Kannattaako ero " ihan ok liitosta" ?
Haluaisin kokemuksia teiltä jo eronneilta siitä, kannattiko ero vai olisiko liittoa pitänyt jatkaa. Erityisesti toivoisin kommentteja niiltä, joilla ei ole ollut erityisiä rankkoja ongelmia suhteessa vaan jotka ovat eronneet vähän " lievemmillä perusteilla" .
Itselläni on tilanne se, että liitto on kestänyt toistakymmentä vuotta ja meillä on kolme pientä lasta. Olemme tällä hetkellä lähinnä " kämppiksiä" miehen kanssa eli elämme samassa talossa ja hoidamme yhteisiä lapsia, mutta mitään romanttista meillä ei enää ole ollut useampaan vuoteen ja seksiäkin olemme harrastaneet viimeksi yli kaksi vuotta sitten. Riitelemme aika paljon vähän joka asiasta.
Lapsille olemme kuitenkin ihan oikea ja mielestäni aika hyvä perhe siinä mielessä että koti on turvallinen ja olemme miehen kanssa aika samoilla linjoilla kasvatuksesta ja hän on todella hyvä isä. Toki riitelymme joskus haittaa lapsiakin mutta jos eroaisimme niin luulen että kodin hajoaminen, järjestelyjen hankaluudet ja todennäköinen muutto ja kahdessa kodissa asuminen olisi lapsille paljon suurempi rasite kuin vanhempien ajoittaisten riitojen kuuntelu.
Eli kaiken kaikkiaan tilanne on se, että jos lapsia ei olisi niin olisimme eronneet jo aikoja sitten. Tunnemme kuitenkin molemmat vastuumme lapsista ja siksi tilanne on hankala. Mieheni ei halua eroa mistään hinnasta. Itselläni taas on tunne että en ikuisesti jaksa tätä menoa ja haluaisin oikean parisuhteen ja kunnollisen seksielämän vielä joskus. Mieheni kanssa seksistä ei ole oikein koskaan tullut mitään joten tämän suhteen ei mielestäni suhteellamme ole toivoa vaikka mitä yritettäisiin.
Toisaalta sitten kauhulla mietin eroa ja siitä seuraavia ongelmia ihan käytännön asioissa. Meillä on vasta rakennettu talo, jota kummallakaan ei todennäköisesti olisi varaa pitää vaan se menisi myyntiin. Lapsilla on koulunsa ja harrastuksensa ja perheemme arkielämän järjestäminen on jo nykyisellään sellainen palapeli että hädintuskin venymme siihen. Jos eroaisimme niin todennäköisesti lapsemme joutuisivat väkisinkin luopumaan harrastuksistaan ja kouluihinkin saattaisi tulla muutoksia.
Pelkään siis sitä, että ero muuttaisikin elämän entistä kaoottisemmaksi ja sekavammaksi ja sitten olisi vielä pahempi olo. Lisäksi tietty jossain kalvaa vielä sellainenkin epäilys että onko minusta parisuhteeseen ollenkaan? Entä jos en löydä ketään tai löydän vielä huonompia vaihtoehtoja kuin nykyinen mieheni (vaikka riitelemme ja parisuhde ei toimi niin toisaalta olemme kuitenkin hirvittävän monissa asioissa myös samoilla linjoilla ja ymmärrämme toistemme ajatuksia paljon paremmin kuin monet muut)? Tai ehkä minusta tulee sellainen kierrättäjä että vaihdan miestä kuin alushousuja?
Läytyykö täältä vastaavassa tilanteessa eronneita ja miten kävi? Kannattiko ero vai jouduitteko ojasta allikkoon?
Kommentit (49)
Miten mielestäsi miehestä näkee päälepäin hänen seksuaalisen potenssinsa? Vai oletatko nyt jotain mitä ei ole sanottu? Minulle tulee viestistäsi sellainen olo, että kuvittelet minun jotenkin hätäännyksissäni iskeneen jonkun hissukan ja vähän omituisen nörtin joka ei ketään muuta saanut ja sellaisten kohdallahan ilmeisti on oletetavissakin että seksissä tulee ongelmia jne... joten itseäni saan syyttää?
