Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Katkeruus, kun mies haluaa naimisiin myöhään
01.02.2026 |
Pitkäaikainen kumppani haluaisi nyt mennä naimisiin, mutta en ole yhtään innoissani kun suhdetta on takana reilusti yli 10 vuotta. Halusin kovasti mennä naimisiin nuorempana ja asiasta käytiin monet väännöt ja itkut. Mies ei silloin täysin torpannut ajatusta, mutta mutisi aina jotain että joskus sitten. Muistan vieläkin miten katkeransuloista oli käydä muiden ihmisten ja ystävien häissä kun lopulta luovuin ajatuksesta ihan kokonaan. Vuosien aikana asiaan tottui ja elin sen kanssa enkä ikinä ottanut asiaa puheeksi. Ja nyt kun iät alkaa nelosella mies haluaisi mennä naimisiin. Suhde on ihan hyvä, mutta ajatus naimisiinmenosta aiheuttaa ahdistusta ja jopa vihaa. Hautasin ne haaveet jo vuosia sitten ja koko asia on omassa mielessäni vaan sellainen negatiivinen möykky ja mörkö.
En tiedä mitä miehelle sanoisi tai mitä edes ajattelisi asiasta. Minulla on testamentti ja perintöasioista ei tarvitse huolehtia sillä molemmilla on omat asunnot ja autot vaikka asumme toisen omistamassa asunnossa. Yhteistä omaisuutta tai lapsia ei ole, eli mitään laillista syytä mennä naimisiin järkisyistä ei ole.
Kommentit (340)
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän ajatuksesi täysin. Itsekin odotin vuosikausia, kyselin ja suutuin. Menin kuitenkin rakentamaan talon ja perustamaan perheen ilman sormusta. Vasta sitten kun lapset olivat pieniä (pienellä ikäerolla vieläpä), mies päätti kosia. Eipä tuntunut oikein mieltään, pääasia että tuli nimet paperiin. Mies tietenkin halusi isot perinteiset häät. En innostunut. Enkä jaksanut sellaisia ryhtyä suunnittelemaan. Olin "vanha" ja väsynyt pikkulapsiarjesta.
Koska teillä ei ole lapsia eikä sanottavasti edes yhteistä omaisuutta, niin mitäpä naimisiinmeno mitään tuossa kohtaa enää muuttaa? Ihan hyvin voi olla ilmankin sormuksia.
Entä jos miestä ei innostanut naimisiin meno silloin kun sinä sitä halusit? Pitääkö miehen tunteet sivuuttaa ja mennä naimisiin vain sen perusteella mikä aika sopii naiselle parhaiten?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No, puhutte nyt sen asian auki.
Miksi sä siellä maton alla piilottelet?
Sanot, että olet surullinen ja katkera edelleen siitä, että mies ei sinua kuullut silloin aikoinaan.
Sinähän olet ihan lukossa tuon asian kanssa.
Eikä kannata jätää yhten kertaan sitä puhumista.
Käsitelkää. tuohan on iso juttu.
Ethän sinäkään kuullut miestä silloin, kun vänkäsit naimisiin. Teillä on erilainen se sisäinen aikataulu.
Ehkä mihesikin oli surullinen, kun sinä yritit ajaa hänen tahtonsa yli. Ehkä hän oli surullinen, kun ei pystynyt toteuttamaan sinun toivettasi?
Olette nyt yhdessä tässä hetkessä ja tässä tilanteessa.
Ette ilmeisesti kauhean paljon ole opetelleet jakaaan tunteitanne toisillenne?
Voisitteko opetella? Yhdessä.
Pakeneminen suhteessa vie energiaa tosi paljon.
Teillä kummallakin on ne omat juttunne ja hyvä niin.
Toivon teille hyvää ja sitä, että uskaltaistte puhua ja vata ne kenkut kohdat ja kiittää niistä hyvistä.
