Kannattaako ero " ihan ok liitosta" ?
Haluaisin kokemuksia teiltä jo eronneilta siitä, kannattiko ero vai olisiko liittoa pitänyt jatkaa. Erityisesti toivoisin kommentteja niiltä, joilla ei ole ollut erityisiä rankkoja ongelmia suhteessa vaan jotka ovat eronneet vähän " lievemmillä perusteilla" .
Itselläni on tilanne se, että liitto on kestänyt toistakymmentä vuotta ja meillä on kolme pientä lasta. Olemme tällä hetkellä lähinnä " kämppiksiä" miehen kanssa eli elämme samassa talossa ja hoidamme yhteisiä lapsia, mutta mitään romanttista meillä ei enää ole ollut useampaan vuoteen ja seksiäkin olemme harrastaneet viimeksi yli kaksi vuotta sitten. Riitelemme aika paljon vähän joka asiasta.
Lapsille olemme kuitenkin ihan oikea ja mielestäni aika hyvä perhe siinä mielessä että koti on turvallinen ja olemme miehen kanssa aika samoilla linjoilla kasvatuksesta ja hän on todella hyvä isä. Toki riitelymme joskus haittaa lapsiakin mutta jos eroaisimme niin luulen että kodin hajoaminen, järjestelyjen hankaluudet ja todennäköinen muutto ja kahdessa kodissa asuminen olisi lapsille paljon suurempi rasite kuin vanhempien ajoittaisten riitojen kuuntelu.
Eli kaiken kaikkiaan tilanne on se, että jos lapsia ei olisi niin olisimme eronneet jo aikoja sitten. Tunnemme kuitenkin molemmat vastuumme lapsista ja siksi tilanne on hankala. Mieheni ei halua eroa mistään hinnasta. Itselläni taas on tunne että en ikuisesti jaksa tätä menoa ja haluaisin oikean parisuhteen ja kunnollisen seksielämän vielä joskus. Mieheni kanssa seksistä ei ole oikein koskaan tullut mitään joten tämän suhteen ei mielestäni suhteellamme ole toivoa vaikka mitä yritettäisiin.
Toisaalta sitten kauhulla mietin eroa ja siitä seuraavia ongelmia ihan käytännön asioissa. Meillä on vasta rakennettu talo, jota kummallakaan ei todennäköisesti olisi varaa pitää vaan se menisi myyntiin. Lapsilla on koulunsa ja harrastuksensa ja perheemme arkielämän järjestäminen on jo nykyisellään sellainen palapeli että hädintuskin venymme siihen. Jos eroaisimme niin todennäköisesti lapsemme joutuisivat väkisinkin luopumaan harrastuksistaan ja kouluihinkin saattaisi tulla muutoksia.
Pelkään siis sitä, että ero muuttaisikin elämän entistä kaoottisemmaksi ja sekavammaksi ja sitten olisi vielä pahempi olo. Lisäksi tietty jossain kalvaa vielä sellainenkin epäilys että onko minusta parisuhteeseen ollenkaan? Entä jos en löydä ketään tai löydän vielä huonompia vaihtoehtoja kuin nykyinen mieheni (vaikka riitelemme ja parisuhde ei toimi niin toisaalta olemme kuitenkin hirvittävän monissa asioissa myös samoilla linjoilla ja ymmärrämme toistemme ajatuksia paljon paremmin kuin monet muut)? Tai ehkä minusta tulee sellainen kierrättäjä että vaihdan miestä kuin alushousuja?
Läytyykö täältä vastaavassa tilanteessa eronneita ja miten kävi? Kannattiko ero vai jouduitteko ojasta allikkoon?
Kommentit (49)
Pikemminkin olen ihan samaa mieltä siitä, että lähestulkoon joka teoriassa on ollut ainakin jotain hyvää ja vähintäänkin ne ovat olleet vaikuttamassa seuraavien teorioiden syntyyn. Ja koska täydellistä mallia ei ole olemassakaan niin on ihan hyvä että näihin teorioihin on panostettu ja perehdytty - niiden avulla voi vähintäänkin vähän yrittää ymmärtää ihmisen sisintä.