Voin nimittäin kertoa, että miehen seksuaalinen kyvykkyys ei näy päällepäin. Mieheni ei todellakaan ole mikään " kiltti hissukka" . Toki hän on ihan kunnollinen mies, jolla on hyvä koulutus sekä älykäät mielipiteet ja hyvät perustelut niille. Hänellä on paljon ystäviä ja hän osaa keskustella fiksusti ja on huumorintajuinen, joskus jopa vitsikäs. Sen lisäksi hän on ihan tavallinen, itsestään huolta pitävä mies joka pukeutuu suhteellisen trendikkäästi ja näyttää ihan kivalta. Hän on edelleen hyvä flirttailija ja naiset pitävät hänestä enkä minä todellakaan ollut hänelle mikään ainoa vaihtoehto vaan tarjokkaita naisia oli ja oli ollut useita. Oli hän seurustellutkin (ilman seksiä) muutaman naisen kanssa lyhyen aikaa ja useammankin kanssa olisi voinut, mutta hän on varsin kranttu myös naisten suhteen.
Ylipäänsä - miten pystyt pelkän palstakirjoittelun perusteella tekemään päätelmiä ihmisten itsetuntemuksesta? Osaisitkohan selittää tarkemmin (ihan oikea ja todellinen kysymys koska en todellakaan ymmärrä mitä tarkoitat)?
Enkä tarkoittanut syyttää sinua kyvyttömyydestä valita puolisoa. Avainsana kommenteissani on tiedostamaton, joka on jokaisen ihmisen osa (siis jos tämän hypoteesin ylipätään hyväksyy, useimmat parisuhdeterapeutit tekevät ainakin niin). Se voi ohjata vaikka olisi aivan itseään tiedostava ja analysoinut ihminen. Ajattelutavan lähtökohtana on se, että ajaudumme monesti siihen, jota tietoisesti olemme pyrkineet välttämään, koska tuolla ongelma-alueella toistamme itseämme (vrt. neuroottinen toistamispakko). Tyyliin " en ainakaan ota yhtä seksitöntä nössöä kuin isäni oli" ja sitten huomataan että samanlainen lahna makaa vierellä. Puhutaan avain-lukko-suhteista, joissa ääriesimerkki on sado-masokistinen suhde (" Isä hakkasi äitiäni ja vannoin, että otan paremman miehen. Mistään en voinut nähdä, että tämäkin on hakkaaja" ja kas kummaa: tämä on jo kolmas hakkaaja putkeen!) Miehisen potenssin ja naiseuden väliseen teemaan lukittunut suhde olisi sitten faliis-oidipaalinen suhde.
Tiedän, että kaikki ei diggaa tätä syvyyspsykologianäkökulmaa. Itse olen ymmärtänyt sen avulla paljon ja olet parhaillani parantamassa omaa suhdettani, mutta ehkä sinun tiesi on toinen. Oman suhteeni ongelmat liittyivät tuohon oidipaali-konfliktiin, vaikkakaan eivät olleet noin massiiviset.
Olemme siis kovasti eri linjoilla suhteessamme herra Freudiin ja hänen teorioihinsa ;)
Itse en henkilökohtaisesti usko omiin yliluonnollisiin kykyihini tunnistaa impotentti mies pelkän ensivaikutelman perusteella enkä varsinkaan siihen että jostain ihan yhtä yliluonnollisesta syystä minulla olisi juuri tuolloin ollut joku selittämätön syy valita juuri impotentti mies.
Vanhemmillani ei muuten ole koskaan ollut ongelmia seksin kanssa, monissa muissa asioissa kylläkin. Eikä mieheni kyllä muistuta vähääkään isääni yhtään millään elämän osa-alueella.
Mikä sinun mielestäsi on massiivinen ongelma?
Minusta mies on huijannut sinua heti suhteen alkumetreillä. Tuo kyvyttömyys kai oli miehen oikea syy kieltäytyä esiaviollisesta seksistä? Siksi hän myös varmaan vastustaa eroa? Tietää, ettei kovin helpolla uutta naista löydä. Kuka lähtisi ehdoin tahdoin tuollaiseen liittoon, jossa seksi ei onnistu?
