Olin vierailulla kaverin pikkulapsiperheessä ja voi luoja että olen onnellinen ettei ole lapsia.

Jotkut lapset jopa TEKOITKEVÄT. Kuvottavaa.

5 vuoden kuluttua ne ei ole pikkulapsia

ja sinä yhä lapseton

Lapset on parasta mitä voi olla. Kyllä meillä tuo 4-vuotiaana rauhoittui, alkoi illat olemaan rauhallisia leikkejä ja kaikesta selvittiin keskustelemalla.

Saa hakea.

Vierailija kirjoitti:

5 vuoden kuluttua ne ei ole pikkulapsia

ja sinä yhä lapseton

Yritätkö jotenkin näpäyttää häntä? Aika säälittävää. Hän haluaa varmasti olla lapseton. Taidat itse katua lapsiasi!

Tunnen vanhempia jotka antaa lastensa riehua niin paljon kuin haluavat ja antavat periksi joka asiassa, sitten on vanhempia jotks opettaa lastensa käyttäytymään oli tilanne mikä hyvänsä, leikkiminen on eri asia kuin huutokiljuminen korvan vieressä kun aikuiset keskustelee ja jatkuvasti huomio pitäis olla siinä lapsessa, yleensä nämä ns "whitetras" Vanhemmat antaa lapsillensa erikoisia nimiä esim Jesseliina, Cecilia tms suomalaisen sukunimen jatkoksi, eivät osaa tai halua pukea lastansa sään mukaisilla vaatetuksella, antavat myös lastensa määrittää nukkuma ja syömisajat, jos lapsi kaupassa juoksentelee ja riehuu vanhemmat katsovat muualle ja antavat lapsensa aiheuttaa vaaratilanteita, sitkun vieras sanoo asiasta rupeavat raivoamaan ettei meidän lasta saa komentaa. Näitä huonosti käyttäytyviä lapsia ja vanhempia on yhä enemmän ja enemmän, enää kukaan ei halua opetella sääntöjä, lakia, hyvää käytöstä, toisten ihmisten huomioimista yms. Sit nää lapset kiusaa muita, kiduttaa eläimiä, varastavat, valehtelevat ja riekkuvat kaikki arkiyöt ja illat yleisissä paikoissa häiriköiden muita ihmisiä. 

Vierailija kirjoitti:

5 vuoden kuluttua ne ei ole pikkulapsia

ja sinä yhä lapseton

5 vuoden kuluttua käytös on pahempaa kuin koskaan ennen ja nämä vanhemmat helisemässä lapsensa edessä joka pyörittää huushollia 100-0.

Vierailija kirjoitti:

Ei kaikki lapset pidä älämölöä jatkuvasti. Ihan on saanut olla rauhassa vieraiden kanssakin kun ei lapsia ole aikuisten tylsät jutut kiinnostaneet ja lapset ovat osanneet leikkiä omia leikkejään ilman että vanhemmat tai vieraat toimisi seuraneiteinä. 

Näinhän se on. Lapset voi myös ihan ystävällisesti opettaa siihen, että kun vanhemmilla on vieraita, lapset eivät ole huomion keskiössä. Samoin kun lapsetkin saavat rauhassa leikkiä omien kaverivieraidensa kanssa ilman että äiti istuu siinä keskellä koko ajan kälättämässä. Normaalit lapset kyllä saa tämän ymmärtämään.

Vierailija kirjoitti:

Pullamössöt ei kestä enää yhtään mitään. Ei ihme, ettei suomalaisia ole enää kohta olemassa. 

Kyllä täällä sittenkin joku vielä asuu kun suomalasia ei juuri enää ole. Miettikää mikä älämölö silloin on.

Vierailija kirjoitti:

5 vuoden kuluttua ne ei ole pikkulapsia

ja sinä yhä lapseton

Sittenhän se helvetti vasta alkaa. 

