Mitä vastaat tuttavalle, joka kertoo sairastavansa parantumatonta syöpää?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jumalan siunausta, Hän kutsuu sinut nyt takaisin, taivaassa on hyvä olla.

 

Ai kauheeta, jos mulle noin sanoisit. Hetken tuijottaisin sinua, ehkä malttaisin olla sanomatta mitään. 

 

 

Kauheeta kun joku luulee että taivaassa olis hyvä.  Jopa sulle.  Kyllä siihen pitää jotain rumaa sanoa. 

Mietihän nyt pikkuhetki, yritä edes. Mielummin minä eläisin täällä maanpäällä kenties vähemmän hyvässä, kuin kuolisin, vaikka taivaassa muka olisi hyvä. Oikeastaan kukaan ei tiedä, onko jotain taivasta edes, saati, onko siellä hyvä tai parempi. Kääntäen, aika pskaa pitää elämän olla, jos pitää jotain abstraktia tuntematonta hyvänä. Olen tätäkin pohtinut kun lapseni kuoli. Tiedän, että hän olisi halunnut elää/ei hän olisi halunnut kuolla.

Sanoisin, että sepä odottamaton uutinen. Sitten kysyisin hiukan syövästä, hoitosuunnitelmasta, voinnista jne. Lopuksi sanoisin, että voimia tulevaan. Tuttavalle en ehkä tukea tarjoaisi sen kummemmin. Ystävät sitten onkin oma lukunsa.

Kerro jos tarvitset apua tai haluat jutella. 

No en kyllä muista mitä sanoin kun hän kertoi. Mutta ei se vaikuttanut ystävyyteemme millään lailla. Soittelimme ja tapasimme kuten ennenkin. No, ero oli se, että minä kuljin sen 100 km mitä meillä oli välimatkaa kun kaveri oli saattohoidossa.

Tiedän miltä sinusta tuntuu.

Sanoisin heipat,ja että koittaa pärjäillä..

Vierailija kirjoitti:

Olen sairastanut vakavan syövän. En odottanut vierailta mitään sanomisia, minusta oli mukava kun tutut kävivät katsomassa. Siinä juteltiin niitä näitä, arkisia asioita. Jotkut kävijät tuntuivat arastelevan tilannetta. Ehkä kyseessä oli jonkinlainen pelko syövän osumisesta omalle kohdalle, kun nykyään taitaa melkein joka neljäs sairastua siihen jossain vaiheessa. 

Jatkossa varmaan vielä enemmän liikkumattomuuden, punkeroitumisen ja huonojen ruokailutottumusten takia. Monia syöpiä osataan kuitenkin jo hoitaa.

Ihmiset arastelevat parantumattomasti sairastuneen kohtaamista, koska he eivät tiedä mitä pitää sanoa ja mistä voi puhua. Pelätään, että sanotaan jotain tökeröä tahtomattaan ja sairas loukkaantuu. Ja mistä voi sairaan kanssa puhua, ettei hänelle tule paha mieli. Sitten miettii, että voiko puhua uudesta keittiöstä, parisuhdeongelmista tai kesälomasuunnitelmista kun toisella on kaksi kuukautta elinaikaa. Tässä valossa kaikki puheenaiheet tuntuvat sopimattomilta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jumalan siunausta, Hän kutsuu sinut nyt takaisin, taivaassa on hyvä olla.

 

Ai kauheeta, jos mulle noin sanoisit. Hetken tuijottaisin sinua, ehkä malttaisin olla sanomatta mitään. 

 

 

Kauheeta kun joku luulee että taivaassa olis hyvä.  Jopa sulle.  Kyllä siihen pitää jotain rumaa sanoa. 

 

Mietihän nyt pikkuhetki, yritä edes. Mielummin minä eläisin täällä maanpäällä kenties vähemmän hyvässä, kuin kuolisin, vaikka taivaassa muka olisi hyvä. Oikeastaan kukaan ei tiedä, onko jotain taivasta edes, saati, onko siellä hyvä tai parempi. Kääntäen, aika pskaa pitää elämän olla, jos pitää jotain abstraktia tuntematonta hyvänä. Olen tätäkin pohtinut kun lapseni kuol

Se oli se toinen joka uskoi niin.  Oliko paha?

Minä sairastuin vakavasti ja kerroin siitä parhaalle ystävälleni. Hänen reaktionsa oli jotakuinkin tällainen:

"Voi HERRAJESTAS! Oon tosi pahoillani. Kauheeta! Hirveää! Mä en vois elää tollaisen asian kanssa!"