Ehdotan kompromissia:jatkat avioliittoa ja pidät samalla rakastajaa?
Silloin lapsilla säilysi koti ja saisit myös nauttia seksistä. Eihän siitä sivusuhteesta tarvitse kaikille laulaa, asiat voi järjestää fiksusti.
En kyllä ikinä opi ymmärtämään, miksi ihmiset eivät selvitä itselleen tärkeitä asioita ennen naimisiin menoa. Jos seksi on sinulle kovin tärkeä asia, miksi ostit " sian säkissä" ? Ja vaikkei tärkeimpänä listalla olisikaan, en henk.koht voisi kuvitellakaan naivani miestä, jonka kanssa en olisi testannut myös sitä makuuhuone-meininkiä.
Miehesi ei kai kuitenkaan impotentti ole ainakaan alusta asti ollut, koska olette lapsiakin saanut aikaiseksi. Jos taas mies myöhemmässä vaiheessa tulee kyvyttömäksi, niin ei se minulle olisi syy eroon. En muutenkaan eroaisi toisen sairastumisen vuoksi.
Mutta päätöshän on yksin sinun, kukaan ei voi tietää mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Elämästäsi saattaa tulla auvoista tai kaaosta (ei kai kuitenkaan sentään).
Itse tiedän kuitenkin liikaa näitä eroa katuvia ja niitä, joilla miehet vaihtuvat ja lapset jäävät uuden/uusien suhteen/suhteiden jalkoihin. Toisaalta pari avioerolasta tilastoissa ei tunnu missään. Toiset lapset selviävät hyvin, toiset huonommin. Tärkeintä kai on, että niitä lapsia rakastetaan jatkossakin, eikä käytetä kiistakapuloina ja heittopusseina.
Ero saattaa olla parempi vaihtoehto kuin jatkuva tyytymätön olotilasi jos sinusta tulee iloisempi äiti lapsillesi eron myötä. Ja koska olet muistaakseni jo muita suhteita kokeillut, niin kallistun eron kannalle. Oma moraalini ei hyväksyisi suhteita lasteni isän selän takana, ennemmin rehellisesti eroaisin.
Mutta kuten jo aiemmin kirjoitin, tulevaisuutta ei kukaan tiedä. Kolmen lapsen yh-äidin markkina-arvo ei liene järin korkea, joten liikaa valinnanvaraa fiksuista, kunnollisista miehistä tuskin tulee olemaan.
Juu, eihän hän siinä mielessä impotentti ole, pikemminkin hedelmällisempi kuin muut kun laukeaa niin nopeasti että ehtii siittämään paljon enemmän ipanoita... Ja kyllähän sen löysähkönkin kalun sisälle saa kun tarpeeksi yrittää. Mutta tämähän tuli selitettyä jo tuolla aiemmin. Meno on kyllä ollut tasan samanlaista alusta lähtien, joten mitään yllättävää " sairastumista" ei kyllä ole tapahtunut.
Minusta asenne " rehellinen ero" mieluummin kuin selän takana pelehtiminen on tietystä arvomaailmasta ja ajatustavasta lähtöisin oleva ajatusmalli. Se sopii silloin kun kumpikaan ei missään tapauksessa halua pettämistä vaan molempien mielestä ero on aina parempi vaihtoehto kuin pettäminen. Silloin on luonnollisestikin reilumpaa erota ensin ja vaihtaa sitten. Jos kuitenkin puolison mielipide on että hän mieluummin tulee petetyksi (tai näkee puolisollaan olevan suhteen toisen kanssa) kuin eroaa ja vielä mieluummin on tietämätön koko suhteesta niin silloin menettelytapani on minusta ihan reilu: teen juuri niin kuin mieheni toivoo - näissä olosuhteissa. Hänhän mieluummin haluaa sen menevän näin kuin niin että ottaisin välittömästi eron. Jos ottaisin heti kättelyssä eron niin silloinhan ajattelisin vain itseäni ja omaa omatuntoani, vai?