Nuorena vahdin veljeni lasta kesätyökseni. Olin aivan poikki päivien jälkeen. Otin aina lapsen kanssa yhdessä päiväunet, ja tuntui, että mikään unimäärä ei riittänyt siihen väsymykseen. Muistan miettineeni, että miten ihmeessä veljeni ja hänen vaimonsa jaksavat tällaista, ja että minä en pysty ikinä hankkimaan lapsia.

Nyt itse äitinä tiedän, että omat lapset on aivan eri asia. Onko se sitten ihmisen sopeutumista vai mitä, mutta ei todellakaan ole sillä tavoin väsyttävää, kuin toisten lapsista vastuussa oleminen.

Vierailija kirjoitti:

Se pikkulapsiaika kestää vain hetken, ja on ihana muisto vaan kaikkine kommelluksineenkin, kun nuo isot koululaiset kertoo kuulumisiaan, auttavat toisiaan ja ovat niin rakkaita. Niinkuin olivat silloinkin.

Ei voi tajuta, jos ei sitä koe.

Hetken kestää elämä, sekin synkkää ja ikävää.

Vierailija kirjoitti:

Sinähän et ole koskaan itse ollut pikkulapsi. Miten luulet kenenkään kestäneen sinun älämölöäsi?

Kun minä olin pikkulapsi 1970/80-lukujen vaihteessa, minut kasvatettiin olemaan häiriköimättä silloin kun on vieraita. Jos älämölö kasvoi liian suureksi, minut (ja vieraiden lapset) komennetiin leikkimään muualle, tai pyydettiin rauhoittumaan ja keksimään muuta tekemistä. 

Veikkaan, että nämä huomionhakuiset lapset ovat päiväkodissa. Omassa lähipiirissä olen huomannut, että päiväkoti on opettanut lapset janoamaan nimenomaan aikuisten huomiota. Ja koska se huomionhaku tehdään päiväkodissa kilpahuutamalla muiden lasten kanssa, siirtyy sama malli helposti kotiinkin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sinähän et ole koskaan itse ollut pikkulapsi. Miten luulet kenenkään kestäneen sinun älämölöäsi?

Kun minä olin pikkulapsi 1970/80-lukujen vaihteessa, minut kasvatettiin olemaan häiriköimättä silloin kun on vieraita. Jos älämölö kasvoi liian suureksi, minut (ja vieraiden lapset) komennetiin leikkimään muualle, tai pyydettiin rauhoittumaan ja keksimään muuta tekemistä. 

Meillä sama, ysäriä elettiin, lapsille oli myös itsestään selvää ettei keskeytä aikuisia ja aikuiset juttelee, yleensä sai leikkiä pihamaalla tai jossain huoneessa sillä aikaa, leluja oli ja leikkiseuraa, kun kutsuttiin kahvipöytään lapset sai mehua, keksiä yms, jotka syötiin nätisti, eikä räävitty joka sorttia ja pistetty syrjään tai juoksenneltu leivos kädessä sotkemassa paikkoja. Oli kyl myös pilalle kasvatetuja lapsiakin mut pääsääntöisesti hyvin käyttäytyviä vieraita. 

Lasten jutut ovat minusta yleisesti ottaen paljon kiinnostavampia ja tuoreempia kuin aikuisten. Pertti ja Leena ovat taas vaihtamassa asuntoa, Jennillä on pomon kanssa ristiriitoja, Mikko kävi Amsterdamissa syömässä ah-niin-paljon Helsingin ravintoloita paremmassa paikassa, päälle vähän politiikkaa ja tutkija-Tiinan metodologia-/rahoitusproblematiikkaa.... uuh. Mieti, jos tällaisten jorinoiden sijaan voisit leikkiä legoilla, keskustella Barbie-malliston erilaisista kampauksista ja samalla hallinnoida lasten aiheuttamaa kaaosta. Aivan mahtavaa elämän sisältöä!

