Vanhoja ehkä jo unohdettuja tapoja.

Minä kaipaan eniten kättelyä. Se perinne on käytännössä tuhottu, mikä on kyllä sääli. Kättelyllä osoitettiin tasavertaisuutta ja hyväksyntää, sekä saatiin käsitys ihmisen luonteesta. 

Kun synnytin esikoiseni 2000-luvun alussa, vauvan oireilun syyksi mietittiin ensin liian heikkoa kanto-otetta tms. (en nyt muista mihin liittyi, mutta käsieni/käsittelyn mahdolliseen heikkouteen). Lääkäri kuittasi hoitajan ehdotuksen sanomalla "ei, rouvalla oli kyllä sen verran jämäkkä kättely, etten usko tuohon". 

Kaikki tiesivät naistyypin, jolla oli veltto käsi kätellessä, kuin "kuollut kala". Nämä naiset olivat usein heikon oloisia muutenkin. 

Vierailija kirjoitti:

Pikkukaupungissa pariskunnat laittoivat sunnuntaina iltapäivällä "pyhävaatteet" päälle ja kävelivät tunnin iltapäiväkävelyn keskustan kortteleiden ympäri. Tuttuja tavattaessa nostettiin hattua ja kenties vaihdettiin muutama sana. Samalla tarkistettiin näyteikkunat. Kesällä saatettiin istua kahvikupilliselle puistokahvilaan. Pienet lapset olivat usein mukana. Kirkossa kävijät yhdistivät usein sunnuntaikävelyn ja jumalanpalveluksen.

Juuri niin, hyvin välittyi tunnelma kommentista. Kiitos.

Vierailija kirjoitti:

Luin jostain Kultaisen käytöksen kirjasta, että mies nostaa hattunsa tervehdykseksi, kun vastaan tulee nainen. Tämä oli kohdassa Työpaikalla. Oi mitä aikoja!

Täällä pikkukaupungissa on vielä muutama vanhan kansan herrasmies, hattu ( lippis ym ) nousee tervehdyksen myötä. Se on hieno tapa, ikävää että se on häviämässä.

Vielä 1960- luvulla oli omakotitalossa ihmeellinen tapa. Kaksinkertaisista ikkunoista otettiin sisäpuoliset lasit pois kesäajaksi, koska niitä ei tarvittu kesällä. uskomattoman tyhmä ja turha tapa.

Talkoilla tehtiin maalla esim. heinätyöt, ei tietoa tehdäänkö enää, paitsi tietyt uskonlahkot harrastavat talkootöitä...

Kiitos

Anteeksi

Ole hyvä

Sokerinpalan laitto suuhun ja kahvin ryystäminen sen läpi. Ja kahvi on kupissa jolla on myös alulautanen eli tassi, ei missään mukissa missä on joku puistattava huumoriteksti.

Ennen tuotiin tupaantulijaislahjaksi leipää ja suolaa

Juhlakutsuun vastattiin heti, eikä jääty odottamaan parempia pippaloita.

Ennen oli ainakin meidän perheessä tapana, että esim. juhlakutsun tullessa ilmoitettiin (heti), päästäänkö paikalle. Ja käytännössä juhliin mentiin, jos mitään estettä ei ollut. Eikä menoa ensimmäisiin juhliin peruttu, jos myöhemmin tuli kutsu vaikka kaverin synttärille (hautajaiset oli ainoa poikkeus, joka meni kaiken edelle). 

Nykyisin juhlakutsuihin ei todellakaan saa samalla tavalla vastausta ja moni vetkuttelee vastaamisen kanssa "ehkä pääsen" -logiikalla, jos sattuisikin tulemaan joku mukavampi meno. Ja juhlista kieltäytyminenkin pitäisi tehdä mielestäni kohteliaasti ja hyvissä ajoin. "Kiitos kutsusta, mutta en valitettavasti pääse paikalle", eikä niin, että vetkutellaan ehkän kanssa ja edellisenä iltana sanotaan, että tuli muuta menoa. Se on juhlien järjestäjälle ikävää, kun tarjoilujen yms varaaminen menee niin viime tippaan.