Yh-äitiähän minusta ei ole tulossa missään tapauksessa, vaan on päivänselvää että lapsemme hoidettaisiin puoliksi myös eron tapahtuessa (olemme tähänkin asti laittaneet puoliksi kaikki vanhempain- ja hoitovapaat ja mieheni on vastannut päivittäisestä talouden pyörittämisestä vähintään saman verran kuin minä). Käytännön järjestelyt toki riippuisivat kulloisestakin tilanteesta mutta lapsemme eivät missään tapauksessa jäisi pelkästään minun harteilleni.
Markkina-arvoa on toki vaikea arvioida etukäteen, mutta noin epätoivoiseksi en sen kanssa kyllä heittäytyisi. Tunnen useita mukavia miehiä, monet itse eronneita tai eroamassa olevia, joiden tiedän jo nyt olevan kiinnostuneita. Itse en ole omasta kiinnostuksestani vielä yhtä varma ja toki on mahdollista että heidänkin kiinnostuksensa hiipuisi kun olisin oikeasti tarjolla, mutta kuitenkin.. ;)
siis ihan aikuisten oikeasti, teidän varmaan kannattaisi istua alas ja keskustella asiat täysin läpi. Sen jälkeen vakavasti miettiä mitä tehdä.
Miehesihän voi olla läheisriippuvainen. Ennen miestäni seurustelin nuorena pojan kanssa, joka ei missään nimessä halunnut erota. Sanoi jopa, että voin vaikka häntä pettää, kunhan en jätä. No sellaiseen en lähtenyt ja erosin. Ja hyvin miehellä nykyään pyyhkii.
Ja omassa päässäsi asia kannattaa miettiä loppuun asti, jotta se katumuksen mahdollisuus olisi mahdollisimman pieni.
Ja sellainen seikka vielä, että siitä tutusta ja turvallisesta kumppanista saattaa paljastua aivan yllättäviä piirteitä esim. eron sattuessa. Ex-kumppani saattakin yllättäen paljastua todelliseksi p-pääksi, jonka loppuelämän tehtäväksi saattaa tulla toisen elämän vaikeuttaminen, tällaisenkin tapauksen tiedän. Siinä tosin on se hyvä puoli, että ero ei takuulla ala kaduttamaan.
mitä tuohon selän takana pelehtimiseen tulee, tarkoitin nimenomaan etten voisi lapsilleni tehdä sitä, että rupeaisin suhteeseen muiden miesten kanssa. Vaikka mies hyväksyisi, lapset tuskin. Ja sillä ei edes ole merkitystä etteivät tietäisi.
Juu, et arvaakaan kunka paljon meillä on keskusteltu - mieheni ei muuta tekisikään. Joka ainut asia on käyty läpi miljoonaan kertaan eikä mitään ole taatusti jäänyt sanomatta ja vakavasti on mietitty. Yhteisymmärrystä ei synny, koska olemme asioista yksinkertaisesti eri mieltä.
Itse asiassa minä olen tällä hetkellä se, joka ei enää jaksa oikein edes keskustella. Minusta kun tuntuu että keskustelu on vain päätösten siirtämistä ja sitä että mieheni toivoo asioiden ja mielipiteiden toistamisella saavansa minun pääni käännettyä asiassa kuin asiassa. Hän kun jaksaa toistaa joka asian vaikka miljoona kertaa ja lopulta kun minä hermostun niin sitten minä olen kykenemätön keskustelemaan ja kaikki johtuu siitä...