Katkerus syö itseä ihmistä sisältäpäin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän ajatuksesi täysin. Itsekin odotin vuosikausia, kyselin ja suutuin. Menin kuitenkin rakentamaan talon ja perustamaan perheen ilman sormusta. Vasta sitten kun lapset olivat pieniä (pienellä ikäerolla vieläpä), mies päätti kosia. Eipä tuntunut oikein mieltään, pääasia että tuli nimet paperiin. Mies tietenkin halusi isot perinteiset häät. En innostunut. Enkä jaksanut sellaisia ryhtyä suunnittelemaan. Olin "vanha" ja väsynyt pikkulapsiarjesta.
Koska teillä ei ole lapsia eikä sanottavasti edes yhteistä omaisuutta, niin mitäpä naimisiinmeno mitään tuossa kohtaa enää muuttaa? Ihan hyvin voi olla ilmankin sormuksia.
Entä jos miestä ei innostanut naimisiin meno silloin kun sinä sitä halusit? Pitääkö miehen tunteet sivuuttaa ja mennä naimisiin vain sen perusteella mikä aika sopii naiselle parhaiten?
Tuossakin mies odottaa, että nainen järjestää häät. Miksei mies tee suunnitelmaa ja budjettia, kysy naisen mielipidettä ja sitten hoida kaikki käytännön järjestelyt? Mieshän se naimisiin haluaa.
Vierailija kirjoitti:
Miksi te naiset suostutte tällaiseen kohteluun? Missä teidän itsekunnioitus?
Miehelle annetaan aikaraja, vaikka viisi vuotta, jos sinä aikana ei olla naimisissa niin se on heippa ja hyvästi.
5 vrk on parempi aikaraja. Jos ei ilmesty sormus sormeen niin ukko mäkeen. Eikä ikinä pillua niille ennen aamenta. Koon ja kovuuden voi tsekata ettei tule pettymystä.
Vierailija kirjoitti:
Olisit iloinen, että olet saanut pidettyä saman miehen 10 vuotta ja se haluaa jopa naimisiin.
Ja pskat! Takaporttia pitänyt auki, jos vaikka löytyisi parempi. Nyt ikä alkaa olla sitä luokkaa, että toivoa paremmasta ei ole, joten tuo 10 vuotta rinnalla kulkenut voitais "palkita" avioliitolla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän ajatuksesi täysin. Itsekin odotin vuosikausia, kyselin ja suutuin. Menin kuitenkin rakentamaan talon ja perustamaan perheen ilman sormusta. Vasta sitten kun lapset olivat pieniä (pienellä ikäerolla vieläpä), mies päätti kosia. Eipä tuntunut oikein mieltään, pääasia että tuli nimet paperiin. Mies tietenkin halusi isot perinteiset häät. En innostunut. Enkä jaksanut sellaisia ryhtyä suunnittelemaan. Olin "vanha" ja väsynyt pikkulapsiarjesta.
Koska teillä ei ole lapsia eikä sanottavasti edes yhteistä omaisuutta, niin mitäpä naimisiinmeno mitään tuossa kohtaa enää muuttaa? Ihan hyvin voi olla ilmankin sormuksia.
On sillä vaikutus leskeneläkkeeseen, jos menee naimisiin alle 50-vuotiaana.. Toki 1.1.1975 jälkeen syntyneillä 10 vuotta määräaikaisena, mutta silti.
&n
Joku lessuemakkojuttu? Kun koki ikänsä vain poikii eikä ehdi työelämään jää eläke pieneksi kun remppoja vanhuksille luukuttava kauluspaitaäijä kuolee ajettuaan kännissä puuhun.
Kas, kun pulleilla rintalihaksilla pullisteleva ei ole vielä löytänyt ketjua, suloinen kissankeittäjä on jo.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Totta, ihmiset ovat erilaisia. Ei avoliitosta kuitenkaan tee avioliittoa se, että se on kestänyt kauan.