Yllättävän erilaisilla kasvatustyyleillä suurimmasta osasta lapsia kasvaa ihan normaaleja kansalaisia. Vähän vähemmän tuomitsevuutta, vähän enemmän naminamia elämänasenteeseen! Lapsettomuuskin on ihan ok valinta, jos siitä tykkää. Aidot ongelmaperhe- ja yksilötapaukset ovat sitten asia erikseen.

Vierailija kirjoitti:

Veikkaan, että nämä huomionhakuiset lapset ovat päiväkodissa. Omassa lähipiirissä olen huomannut, että päiväkoti on opettanut lapset janoamaan nimenomaan aikuisten huomiota. Ja koska se huomionhaku tehdään päiväkodissa kilpahuutamalla muiden lasten kanssa, siirtyy sama malli helposti kotiinkin. 

Nykyään kiitos "tunnekortti" kasvatuksen päiväkodit(kin) on laitosmaisia paikkoja, liian paljon lapsia hoitajiin nähden ja kaikki hoidetaan aikataulutarkkuudella ja tehdasmaisesti, ruokajonossa kaaos, nukkarissa kaaos, pihamaalla kaaos, sisällä kaaos, osalla hoitajista korvasuojaimet kun lapset jatkuvasti kiljuu, huutaa täysillä. Olen ollut harjoittelijana ensin kunnallisella puolella ja sitten pienemmässä yksikössä yksityisellä puolella, toi kunnan päiväkoti omasta mielestäni siis kaaosmainen ja huonosti organisoitu, ne "pääjehut" Käyttää aikaansa näpytellessä vaan koneella tehden aina paperitöitä, eivät halua "liata käsiään".

Kyllä minustakin usein muissa lapsiperheissä vierailu tuntuu raskaalta, mutta omat lapset silti eivät. Ei tuota voi mitenkän verrata siihen, kun on omia lapsia.

Vierailija kirjoitti:

Nuorena vahdin veljeni lasta kesätyökseni. Olin aivan poikki päivien jälkeen. Otin aina lapsen kanssa yhdessä päiväunet, ja tuntui, että mikään unimäärä ei riittänyt siihen väsymykseen. Muistan miettineeni, että miten ihmeessä veljeni ja hänen vaimonsa jaksavat tällaista, ja että minä en pysty ikinä hankkimaan lapsia.

 

Nyt itse äitinä tiedän, että omat lapset on aivan eri asia. Onko se sitten ihmisen sopeutumista vai mitä, mutta ei todellakaan ole sillä tavoin väsyttävää, kuin toisten lapsista vastuussa oleminen.

Juuri näin

tykkään tosi paljon lapsista ja yleensä lapsetkin tykkäävät minusta ja hakevat huomiotani. Työssäni välittäjänä käyn asiakaskäynneillä myös lapsiperheissä. Joskus käynnit ovat HIRVEITÄ! Puhutaan aikuisten asioista, tärkeistä raha-asioista, jotka liittyvät asunnon vaihtoon. Keskustelua johtaa Sami-Terttu Herranlerttu, hän huutaa, itkee, puhuu, hyppii, raivoaa, kiljuu niin, että aikuisten välinen keskustelu on yhden sanan keskustelua. Saat sanottua sanan ja Sami-Terttu keskeyttää, hänen vanhempansa sanovat yhden sanan, ja Sami-Terttu keskeyttää...vanhemmat ovat aivan kanveesissa muksunsa edessä, lapselle lykätään herkkuja eteen hiljaisuuden toivossa, pyöritetään videoita, rukoillaan hiljaisuutta. No, Sami-Terttu muussaa herkut ruokapöydän muiden tahrojen sekaan, viskoo kännykän mäkeen kun on väärä ohjelma ja heittäytyy lattialle rääkymään...välittäjä hiipii ulos ovesta ja rappukäytävässä repii irtokarkkia sukanpohjasta irti...jotkut vanhemmat sopivat tapaamiset hetkille, että jälkikasvu ei ole paikalla, siitä kiitos. Ja sanon, että on olemassa myös toisenlaisia tapaamisia ja lapsia.