Läheisriippuvainen mieheni ei kyllä ole. Olen itse käynyt nuoruudessani nuo läheisriippuvuuskuviot läpi äitini alkoholismin vuoksi ja ollut jopa terapiassa joka ei sitten kauaa kestänyt kun terapeutin mielestä olin niin täysjärkinen tyyppi etten tarvinnut terapiaa (vaikka maksoin ihan itse) Olin nimittäin perehtynyt " liikaa" alkoholistien lasten ongelmiin ja siitä päätellyt tarvitsevani terapiaa, mutta terapeutin mielestä juuri tämä tietoisuus, pohtiminen, lukeminen ja kapinointi oli minut niiltä ongelmilta pelastanut ;)
Tottakai miehellänikin on ollut joitain pieniä traumoja ja kummallisuuksia lapsuudessaan - kuten varmasti jokaisella - joista hän on hyvin tietoinen, mutta oikeasti psyykeltään hän on kyllä siitä täysjärkisimmästä päästä tuntemiani ihmisiä. Ei hän sitäpaitsi sitä pelkää että minä jättäisin - hän tietää ihan hyvin pärjäävänsä mahdollisen eron jälkeen paremmin kuin minä (pitää varmaan paikkansa). Häntä huolettavat lapset ja jopa minun hyvinvointini eikä hän vain usko että ero toisi elämäämme mitään positiivista vaan hän pitää sitä täysin järjettömänä vaihtoehtona joka johtaisi vain ojasta allikkoon.
Juu, kyllä mies varmaan minulle heittäytyisikin ilkeäksi jos eron ottaisin. Onneksi hän on kuitenkin erittäin sitoutunut lapsiinsa ja ajattelee kaikessa ensimmäiseksi heidän parastaan joten kovin pahaan kiusantekoon en usko koska lopultahan se koituisi lasten tappioksi.
Onko miehesi kaynyt tutkimassa seksologilla tai muualla, mista seksiongelma hanen kohdallaan kiikastaa? Oli syy mika tahansa, miehet eivat hevilla myonna muille tai edes itselleen mista ongelmat johtuvat tai sitten vain valttaakseen syvemman keskustelun toteavat vain, etta ei kiinnosta, ei ole tarkeaa, ei silla seksilla ole valia. Kaikki tama piiloutuu helposti paljon puheen ja naennaisen ylimielisyyden alle; " elamassa on muutakin... en mina vaan tarvitse seksia..." . On se aika itsekeskeinen puoliso, joka ei tunne syyllisyytta siita, etta toisen on paha olla intiimiyden ollessa kehnolla tolalla.
Kun seksi on ongelma, se tayttaa helposti koko parisuhteen niin, ettei parisuhteessa koe edes olevan mitaan muuta ja kun seksi puuttuu, niin parisuhde. Se tulehduttaa ilmapiirin ja sitten sita tappelee kaikesta vain siksi, etta pinna on kirealla.
Meilla oli ongelmamme aiemmin seksin saralla, mutta vasta kun mina tajusin tukea miehen kuoriutumista (turhista) ajatuksistaan, jotka estivat kunnon seksielaman, niin sittemmin meilla on kaikki hyvin. Tuo prosessi kesti kuukausia ja syyt " haluttomuuteen" olivat ihan muut kuin mita paalle pain nakyi koskaan puheessa tai kaytoksessa.
En tieda, onko tasta mitaan apua, mutta sinuna mina yrittaisin jatkaa liittoa ja ammentaa onnen muista asioista kuin seksista - niin tarkea osa kuin se onkin parisuhdetta. Miehesi on satavarmasti tietoinen " petturuudestaan" suhteen alussa, eika siina vellominen auta tulevaisuutta pahemmin.
Nekku5:
Itse en henkilökohtaisesti usko omiin yliluonnollisiin kykyihini tunnistaa impotentti mies pelkän ensivaikutelman perusteella enkä varsinkaan siihen että jostain ihan yhtä yliluonnollisesta syystä minulla olisi juuri tuolloin ollut joku selittämätön syy valita juuri impotentti mies.
Tulen nyt tähän väliin sotkemaan...
Olen aika pitkälti Jupeliuksen kanssa samoilla linjoilla - johtuen mm. taustastani ja siitä, että minulla on menossa elämäni viides " vakava" suhde. Tai no, jätetään nyt tämän suhteen kohdalta ne lainausmerkit pois, kyllä tämä on ihan vakava suhde.
Ja siitä, että olen käynyt melko intensiivistesti terapiassa viimeiset 3 vuotta - siitä huolimatta, että olen aina ollut pohdiskeleva, analyyttinen ja kaikenlaiseen psykologiaa/terapiaa käsittelevään ja sivuavaan kirjallisuuteen perehtynyt.