Se mikä itseäni eniten häiritsee sekä tässä viestiketjussa että monissa muissakin (käytännön elämän) tilanteissa on se, että psykologisia selitysmalleja ollaan tarjoamassa ENSIMMÄISENÄ kun ihmisellä havaitaan ongelma. Omasta mielstäni kun pitäisi ensin poissulkea " muut syyt" ja vasta kun niitä ei löydy ja kun ongelma ilmiselvästi on nimenomaan psyykkinen tulisi ehdotella näitä selityksiä ja painostaa niihin. Psykologisilla selitysmalleilla, terapioilla ja teorioilla voidaan nimittäin tehdä hirvittävästi pahaa ja hallaa ihmiselle kun niitä käytetään väärin tai väärissä tilanteissa. Ne ovat tehokkaimpia ihmisen tuhoamisen ja pahoinpitelyn välineitä mitä tiedän!
Olen itse ollut paikalla todistamassa tilannetta kun eräs varsin kokenut ja ihan tunnustettu psykiatri kertoi potilaastaan jolla oli palan tunne kurkussaan. Psykiatrilla oli oitis selitys tilanteeseen: henkilöllä oli ilmiselviä traumoja lapsuudestaan ja sen takia tunne että hänen isänsä penis on hänen kurkussaan mikä aiheutti tuon palan tunteen (tyypillinen Freudilainen selitys). Psykiatri oli jo alkanut hoitaakin tätä " lapsuuden traumaa" kunnes tilanteeseen puuttui muutama muu. Henkilö tutkittiin ja häneltä löytyi nielusta syöpä jonka oire palan tunne oli. Tämä on vain yksi tapaus jonka tiedän, toki sieltä pahimmasta päästä.
En siis todellakaan ole tuudittautunut siihen että Freudilaisuus olisi jotenkin kuollut ja kuopattu. Sen sijaan olen surullisen tietoinen siitä, että Suomesta löytyy edelleenkin valitettavan paljon terapeutteja ja muita ammattilaisia jotka lähtevät ensimmäisenä etsimään selitystä vaivaan kuin vaivaan psykologian ja psykiatrian keinoin vaikka selitys saattaisikin löytyä paljon helpommalla.
Koska miestäni ei siis ole kunnolla somaattisesti tutkittu tämän seisomisongelman vuoksi (olkoonkin että se on hänen omaa syytänsä) niin mielestäni on vähintäänkin kyseenalaista heitellä villejä psykologisia teorioita vaivan syistä kun kaikki merkit todellakin viittaavat siihen että vaiva on elimellinen. Vielä villimpää on heitellä teorioita parisuhteen ja parinvalinnan tiedostamattomista motiiveista pelkkien nettipalstakirjoitusten perusteella.
tosin kyseessä oli avoliitto ilman lapsia. tämä mies ei ollut fyysisesti kyvytön mutta ei halunnut seksiä käytännössä ollenkaan. yhdyntää meillä oli ehkä kolmesti vuodessa, muuta hellyyttä ei oikeastaan.
minusta tuntui että miehen tarpeille (halu tulla hyväksytyksi, oman tilan tarve) oli suhteessa ilman muuta paikka olemassa, minun tarpeilleni (seksi) ei, koska ne olivat lapsellisia, itsekkäitä ja pinnallisia. minä olisin halunnut olla miehelleni nainen, aikuinen, eroottinen, ja hän taputti minua päähän (ihan kirjaimellisesti), teki minusta harmittoman halinallen vailla mitään aistillista taikka lihallista.
miehen hyökkäävyys järkytti minua muutaman kerran. kerran oikeasti onnistuneen eroottisen tuokion jälkeen kerroin (naistenlehtien oppeja parhaani mukaan noudattaen) nauttineeni tapahtuneesta paljon, ja toivovani että meillä olisi enemmän yhteisiä ihania hetkiä. mies katsoi minua siihen malliin kuin halpaa makkaraa katsotaan ja sähisi hampaidensa välistä minun olevan itsekkäin ihminen jota hän on milloinkaan tavannut ja " oletkosä nyt sitten niin vitun tyytyväinen kun olet saanut sitä munaa!?" . olen sikäli oppivainen että montaa tällaista keskustelua ei tarvittu kun älysin lopettaa aiheesta puhumisen.
