Mitä vastaat tuttavalle, joka kertoo sairastavansa parantumatonta syöpää?

Oikeestiko te tuttavalle tarjoatte apua? Siis tositarkoituksella? Itse miellän tuttavan henkilöksi, jonka kanssa en ole tekemisissä ja jonka yhteistietoja minulla ei ole. Satunnaisesti ja sattumalta näen tuttavia. Olen varmaan hirveä ihminen, mutta juttelisin vain sen kohtaamisen hetkellä. Toki se varmasti mielessä pysyisi. Aika moni kyllä täällä kertoo ystävien reaktioista, eikös se ole vähän eri tilanne?

Itse sairastuin rintasyöpään n. 15-vuotta sitten. Ja eräs nainen alkoi puhumaan siinä vieressäni, että miten iso syöpä hänellä on ja kysyi minulta, että kuinka iso syöpä minulla? Sanoin vain, että oli 6mm kasvain.  Kun tuli toinen nainen kolmanneksi, että hänellä paha rintasyöpä, niin jättivät minut pois täysin ulkopuolelle, kun heillä paljon enemmän yhteistä puhuttavaa, eli mitä isompi syöpä, niin sillä voi myös alistaa toisia, että sullahan nyt niin pieni ym. En ymmärrä tämänkaltaista käytöstä lainkaan toisilta, jos itsellä ollut syöpä, niin olen sitten ns. huonompi ihminen?! 

Ilmeisesti hakivat ja olivat vertaistuen tarpeessa, se on ymmärrettävää. Ei se syöpäkään kaikilla samanlainen ole vaikka syöpä onkin. 

Olisin toki tukenut heitä, mutta vertaistukea toisilta, kun itse jäät ulkopuolelle? Entä jos vastaan olisi tullut heille vaikka se ihminen, että syöpä levinnyt koko kehoon? Näitä on toki moneen junaan, mutta eikö kaikille pidä antaa lohtua ja tukea syövän suuruudesta riippumatta. On todella typerää, että jos on samanlainen syöpä, niin saa mukamas sitä vertaistukea, kun tältä toiselta naiselta oli siis rinta leikattu, mutta tällä valittajalla oli vain 1 cm syöpä kasvain. Mitä vertaistukea se on, että kun vain toisella menee huonommin, niin saat heti lohtua? Jos vähäisempi syöpä, niin et saa lohtua lainkaan itsellesi ja pärjäät ilman keskustelua lainkaan? 

Vierailija kirjoitti:

Annan tilinumeroni minne voi laittaa mahdollisen perinnön.

Ooksä jarna?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jumalan siunausta, Hän kutsuu sinut nyt takaisin, taivaassa on hyvä olla.

 

Kaikilla ei ole jumalaa. Älä siis tuputa omaasi.

Tai Jumalahan kaikilla on, mutta taivaaseen ei kuka vain pääsekään. 

Tunnustelisin miten ihminen itse haluaa asiasta keskustella.

Esimerkiksi oma äitini ei missään vaiheessa uskonut kuolevansa syöpäänsä, vaikka jo diagnoosista lähtien oli selvää että elinaika lasketaan viikoissa tai kuukausissa. Siinä vaiheessa kun päätyi saattohoito-osastolle, ei enää ollut keskustelukunnossa, lähinnä nukkui vahvasti lääkittynä.

Hänelle olisi ollut tosi paha ruveta ottamaan osaa tai keskustelemaan kuolemasta väkisin, koska selvästi ei pystynyt asiaa hyväksymään.

"Aha. Se tuli sitte lähtö."