Vierailija kirjoitti:

Ihan normaaleja juttuja puhuisin. Itse sairastan parantumatonta verisyöpää, mutta lääkitys pitää sen kurissa toistaiseksi. Kun sairastuin, osa tutuista katosi kokonaan kun niitä kai ahdisti mun tauti. Jatkoin elämää normaalisti. Jos tähän kuolisi, haluaisin tehdä kaikkea hauskaa ennen sitä. 

Niin minäkin sairastan, ja minullekin saa puhua normaaleja juttuja. Ilahdun kuitenkin kun ihmiset kysyvät vointiani, ja koska leukemia on minulle (sattuneesta syystä) iso asia, puhuisin siitä, myös peloistani, jos joku jaksaisi kuunnella. Pari tuttavaa lupautui olemaan tukenani mutta ei ole sen koommin pitänyt yhteyttä eikä vastaa viesteihini. En siis saa tarvita heitä.

Parantumatonta syöpää sairastavan elämä ei jatku normaalisti. Epänormaalista tulee uusi normaali, ja sairauden ehdoilla mennään. Vaihtoehtoja ei ole.

Vierailija kirjoitti:

Tiedän miltä sinusta tuntuu.

Et tiedä, ellet itsekin sairasta parantumatonta syöpää. Ja vaikka sairastaisitkin, et sittenkään voi tietää miltä toisesta tuntuu. Tiedät korkeintaan sen miltä sinusta tuntuu.

Vierailija kirjoitti:

Minä sairastuin vakavasti ja kerroin siitä parhaalle ystävälleni. Hänen reaktionsa oli jotakuinkin tällainen:

"Voi HERRAJESTAS! Oon tosi pahoillani. Kauheeta! Hirveää! Mä en vois elää tollaisen asian kanssa!"

 

Ja loput ajasta meni siihen, että sinä lohduttelit itkevää ystävääsi?

Vierailija kirjoitti:

Sanoisin heipat,ja että koittaa pärjäillä..

Siihen loppuisi teidän tuttavuutenne, eikä kumpikaan teistä menettäisi mitään.

Vierailija kirjoitti:

Sanoisin, että sepä odottamaton uutinen. Sitten kysyisin hiukan syövästä, hoitosuunnitelmasta, voinnista jne. Lopuksi sanoisin, että voimia tulevaan. Tuttavalle en ehkä tukea tarjoaisi sen kummemmin. Ystävät sitten onkin oma lukunsa.

Voimien toivottaminen on haistattelua.

Kukaan tuttava ei ole tällaista kertonut, olen kuullut asiasta muuta kautta. Mutta tuntemattomat kertovat puhelimitse näin aina silloin tällöin. Kommentoin jotakuinkin näin:

"Voi ei, onpa todella ikävää. Kamala tilanne", hidastan puhettani ja osoitan että otan tilanteen vakavasti. Sitten keskustelu jatkuu tavalla tai toisella, kiire loppuu siihen. Kuuntelen ja tsemppaan usein enemmänkin kuin "kuuluisi".

Mun eräs ystäväni sanoi kun olin hänelle kertonut saaneeni diagnoosin parantumattomasta, vakavasta sairaudesta, että onneks mulla ei o.

Halaan. 

Vierailija kirjoitti:

Mun eräs ystäväni sanoi kun olin hänelle kertonut saaneeni diagnoosin parantumattomasta, vakavasta sairaudesta, että onneks mulla ei o.

Suutuitko?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun eräs ystäväni sanoi kun olin hänelle kertonut saaneeni diagnoosin parantumattomasta, vakavasta sairaudesta, että onneks mulla ei o.

Suutuitko?

No en suuttunut, mutta tuli vaan sellainen mitätön olo, paha mieli. Ollaan edelleen ystäviä.

Vierailija kirjoitti:

Minä sairastuin vakavasti ja kerroin siitä parhaalle ystävälleni. Hänen reaktionsa oli jotakuinkin tällainen:

"Voi HERRAJESTAS! Oon tosi pahoillani. Kauheeta! Hirveää! Mä en vois elää tollaisen asian kanssa!"

 

 

Tämä on just mitä monet pelkäävät, että suusta lurahtaa ulos jotain tyhmää mitä ei tarkoittanut ja sairastunut ottaa siitä nokkiinsa lopuksi elämäänsä.