ei hän aina suuttunut, pari kertaa puhuimme asiasta rauhallisesti ja mies sanoi ajattelevansa tavallaan niin, että koska meillä oli seksiä suhteen alussa, niin hän on tavallaan näyttänyt kuntoisuutensa minulle eikä seksiä enää tarvita. myös hän toivoi minun ymmärtävän että " jokainen parisuhde arkipäiväistyy" .
minä tunsin olevani yhtä suurta halua, seksistä tuli ihan suhteettoman iso asia, ja saatoin mennä lukkoon hyvinkin pienen aihetta edes suunnilleen sivuavan asian edessä. purin raa' an fyysisyyden kaipuutani liikuntaan yms. ja ymmärsin miestä. ja yritin miellyttää miestä ja saada hänet rakastamaan minua. syvällisen keskustelun toivossa kysyin toivoisiko hän minulta jotain erityistä, hän sanoi haluavansa oikeastaan että tukkani olisi pidempi. annoin sen kasvaa sitten. käytin sellaisia vaatteita kuin mies toivoi ja jätin käyttämättä sellaiset joista hän ei pitänyt. ja tunsin huonoa omaatuntoa kun mies sanoi minun pyrkivän hallitsemaan häntä tällä seksiasialla.
sitten kävi ihme juttu. henk. koht. elämässäni tapahtui muutos ja aloin ehkä ensimmäistä kertaa kulkea kohti itse valitsemaani päämäärää, ja ilmeisesti tähän liittyen poks vaan oikeasti tunsin kuinka jotain lipsahti sijoiltaan, ja se tiukka kierre johon olin itseni vääntänyt lähti aukeamaan. petin tätä avomiestäni ihan härskisti tuntemattoman ihmisen kanssa. tästä päättelin olevani maailman paskin ja iljettävin kumppani, joten suhteesta lähteminen oli aika helppoa.
ensi alkuun ajattelin että olin ollut kiittämätön ja vaatinut liikaa, että sinänsä hyvä (akateeminen, urallaan menestyvä, komea) mies ei kelvannut minulle nirppanokalle. sitten tajusin tilanteen olleen itse asiassa niin päin että minä en koskaan kelvannut miehelle, ja että sille asialle en lopulta voinut tehdä mitään enempää. pitkä tukkakaan ei kauaksi kantanut.
nykyisessä liitossani (ja ylipäätään) pidän itsestäänselvänä että minä saan olla olemassa ihan kokonaan, että lapsellisia tai miten vaan, mutta minun haluamisilleni on tilaa. ja vievät muuten huomattavasti vähemmän tilaa nykyään, minun päässäni ainakin.
Luulen että suhteissamme on tosiaankin jotain samaa. Minunkaan mieheni ei tunnut tarvitsevan seksiä (mutta sitä hellyyttä hän kyllä haluaisi) ja tosiaankin suhtautuu jollain tapaa ehkä halveksien siihen että minä sitä " rynkytystä" haluaisin. Luulen kyllä että hänen kohdallaan siinä on kyse siitä, että hänkin on näitä psykologisia teorioita lukenut ja " tietoinen" siitä että naisen tyydytykseen tarvitaan se pelkkä etusormi. Hän siis on tietävinään kuinka tämä asia ratkaistaisiin (niiden parisuhdeoppaiden mukaan) eikä siis hyväksy sitä että minä haluaisin jotain muuta kuin parisuhdeoppaat neuvovat.