Melkein kaikki suhteeni ovat olleet enemmän tai vähemmän nopeasti alkaneita - siitä huolimatta voin käsi sydämellä sanoa, että jokaisella rakastamallani miehellä on keskenään samanlaisia piirteitä. Onneksi tämä viimeisin on " upgreidattu" versio :D
Mieheeni - joka ihastui minuun ensi silmäyksellä - taas pätee se, että hän rakastuu aina naisiin, jotka vaikuttavat iloisilta ja energisiltä, mutta tosiasiassa useimmiten ovat sairastaneet, sairastamassa tai tulevat sairastumaan masennukseen. Jokaisella meistä on myös samantapaiset ongelmat menneisyydessä.
Mun suhteissa on oikeastaan niin, että itse pikemminkin samastun omaan isääni ja kumppanini muistuttavat lähinnä omaa äitiäni. Ei nyt ihan yksi yhteen, mutta kommunikointityylissä, valtasuhteessa ja sitä rataa.
Pappurani:
Ei hän ole käynyt seksologilla eikä missään muuallakaan terapeutilla tms. Kertaalleen on käynyt urologilla joka suositti ensimmäisenä testaamaan erektiolääkkeitä mutta niitä mies ei sitten koskaan saanut hankituksi.
Itse kallistuisin sille kannalle että kyseessä on ihan oikeasti joku elimellinen vika, koska ensinnäkään mikään keino tai konsti ei ole asiaan koskaan millään tapaa vaikuttanut ja toisekseen siksi, että tilanne on ollut aina sama. Vehje ei seiso kunnolla koskaan: ei yksin, ei seurassa, ei masturboidessa, ei märkiä unia nähdessä, ei nuorena eikä nyt vanhempana eikä vaikka sille tekisi mitä. Sinänsä hän kyllä kiihottuu ihan normaalisti ja hänellä ¿seisoo¿ ajankohdallisesti ihan ¿sopiviin¿ aikoihin jne., mutta kun ei vaan seiso kunnolla vaan vehje jäykistyy vain vähän (roikkuu edelleen alaspäin ja on ihan yhtä pieni kuin ennekin, mutta aavistuksen kovempi niin että penetraatio juuri ja juuri onnistuu mutta sitten laukeaa välittömästi). Sormi- tai suuseksissä ei laukea ihan yhtä nopeasti kuin oikeassa yhdynnässä ja yhdynnässäkin kestää muutaman työnnön jos saa olla alla eikä tee mitään mutta jos on päällä niin laukeaa välittömästi...
Kyllä mies myöntää että asia on ongelma siinä mielessä että se on ongelma minulle. Itse hän ei siitä kärsi kuin sitä kautta että minä kärsin ¿ hän harrastaisi paljon mieluummin pelkästään suu- ja sormi-seksiä tai mieluummin ihan pelkkää hiplausta ja hänen mielestään minä en ymmärrä seksistä mitään kun haluan vain ¿rynkytystä¿ (hänen sanojensa mukaan) enkä ymmärrä että voisi vain olla lähekkäin ja hyväillä (voin kyllä olla lähekkäin ja hyväillä mutta haluan että se joskus johtaa johonkin ja kun ei koskaan johda niin en sitten halua sitä hiplaustakaan). Käytännössä olemme siis kovin eri mieltä myös siitä millaista seksin pitäisi olla. Mieheni haluaa ¿pehmoseksiä¿, siis kaikenlaista hyväilyä, hierontaa ja silittelyä jne. jonka ei hänen mielestään tarvitsekaan johtaa mihinkään. Ja jos joskus johtaa niin hän haluaisi että se olisi hidasta ja rauhallista etenemistä, keskusteltaisiin samalla ja tehtäisiin yhdessä. Minä taas en kiihotu tuosta mieheni haluamasta toiminnasta juurikaan. Minä haluaisin sellaista pilke silmäkulmassa tapahtuvaa flirttailua, kiusoittelua, huomaamattomia kosketuksia ym. jotka sitten johtaisivat kiihkeään rakasteluun ja sen jälkeen voitaisiin sitten maata sylikkäin. Kiihottumiseni ja eritoten se että saan orgasmin edellyttää sitä että mies ainakin jollakin tapaa kuvainnollisesti ¿ottaa ohjat käsiinsä¿ ja itse saan ikäänkuin ¿antautua¿, eli jonkinasteista ajatuksentasoista roolileikkiä jossa minun pitää saada tuntea että mies haluaa minua. No, mieheni mielestä minun haluni ovat siis kovin epäaikuismaisia ja sovinistisia eikä hän halua osallistua niihin vaan hän haluaa tasa-arvoa myös sängyssä ja sitäpaitsi sellainen rynkytys on hänen mielestään ihan idioottimaista.