Itse menin miehen kanssa arkitamineissa naimisiin maistraatissa, lähetettiin Whatsapp-viestit lähimmille ihmisille junasta matkalla lentokentälle samana iltana. Mutta ymmärrän hyvin että isoa elämäntapahtumaa halutaan juhlia. Onneksi edes jotkut vielä juhlivat, ettei suomalaiseen tapaan kaikki ole aina sitä samaa harmaata pas kaa.
Avoliitto ei ole avioliitto ainakaan lain mukaan tosiaan, vaikka olisi kestänyt kuinka kauan.
Mutta voidaan ajatusleikkinä kuvitella maailma, jossa avioliittoa ei olisi koskaan keksitty. Ihmiset rakastuisivat toisiinsa ja olisivat yhdessä ja ehkä saisivat lapsia. Ja nämä tilanteet ymmärrettäisiin ulkopuolisen yhteiskunnan silmin jonkinlaisina tärkeinä parisuhteina. Mutta koko avioliittoinstituution käsitettä ei olisi.
Mutta tällaista maailmaa ei ole, koska kaikki kulttuurit kehittäneet avioliitto-siirtymäriitin.
Suomalaisessa kulttuurissa (ja osin koko länsimaissa) tätä pakkaa on kuitenkin sekoitettu avoliitoilla, jotka ovat hyvin avioliiton kaltaisia ilman varsinaista avioliiton statusta juridisesti tai kulttuurisesti. Itsekin toki suomalaisen kulttuurin kasvattina kavahtaisin avioliittoa hyvin nuorena ja pitäisi yhdessä asumista ensin (siis avoliittoa) todellakin järkevänä.
Juhlan ovat ymmärrettäviä. Jos haluaa juhlia avioliittoa ja pitää häät, niin siitä vaan. Suomessa kaikki tosiaan on usein samaa harmaata.
"Kyllä yhteisen lapsen saaminen sanoo sen vielä selvemmin."
Kuinka niin?
Eikä osa saa tai halua hankkia lapsia ollenkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miehelle annetaan aikaraja, ja jos sinä aikana ei olla naimisissa niin se on heippa ja hyvästi.
Eikä ikinä pillua niille ennen aamenta.
Koon ja kovuuden voi tsekata ettei tule pettymystä.
"Huomasin kuitenkin leipääntyväni kyselyihin ystävien häissä ajan mittaan. Miksi ette mene naimisiin, koska menette, menkää jo, olette olleet niin kauan yhdessä."
Tuo oli minustakin kaikkein ärsyttävintä. Minkä ihmeen takia kaikki miehen sukulaisista alkaen kyseli naimisiinmenosta minulta eikä ikinä mieheltä? Kerran yksissä juhlissa tympäännyin ja kävin sanomassa miehelle, että Sirkku-tädilläsi on sinulle asiaa. Mies meni tädin luo ja täti ihmetteli, että ei minulla mitään ole. Piti sitten muistuttaa, että niistä häistä kyselit, Pekka osannee vastata.
Mentiin me sitten lopulta naimisiin. Mitään hääjuhlia en halunnut, mutta en halunnut nuorempanakaan. Iän myötä mieskin tajusi, että se lesken asumisoikeus on ihan hyvä juttu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitä ne häät muuttaa sitä parisuhdetta? En ole koskaan käsittänyt tätä.
Siinä sanotaan virallisesti ääneen koko sosiaaliselle ympäristölle, että me pyrimme olemaan yhdessä hautaan asti.
Sun asuinkumppanis eli kämppis
ei pyri olemaan koko elämäänsä sinun kanssas.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ehkä jokin hyöty avioliitosta myöhemmällä iällä voi olla se, että ilmeisesti vielä nykyään puolison kuoleman jälkeisten asioiden selvittely on helpompaa aviopuolisolle kuin avopuolisolle. Eli jos elät pidempään kuin mies, voit joutua suurempaan byrokratiapyöritykseen avoliiton takia, ellet saa asioiden selvittelyä kärrättyä jonkun miehen sukulaisen niskoille.