Mieheni ei kyllä ole sinänsä koskaan *vaatinut* että minun tulisi olla erilainen, mutta kyllä hän toki on väliin " kaivannut" sitä alkuperäistä minua johon hän silloin joskus tutustui. Minä koen ongelmaksi sen että mieheni muistaa (tai ainakin väittää muistavansa, minä en muista...) joka ikisen keskustelun seurusteluajalta ja sitten hän on aina " pettynyt" kun minä nykyisin sanonkin olevani jostain asiasta jotain mieltä vaikka silloin toistakymmentä vuotta sitten kuulema annoin ihan toisin ymmärtää... Eli käytännössä minusta tuntuu että minut laitetaan vastuuseen joka ikisestä sanasta minkä olen joskus rakkauden ensi huumassa sattunut sanomaan ja " lupaamaan" ja sittenhän hänellä tietysti on oikeus olla pettynyt kun en enää olekaan " se sama ihminen" .
Siinä mielessä tarinamme eroavat, että minä en oikein koskaan ole suostunut hyväksymään tätä huonouttani. En ole suostunut muuttumaan mieheni mielen mukaiseeksi enkä edesä " säilymään" sinä entisenä minuna vaan olen aina pitänyt kiinni oikeudestani olla oma itseni. Tämä asia on kyllä kieltämättä toistunut elämässäni siinä mielessä että jo silloin lapsena alkoholistiperheessä en suostunut piilottelemaan sitä " virtahepoa olohuoneessa" vaan kapinoin vastaan kaikin voimin, paheksuin äitiäni enkä suostunut piilottelemaan hänen ongelmaansa. Itse pidän piirrettä kyllä nimenomaan terveenä piirteenä itsessäni ;)
Tästä tuli muuten mieleeni toinenkin asia joka liittyy noihin aikaisempiin kirjoituksiin ja siihen että inhoan joka asian psykologistamista ja sitä että maallikot kilvan keksivät toisistaan ongelmia ja ratkaisuja niihin ja yrittävät terapoida toisiaan.
Minulla nimittäin oli lyhytaikainen suhde erääseen mieheen aikaan ennen nykyistä miestäni. Tämä mies oli vastikään eronnut pitkästä avoliitosta ja hänen exänsä oli lapsena ollut seksuaalisen hyväksikäytön uhri, mikä selvästikin oli ollut miehellekin kova pala. Suhteemme toimi aika hyvin ensimmäiset kuukaudet. Vähitellen mies kuitenkin alkoi " psykologisoida" minua. Ensin hän vain kertoi kuinka hänen mielestään minussa oli jotain omituista ja samaa kuin hänen exässään. Kerroin miehelle avoimesti alkoholistiäidistäni ym. lapsuuden ongelmista (jotka jo siinä vaiheessa olin siis aikaa sitten käynyt läpi...), mutta ne eivät riittäneet hänelle selitykseksi. Vähitellen hän yhä enemmän ja enemmän alkoi löytää minusta piirteitä jotka hänestä sopivat lapsuudenaikaiseen seksuaaliseen hyväksikäyttöön ja painostaa minua terapiaan tämän suhteen. Hän löysi minulle hyvän terapeutinkin samasta paikasta missä hänen vaimonsa oli käynyt. Koska en ylipäänsä vastusta terapioita ja minusta asiat on hyvä selvittää suostuin menemään terapeutille joka olikin ihan hyvä. Kävin terapeutilla muutamia kertoja yksin ja kävimme läpi historiani ja myös tätä seurustelusuhdetta. Sitten terapeutti pyysi minua tulemaan vastaanotolle yhdessä poikaystäväni kanssa ja menimme. Lopuksi terapeutti halusi nähdä minut yksin ja sanoi minulle aivan suoraan, että hänen mielestään minä olen harvinaisen selväjärkinen ihminen ja sinut menneisyyteni kanssa eikä hän usko että minulla olisi lapsuudessani jotain selvitettävää eikä ainakaan seksuaalista hyväksikäyttöä. Sen sijaan hänen mielestään poikaystävälläni olisi todennäköisesti paljonkin selvitettävää. Voinette arvata että tämän jälkeen suhteemme loppui varsin nopeasti: poikaystäväni ei suostunut keskustelemaan asiasta enää ollenkaan muuta kuin väittämällä että (hänen valitsemansa) terapeutti oli hullu ja minun oli etsittävä joku toinen terapeutti joka suostuisi ongelmaani käsittelemään ;) No, itse en ollut suhteen päättymisestä enää ollenkaan pahoillani ja sen jälkeen uskoin itseeni ja omiin tuntemuksiini entistäkin enemmän.