Vierailija kirjoitti:

Synnytyksen jälkeen oli lapsivuodeaika ja perheelle tuotiin rotinoita eli ruokaa. Hautajaisten jälkeen oli vainajan perheessä suruaika ja leski pukeutui mustaan pitkäänkin. Muistanko oikein, että käsivarressa pidettiin mustaa surunauhaa? Häät olivat avoin tilaisuus kyläläisille ja kestivät monta päivää. Ruoka ja kalja ei saanut loppua, muuten tuli iso häpeä. 

Surunappeja ainakin oli ja niitä näyttää saavan vieläkin kaupoista. Suruaikana ei saanut osallistua tansseihin yms. Suruaika taisi kestää aika pitkään, muistaakseni vuoden verran.

Vierailija kirjoitti:

Minne ne kahvit katetaan, jollei olkkarin kahvipöydälle? 

Minkäänlainen kunnioitus muita ihmisiä kohtaan.

Nykyisin tarjoan niille harvoille vieraille joita käy, kahvit keittiön pöydältä..romut pois tieltä ja kissankarvat pyyhin pois ( 3 kissaa )

Harvoin käy ketään,  ystäväpäivänä kävi naapurin mummo ja pistettiin pienet bileet pystyyn eli herkkuja pöytä

täyteen, hän ihmetteli mistä tiesin että hänellä oli syntymäpäivä..

En tiennytkään mutta hauskaa oli silti..näin meillä mummoilla, pienestäkin asiasta saa edes jotakin irti..

Odotin että joku kävisi edes joskus mutta kaikki naapurit olivat  karkuteillä kattoremontin takia ja olin ostanut sitä sun tätä viedäkseni niitä naapureille jotka olivat auttaneet minua..eipä ollut yhtään asukasta missään, kaikki olivat lähteneet meteliä karkuun.......ei ollut kuin yksi ystäväni koko taloyhtiössä.......

Ne ikkunat pestiin ja otettiin siksi pois että voitiin avata kesällä ne ikkunat,,niissä oli yleensä liimapaperi joten ikkunoita ei voinut aukaista..

Vierailija kirjoitti:

Juhlakutsuun vastattiin heti, eikä jääty odottamaan parempia pippaloita.

Ennen oli ainakin meidän perheessä tapana, että esim. juhlakutsun tullessa ilmoitettiin (heti), päästäänkö paikalle. Ja käytännössä juhliin mentiin, jos mitään estettä ei ollut. Eikä menoa ensimmäisiin juhliin peruttu, jos myöhemmin tuli kutsu vaikka kaverin synttärille (hautajaiset oli ainoa poikkeus, joka meni kaiken edelle). 

Nykyisin juhlakutsuihin ei todellakaan saa samalla tavalla vastausta ja moni vetkuttelee vastaamisen kanssa "ehkä pääsen" -logiikalla, jos sattuisikin tulemaan joku mukavampi meno. Ja juhlista kieltäytyminenkin pitäisi tehdä mielestäni kohteliaasti ja hyvissä ajoin. "Kiitos kutsusta, mutta en valitettavasti pääse paikalle", eikä niin, että vetkutellaan ehkän kanssa ja edellisenä iltana sanotaan, että tuli muuta menoa. Se on juhlien järjestäjälle ikävää, kun tarjoilujen yms varaaminen menee niin viime tippaan.