Jos päädyt avioliiton kannalle, ehdottomasti pitää tehdä avioehto. (Ja senhän voi tehdä myös avioliiton aikana, mutta tietysti hyvä hoitaa asia pois ennen avioliittoa.) Ja itse vielä vaatisin tällaisessa tilanteessa, että kihlasormusta mennään ostamaan yhdessä ja sen hinta olisi vähintään kolmen tonnin kieppeillä, jonka mies tietysti mukisematta maksaa, koska naimisiin niin haluaa. Miehelle ehkä jokin 20 euron halpissormus.
Minä taas olen sitä mieltä että naimisiin on turha mennä jos mitään avioehtoja täytyy allekirjoitella. Eli minä menen naimisiin vasta sitten kun en tarvitse avioehtoa. Niin kauan kuin koen tarvitsevan jotain puolustaakseni itseäni eroon varalle en naimisiin aio mennä.
Sanon tämän vain siksi että näin eri lailla me ihmiset ajatellaan. Joten on aivan mahdollista että ap:n mies ajattelee nyt vasta haluavansa naimisiin ilman että aiemmin olisi ollut jalka oven välissä, kuten sekin että AP ei enää halua naimisiin vaikka aiemmin halusit.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On se kumma, kun mikään ei koskaan kelpaa.
Kyllä se kelpasi ensimmäiset seitsemän vuotta jonka jälkeen vaan luovutin ja luovuin ajatuksesta täysin. Ärsytti ettei mies silloin sanonut mitään tai halunnut oikein edes keskustella asiasta joten painin noiden tunteiden ja surun kanssa ihan yksin. Mies näki miten surullinen olin muiden häissä ja silti mitään ei ikinä tapahtunut. Nyt on vaan auttamatta liian myöhäistä ja oikeastaan ärsyttää että mies edes puhuu asiasta. Ap
Mitä ne häät muuttaa sitä parisuhdetta? En ole koskaan käsittänyt tätä.
Sama. Eli ihmettelen miksi naimisiin ei voi mennä kun se ei kerran mitenkään muuta sitä suhdetta?
Sanot vaan että "sitten joskus" niinkuin mieskin aikanaan ja asia on sillä selvä. Sitten 60vnä alat pommittamaan häntä aiheella. Maistakoot omaa myrkkyään.
Nauti elämästäsi sisko.
Vierailija kirjoitti:
"Huomasin kuitenkin leipääntyväni kyselyihin ystävien häissä ajan mittaan. Miksi ette mene naimisiin, koska menette, menkää jo, olette olleet niin kauan yhdessä."
Tuo oli minustakin kaikkein ärsyttävintä. Minkä ihmeen takia kaikki miehen sukulaisista alkaen kyseli naimisiinmenosta minulta eikä ikinä mieheltä? Kerran yksissä juhlissa tympäännyin ja kävin sanomassa miehelle, että Sirkku-tädilläsi on sinulle asiaa. Mies meni tädin luo ja täti ihmetteli, että ei minulla mitään ole. Piti sitten muistuttaa, että niistä häistä kyselit, Pekka osannee vastata.
Mentiin me sitten lopulta naimisiin. Mitään hääjuhlia en halunnut, mutta en halunnut nuorempanakaan. Iän myötä mieskin tajusi, että se lesken asumisoikeus on ihan hyvä juttu.
Meillä kyllä naimisiinmenoon liittyvät utelut kohdistuivat molempiin, mutta lisääntymisasioista kysytään yksinomaan minulta. Ei ikinä mieheltäni. Siis myös anoppi kohdistaa painostuksensa minuun, vaikka hänelle on kyllä kerrottu että hänen poikansa haluaa lapsia ihan yhtä vähän kuin minäkin.
Vierailija kirjoitti:
Mitä ne häät muuttaa sitä parisuhdetta? En ole koskaan käsittänyt tätä.
Siinä sanotaan virallisesti ääneen koko sosiaaliselle ympäristölle, että me pyrimme olemaan yhdessä hautaan asti.