Nekku5:
Vähitellen mies kuitenkin alkoi " psykologisoida" minua. Ensin hän vain kertoi kuinka hänen mielestään minussa oli jotain omituista ja samaa kuin hänen exässään.
ja mun mielestä rinnastettavissa sanontaan " lukea kuin piru raamattua" .
Niinpä. Mutta tilannehan on ihan identtinen tähän keskusteluun. Tälläkin useampi ihminen heittää ihan villejä kommentteja ihmisten mielenterveydestä, alitajuisista motiiveista ja terapioiden tarpeesta edes näkemättä henkilöä pelkästään nettikirjoituksen perusteella. Mikä on ero?
vain yhden kapean suikaleen, juuri sen viestin verran. Keskustelu voi rajoittua esim. viiden viestin vaihtoon, mikä sekin on jo melko pitkä nettikeskustelu kahden ihmisen vuoropuheluna.
Omien ystävien ja tuttujen kanssa, ei-virtuaalielämässä olet kontaktissa toiseen ihmiseen yleensä eri tavalla - ainakin määrällisesti.
Seurustelusuhteen kai pitäisi olla kahden ihmisen välinen rakkaudellinen (?) kanssakäymisen muoto, jossa ns. harjoitetaan ystävyyttä, kunnioitusta, arvostusta (jne). Enkä itse voi kuvitella, että olisin pidempään (ainakaan tässä elämänvaiheessa, tässä iässä) sellaisen kumppanin kanssa, joka minua koittaisi muuttaa kovin pontevasti, jotta kelpaisin hänelle. Joka yrittäisi diagnosoida/terapoida, jotta tervehtyisin. Ainakaan itse en koe kovin mukavaksi sellaista suhdetta, joka perustuu toisen ihmisen parantamismissiolle.
Netissä taas ihmiset lukevat muutaman viestin ja muodostavat siitä jonkulaisen mielikuvan. Kahden ihmisen läheisessä suhteessa on vaikeampi joskus hahmottaa omia ja toisen ihmisen rajoja. Nettikeskustelussa taas en itse taas koe sellaista vaikeutta. En koe, että toinen ihminen mielipiteensä kanssa astuu henkilökohtaisen rajani ylitse, enkä koe, että kommentointi on yritystä muuttaa minua. Se on vain näkemys, tulkinta minun viestistäni. Ei sillä ole välttämättä mitään tekemistä minun kanssani.
Eikä kahden ihmisen läheisessäkään kanssakäymisessä toisen tunteella välttämättä ole minun kanssani niin paljon tekemistä - mutta tämän asian tajuaminen ei aina ole niin mutkatonta. Jos itse kyllästyn nettiin, suljen palstan. Seurustelusuhteen/muun läheisen suhteen sulkeminen ei suju yhtä helposti (ainakaan itseltäni).
Luin tämän ketjun ja ajattelin, että teksti olisi voinut olla melkein minun kirjoittamani. Olen tätä asiaa pohtinut pitkään ja hartaasti ja olen monesti ollut kirjoittamassa tänne, en tiedä miksi, siksi kai, että saisin johonkin purettua tätä asiaa. Minulla ei ole ketään ystävää, jolle kehtaisin kertoa tästä arkaluonotisesta ongelmasta. Kaikki luulevat, että meillä menee hyvin. Ja niinhän meillä meneekin, lukuunottamatta tätä yhtä asiaa.