Sinänsä keskustellessa mies on periaatteessa halukas tekemään asialle jotain ¿ vaikka koettamaan niitä erektiolääkkeitä. Käytännössä hän ei kuitenkaan saa mitään aikaiseksi, siis ei haettua niitä lääkkeitä apteekista jne. Myöskään sopivaa ajankohtaa ei löydy ikinä: milloin on töitä seuraavana päivänä tai liian väsynyt tai muuten vain huono hetki ym. Ja sitten tietysti hänen mielestään koko systeemi pitäisi yksityiskohtia myöten suunnitella ja keskustella etukäteen ennen kuin mitään voisi kokeilla. Yleensä siinä siis käy niin että minä kyllästyn järjestelyihin ennen kuin hän saa mitään aikaiseksi ¿ en vain kerta kaikkiaan jaksa kiihottua niin viimeisen päälle keskustellusta ja suunnitellusta kokeilusta josta puuttuu kaikki spontaanius...
Tutkimuksissa, terapioissa ym. on kaikissa se ongelma että paikkaa ja henkilöä joka ei meitä jompaa kumpaa tuntisi on vaikea löytää ¿ pitäisi lähteä ulkomaille. Muuten mieskin varmaan olisi ollut jo suos-tuvaisempi johonkin mutta onhan se ankeaa selittää seksielämäänsä jollekulle jonka kanssa pitäisi seuraavalla viikolla istua työpalaverissa...
Annika 73:
En suinkaan ollut Jupeliuksen kanssa eri mieltä siitä etteikö ihminen joskus ¿hankkiutuisi ongelmasta toiseen samanlaiseen¿ ollessaan kykenemätön käsittelemään lapsuutensa kriisejä. Päinvastoin, olen siitä kanssasi ihan samaa mieltä. Olin Jupeliuksen kanssa vain eri mieltä siitä mitä kaikkea ihminen tiedostamattaan pystyy toisesta havaitsemaan ja sen perusteella tekemään ¿ noita Freudin teorioita kokonaisuudessaan ei enää kovin moni psykologiaan ja psykiatriaan perehtynytkään allekirjoita.
Tottakai ihmisen aikaisemmat kokemukset vaikuttavat hänen valintoihinsa ja silloin kun ihminen ei ole käynyt vaikeita kokemuksiaan läpi ja pohtinut niiden syitä niin hän saattaa hyvinkin ajautua yhdestä ongelmasta toiseen samanlaiseen. Sellaisesta kierteestä pois pääseminen edellyttää paljon ajatustyötä ja kasvua. Toisaalta jotkut ihmiset jäävät ¿koukkuun¿ myös näihin terapioihin ja teorioihin joista niistäkin olisi hyvä jossain vaiheessa päästä eroon ja siirtyä elämään ihan oikeaa elämää. Täydellistä meistä ei kenestäkään tule koskaan, oman epätäydellisyyden kanssa pitää vain oppia elämään.
Kannattaa kuitenkin muistaa että kaikki ihmisten ongelmat eivät aina johdu heidän lapsuudenkodistaan ja suhteestaan vanhempiinsa tai siitä että he toistaisivat joitain vanhoja malleja uusissa suhteissaan. Joskus ihmisille yksinkertaisesti tulee ongelmia siitä huolimatta! Eivätkä kaikki ongelmat ole psykologian keinoin ratkottavissa ollenkaan.