Sun asuinkumppanis eli kämppis
ei pyri olemaan koko elämäänsä sinun kanssas.
Kyllä se ainakin sanoo siihen pyrkivänsä. Kertoi asian myös digi- ja väestötietoviraston vihkijälle.
Alue: Aihe vapaa
Monet naimisiin menevistä eivät kunnolla tajua miten iso juridinen sopimus avioliitto on, ja miten se täysin ainutlaatuisella tavalla muuntaa henkilöiden suhdetta toisiinsa ihan lain edessä. Tämä on avioliiton ainut merkitys valtion kannalta. Kaikki muu on avioliittoon ja häihin liitettyjä mielipiteitä, ajatuksia, perinteitä.
Olen mieshenkilö. Muistan jo lapsena ajatelleeni (80-luvulla), että häät tuntuisivat todella epämiellyttävältä ajatukselta. En haluaisi olla huomion keskipiste (no ehkä se morsian tosiaan sitä enemmän on). Ja pidin häitä jotenkin hyvin teennäisinä myös. Ja myöhemmin tosiaan ymmärsin erottaa avioliiton ja häät toisistaan.
Minulla kävi elämässä todella suuri onni, kun tapasin ekana opiskeluvuonna kanssani täysin samoin ajattelevan naisen. Yksisarvisen, siis, ehkä melkein. Nainen koko myös häät vaivaannuttavina ja teennäisinä. Niissä "näytellään rakkautta" hänen sanojensa mukaan. Hän ei tarkoittanut, etteikö rakkautta olisi, mutta häissä se on pakotettua teatteria.
Menimme kuitenkin naimisiin hyvin nuorina, vain vähän päälle kaksikymppisinä. Ja toteutimme molempien toiveen, kun häät olivat maistraatissa. Kerroimme molempien vanhemmille. Mutta itse en kertonut kenellekään muille sukulaisille. En pitänyt sitä olennaisena. Muistan tätini soittaneen minulle ja innoissaan onnitelleen. Toppuuttelin tällöin tätiäni. Sanoin jotenkin, että tämä nyt on tällainen asia vaan, en suhtautuisi siihen ihan noin. Siis, olin onnellinen ja rakastunut. Mutta minuakin ärsytti rakkauden ja onnen ylikorostus juuri avioliiton solmimisen yhteydessä, koska sitä ei juuri koskaan tehdä muuten. Vähän kuin, että ihmistä kehutaan ja arvostetaan ja ihmistä pidetään ylevänä hautajaispuheessa, muttei samalla tavalla oikein koskaan muuten.
Emme koskaan edes hankkineet sormuksia, koska meitä ärsytti ajatus, että muut tietäisivät niiden kautta jotain meistä. Sukunimiä ei vaihdettu. En myöskään mielelläni käytä puolisostani termiä vaimo, koska koen senkin jotenkin "leimaavaksi" tai että sitä kautta saattaisin toisten päähän ajatuksia ja rutiineja, jotka eivät ole totta. Kutsun puolisoani usein etunimellään hänestä puhuessani.
Mutta koen avioliittomme silti tärkeänä. Koen, että olemme sitoutuneet voimakkaammin sitä kautta, vaikka emme kumpikaan halunneet häitä ja kaikkia muitakaan perinteisiä kommervenkkejä.
AP:n tilannetta sympatiseeraan, koska tilanne on ahdistava ja nihkeä. En halua loukata, mutta haluan todeta, että on maailmassa kuitenkin suurempiakin huolia, kuin se, että on ollut monta vuotta hyvä suhde, mutta tässä suhteessa mies ei ole halunnut nuorempana naimisiin. Eli että eräällä tavalla ongelmien maailmassa tämä on melko pieni ongelma. Ymmärrän, että se vie silti viedä koukut syvälle sieluun ja sillä tavalla kylläkin pahasti heikentää elämän laadukkuutta.