Tämä asia on ollut iiiiiiso kompastuskivi suhteessamme ja niin se varmasti tulee olemaan jatkossakin. En usko enää mihinkään tämän asian tiimoilta. Minä en voi edes sanoa tulleeni huiputetuksi, tiesin tämän ongelman todella hyvin, suhteemme meinasi kaatua alkuunsa tähän ongelmaan ja siitä aiheutuneisiin riitoihin. Mies oli kuitenkin muuten niin sopiva minulle ja ennenkaikkea, halukas perustamaan perheen kanssani, asia joka oli minulle maailman tärkein asia. Ja kun tuota ikääkin alkoi olla ihan tarpeeksi, niin käytännön ihmisenä ajattelin, että " kyllä se siitä suttaantuu" . Ei suttaantunut. Riitelimme asiasta useaan otteeseen ja yhtä monta kertaa yritimme puhua asiallisesti, pääsemättä kuitenkaan mihinkään lopputulokseen. Mieheni haki erektiolääkkeitä ja ne auttoivatkin, mutta hänen mielestään niillä ei ollut vaikutusta. Ai miten niin ei???!! Ja lopputulos oli se, että niitä ei enää käytetä.
Mieheni seksihistoria on kaikenkaikkiaa aika olematon ennen minua ja hän itse kärsii siitä suunnattomasti. Minun ajattelemattomat sanani silloin alussa tietenkin pahensivat tilannetta aivan hirveisiin mittasuhteisiin. Kaikki mitä sanoin, oli hirveää alistamista jne. ja enää en uskalla oikeen ottaa mitään puheeksi tästä aiheesta, koska molemmat pahoitamme mielemme ja asia menee lähes aina riidaksi ja syyttelyksi.
En edes yritä väittää, että olisin itse toiminut tässä jutussa rakentavasti ja oikein. En todellakaan ole. Olen syyttänyt ja riidellyt ja pahoittanut toisen mielen, osittain tarkoittamatta mitään pahaa, osittain tietoisesti kun olen itse ollut niin loukkaanutut ja pettynyt. Mieheni on myös käyttänyt kovin karkeaa kieltä kun olemme asiasta riidelleet. Hänen mukaansa olen vain k...ää vailla oleva. Ja joskus oikeasti tuntuu, että niin olenkin. Ihan kuten nekkukin jossain viestissä sanoit, että miehesi halveksii sinua sen vuoksi, että haluat tätä rynkytystä. Olen kokenut aivan samaa.
Tiedän miltä tuntuu kun pitäisi vaan suukotella ja halata ja olla lähekkäin ja keho huutaa tuskissaan, että haluan sitä k..ää. Haluan tuntea, että mieheni haluaa minua ja ottaa minut. Sitä ei ole koskaan tapahtunut. Hän ei ole tehnyt juuri koskaan aloitetta, ja viimeaikoina en ole minäkään. Tiedän miltä tuntuu kun taas(kaan) ei saa. Mieheni on myös valmis tyydyttämään minua muilla keinoilla, mutta.... turha tätä on selittää kenellekään muulle kuin sen kokeneelle, että miltä se tuntuu.
Muutenhan meillä menee hyvin, mieheni on kiltti ja kunnollinen, ja tunnollinen ja todella hyvä isä. En siis ole eroamassa miehestäni, mutta joskus kyllä mietin, että miten tästä eteenpäin... Ymmärrän nekku sinua siinäkin, että olet ajautunut avioliiton ulkopuolisiin suhteisiin. Itse en sitä voisi koskaan tehdä, koska tiedän sen loukaavan miestäni enenmmän kuin mikään maailmassa ja tiedän myöskin sen, että avioliittomme loppuisi siihen pisteeseen. Sitä en kuitenkaan halua, rikkoa lapsilta kotia. Tässä taas astuu historia esiin, itselläni on ollut todella huono isäsuhde, ja nautin suunnattomasti siitä kun voin katsoa miten isä osallistuu perheensä arkeen ja lastensa kanssa olemiseen.
Joskus tämä ongelma raastaa hermojani oikeen kunnolla, toisinaan taas sinnittelen asian kanssa ja joskus se ei vaivaa ollenkaan (että onhan sitä toki muitakin asioita). Joskus vain olisi niiiiiiiiin ihanaa, että tässä samassa paketissa olisi myö sitä villiä seksiä ja saisi tuntea olevansa HALUTTU NAISENA.
