, samoin viestin 59, missä kerroin lisää kokemistani asioista. En tiedä mistä olet saanut päähäsi ajatuksen, että olisin kertonut resilienssini olevan hyvä vaikka elämäni on ollut ihan normaalia.

Kerroin perusturvallisuuteni, sen varhaislapsuudessa koetun, olevan hyvä. Se kuitenkin eri asia kuin koko elämä.

Siis nimenomaan viestissä 53 kerrot miten hyvä resilienssi sinulla näyttäytyy. Jos siis olet numero 53. Samassa viestissä kerrot ahdistuvasi hyvästä resilienssistä huolimatta arkipäiväistä asioista. Eli edelleen ihmettelen miten voi tietää, että resilienssi on hyvä jos on kohdannut normaaleja asioita elämässä. Ja kun tähän tulet kertomaan seuraavaksi, että olet kokenut poikkeuksellisen suuria vastoinkäymisiä niin ihmisten kommentit paljastaa paljon. 

Niin, kerroin näistä asioista myös viestissä 59, mitä et ilmeisesti lukenut. Ainakaan omasta mielestäni ne lapsuudessani kokemani asiat eivät ole mitään niin sanottua normaalia elämää.

Luin toki. Eli sinusta hyvä resilienssi on sitä, että suhtautuu positiivisesti ja luottavaisesti elämään, pystyy elämään aika normaalisti, mutta ahdistuu arkipäiväistä asioista. Tätä määrittelyä kaipasin, koska resilienssi terminä jakaa vahvasti mielipiteet (vaikka ei mielipidekysymys olekaan) joten kiitos näkemyksestä, vaikka se ei varsinaisesti ihmettelemääni asiaan vastannutkaan. 

Ei taida nyt mennä sinulla ihan putkeen, vai huvikseenko yrität vääritellä asioita?

Itselläni hyvä resilienssi näyttäytyy siten, että pystyn edelleen kokemieni vastoinkäymisten, kohtuuttomien syytösten ja vastuuttamisten, turvattomuuden ja pelon kokemisen jälkeen suhtautumaan elämään optimistisesti ja luottavaisesti, vaikka ne tietyt asiat arkipäiväisemmissä tilanteissa, opiskelussa, työelämässä ja ihmissuhteissa toisinaan ahdistaakin. Olen myös huomannut, että läheisten menetysten kohdalla hyvä resilienssi on auttanut, olen pysynyt toimintakykyisenä ja elämä on tuntunut kaikesta huolimatta normaalilta, olen halunnut tehdä mahdollisimman normaaleja asioita.