Inhoan myös nykyään sitä, että moni haluaisi jättää päätöksen osallistumisesta viime tippaan. Ei yhtään ajatella, että isäntäväelle se tuottaa ylimääräistä päänvaivaa. Eräskin ystäväni oli saanut kutsun sukulaisensa häihin, jotka järjestettiin ulkomailla. Ystävä oli vatvonut asiaa ja lopulta ilmoittanut, ettei pääse paikalle. Oli kuitenkin tullut edellisiltana toisiin aatoksiin ja kysyi, voisiko tulla mukaan. Hääpari onneksi totesi, että et voi, ruoat on tilattu, istumajärjestykset ja kaikki muut on katsottu valmiiksi, eikä ylimääräisiin ole varauduttu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Synnytyksen jälkeen oli lapsivuodeaika ja perheelle tuotiin rotinoita eli ruokaa. Hautajaisten jälkeen oli vainajan perheessä suruaika ja leski pukeutui mustaan pitkäänkin. Muistanko oikein, että käsivarressa pidettiin mustaa surunauhaa? Häät olivat avoin tilaisuus kyläläisille ja kestivät monta päivää. Ruoka ja kalja ei saanut loppua, muuten tuli iso häpeä. 

 

Surunappeja ainakin oli ja niitä näyttää saavan vieläkin kaupoista. Suruaikana ei saanut osallistua tansseihin yms. Suruaika taisi kestää aika pitkään, muistaakseni vuoden verran.

Ennen oli myös suruharso,,eräällä rouvalla  oli äiti kuollut ja hänellä oli suruharso päässä, tämä tapahtui 1990 luvulla ja  kertoi että hänellä oli surua..muutenkin mielenkiintoinen ja mukava ihminen, tyttäreni piti hänestä kovasti ja he olivat ystävät ( rouva kävi myös tytön synttäreillä )

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luin jostain Kultaisen käytöksen kirjasta, että mies nostaa hattunsa tervehdykseksi, kun vastaan tulee nainen. Tämä oli kohdassa Työpaikalla. Oi mitä aikoja!

Täällä pikkukaupungissa on vielä muutama vanhan kansan herrasmies, hattu ( lippis ym ) nousee tervehdyksen myötä. Se on hieno tapa, ikävää että se on häviämässä.

Tulee ihan mieleen Handu pumpulla -sarjan herrasmiehet. Pyörii taas telkkarissa, jos joku ei ole aiemmin nähnyt. Sarja tehtiin parikymmentä vuotta sitten ja Helsinki siinä näyttää jo nostalgiselta. Niin nopeasti kaikki muuttuu. Samoin äskettäin uusitussa Seitsemän-sarjassa, joka on 25 vuoden takaa, on nostalgiaa. Tulee kaipuu noihin aikoihin. Elämä oli niin paljon parempaa ennen älypuhelimia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Synnytyksen jälkeen oli lapsivuodeaika ja perheelle tuotiin rotinoita eli ruokaa. Hautajaisten jälkeen oli vainajan perheessä suruaika ja leski pukeutui mustaan pitkäänkin. Muistanko oikein, että käsivarressa pidettiin mustaa surunauhaa? Häät olivat avoin tilaisuus kyläläisille ja kestivät monta päivää. Ruoka ja kalja ei saanut loppua, muuten tuli iso häpeä. 

 

Surunappeja ainakin oli ja niitä näyttää saavan vieläkin kaupoista. Suruaikana ei saanut osallistua tansseihin yms. Suruaika taisi kestää aika pitkään, muistaakseni vuoden verran.

Suruaika oli kaunis tapa. Kokemuksesta tiedän, että puolison kuolemasta ei toivu edes vuodessa, mutta suruajan näkyminen ulkopuolisille ainakin vuoden ajan olisi helpottanut kanssakäymistä monta kertaa. Tietysti suruaikaa voi itse noudattaa, mutta eivät monet enää ymmärrä tulkita merkkejä suruajaksi.

Vierailija kirjoitti:

Onko enää nuorilla kahviastiastoja ?  Pelkkiä mukeja näkee.  

Ei ole työikäisillä useinkaan. Ei koske siis vain nuoria.

Nyt näitä onkin kirppareilla pilvin pimein pilkkahintaan. Perinnöksi on saatu joka talouteen. 

Ainakin vanhalla muorilla oli kahvetta pöydässä ja voileipiä, joissa sentin kerros voita ja useampi kinkkusiivu päällisenä.