Melkein huvittaa, että edellinen suhteeni ennen tätä oli melkein pelkästään seksiä. Ja siihenhän se kaatui, että miehestä ei ollut mihinkään sen vakavampaan. Itse kuitenkin erittäin turvallisuushakuisena ihmisenä halusin sitoutumista ja perheenperustamista ja luottamusta. Ja sitä onneksi sain. En vain tiennyt että tähän tilaukseen ei sitten kuulunut seksi (unohdinkohan rastittaa jonkun kohdan tilauskaavakeesta...).
Tämä on varmaan tosi sekavaa kun vihdoin kirjoitan kaikkea mitä olen päässäni pyöritellyt eikä minulla ole sinulle Nekku mitään ohjeita. Tee niinkuin parhaaksi tuntuu.....
TSEMPPIÄ!!!!!!!
...mulla on taipumus käyttää ylisanoja (massiivinen). Tarkoitan, että ongelmanne ovat mielestäni suuret, kun noin paljon on jo tehty ja silti muutosta ei ole tapahtunut. Aluksi hahmotin liittonne ok:na, mikä se toki voi mielestäsi olla, mutta meillä on kaikilla tietysti omat käsityksemme.
Tuosta teoriasta vielä, että sen juuret ovat syvyyspsykologiassa, mutta siinä on näkökulmaa myös kommunikaatioteorioista ja lukuisista muista teorioista. Eli mistään maagisesta katseesta siis ei ole kyse, vaan kommunikaatioprosessista, jossa osa kommunikaatiosta tapahtuu tiedostaen ja osa tiedostamatta (tuo esiaviollisen seksi puuttuminen esimerkiksi on erittäin vahva viesti, jota olette käsitelleet tietyllä tavalla, sivuuttaneet merkityksiä ja takertuneet ehkä ihastuneisuuden tilassa toisiin merkityksiin tms...).
Tämä menee jo reippaasti aiheen sivuun, enkä epäile, ettet ole tästä tietoinen. Olet selkeästi lukenut aiheesta paljon ja käsitellyt asioitasi. Tää vaan sattuu kiinnostamaan mua erittäin paljon oman alani takia. Olet oikeassa siinä, että yleensäkään nykypäivänä ei toimita " puhtaan freudilaisesti" kovinkaan paljon (itse psykoanalyysikin on kehittynyt sadan vuoden ajan satojen teoreetikkojen panostuksella!), mutta osassa nykypsykologiaa ja psykiatriaa on tämä syvyyspsykologia sovelletulla tavalla mukana. Teen itse töitä ratkaisukeskeiseksi kutsutulla työtavalla, joka antaa tietynlaista apua asiakkaiden ongelmiin, silti tiedostan myös näitä syvyyspsykologisia näkökohtia. Homma ei ole niin yksinkertainen, että on olemassa koulukunta a, b ja c, joilla ei ole mitään tekemistä keskenään. B ja c ovat ehkä tarvinneet a:n ylipäätään kehittyäkseen, vaikka ovatkin jättäneet vanhentuneita elementtejä itsestään pois.
Sellainen näkökulma elää ja voi hyvin, että freudilaisuutta ei käytettäisi enää juuri missään. Itsekin elin tällaisessa harhaluulossa opiskeluaikanani (koska tenttikirjoissa ruoskittiin Sigmundia aika rankasti, eikä syyttä), mutta käytännön kokemus on osoittanut muuta. Kyllä Freud (ja ne tuhannet hänen pohjalta jatkaneet) on sellaisia peruskäsitteitä jättänyt niin psykiatriaan kuin psykologiaankin (ja itse asiassa arkiajatteluunkin), että ei niitä helposti saisikaan karsittua pois. Ja on olemassa tietysti liuta niitä, jotka haluaisivat karsia kaiken psykodynaamisen pois! Itse suhtaudun teorioihin niin, että ei ole olemassa yhtä ainoaa oikeaa vaihtoehtoa. Jos joku avaa lukkoja hyvin, sitä voi tutkailla tarkemmin oman ongelman yhteydessä. Terapiamaailmassa kuitenkin toipumista tapahtuu tutkitusti monesta eri näkökulmasta käsin, myös psykodynaamisesta teoriasta käsin!