Muistan oikein hyvin itsekin kuinka hivenen toistakymmentä vuotta sitten olin tarjoamassa terapiaa ja kaikenlaista kirjallisuutta lähes jokaiselle ohikulkijalle. Olin kokenut itse saavani avun ja kuvittelin kaik-kien muiden tarvitsevan sitä samaa. Ja kuvittelin tietäväni niin paljon paremmin kuin kukaan muu mikä kenenkin ongelmien syy oli ja miten se oli ratkaistavissa. Sen myötä että olen jo vuosien ajan työkseni sekä ratkonut toisten ongelmia että auttanut heitä ratkomaan niitä itse olen oppinut pari asiaa:
1) Koskaan ei kannata asettua toisen ihmisen yläpuolelle tai kuvitella tietävänsä toisen asioista enem-män kuin hän itse koska siinä saa AINA takkiinsa
2) Ihminen oppii parhaiten kantapään kautta ja usein se on ainoa tie oppia
3) Mitä tätimäisemmin, nalkuttavammin ja tietävämmin asiasta paasaat sitä huonommin se menee pe-rille
Ok, ehkä tässä vain on kyse siitä että kun olen itse perehtynyt näihin asioihin aika hyvin (ja mieheni vielä paremmin) niin suoraan sanottuna vituttaa niin saatanasti kun joku keittiöpsykologi asioista oike-asti mitään tietämättömänä tulee latelemaan mukamas ylhäältä päin suuria viisauksia. Toisaalta - itseänihän saan syyttää, koska näinhän siinä juuri käy kun nettipalstalle kysymyksen laittaa ;)
Niin, alunperin kysyin siis kokemuksia ja mielipiteistä siitä kannattaako ero vai ei.
sen sanoit. Kun laitat kysymyksen keskustelupalstalle, saat varautua kaikenlaisiin vastauksiin. Eikä sitä itseään miellyttävää vastausta saa välttämättä ammattiauttajaltakaan.
Joku mieheensä totaalisesti kyllästynyt nainen joskus jollain palstalla kertoi käyneensä pariterapiassa. Odotti saavansa tukea, jotta " viallinen" mies tulisi kuntoon. Juttu vaan terapiassa kääntyi niin, että mies sai sympatiat puolelleen ja nainen tunsi olevansa rikollinen tullessaan terapiasta. Eivät sen jälkeen käyneet, koska nainen ei kaivannut enempää syyllistämistä.
Tosiasia kuitenkin on, että kukaan ei voi etukäteen tietää, kannaako vai ei. Eivät edes eronneet itse, se kun on aina tapauskohtaista.
Kysyin kokemuksia erosta ja sen kannattavuudesta / kannattamattomuudesta.
Onhan sen nyt ihan järjetöntä että joku rupeaa tekemään psykologista analyysiä täysin tuntemattomasta ihmisestä muutaman nettikirjoituksen perusteella. Eihän sillä oikeasti saavuteta mitään rakentavaa tai hyvää vaan ainoastaan nostetaan omaa egoa kun voi kuvitella olevansa parempi ihminen kuin toinen ja osaavansa niin hyvin analysoida. Ja kun ryhtyy arvostelemaan ja arvioimaan toisen persoonaa niin voi näppärästi irtisanoa itsensä itse ongelman pohtimisesta. Sitäpaitsi näillä keskustelupalstoillahan tämä kaikki on paljon helpompaa kun koskaan ei tarvitse kohdata ihmistä oikeasti ja huomata kuinka hutiin ne päätelmät menivätkään vaan aina voi uskoa olleensa oikeassa ja tietävänsä paremmin.
Kertomukseesi toteaisin että ihmisiä ne ovat terapeutitkin. Joskus terapeutti voi olla oikeassakin mutta aina hänen reaktioihinsa vaikuttavat hänen aikaisemmat kokemuksensa, omat asenteensa ja myöskin monet henkilökemiaan liittyvät asiat. Voi olla myös ihan todellista että terapeutti on " puolueellinen" tai pystyy ajattelemaan asiaa enemmän jommankumman näkökulmasta. Monesti vaikuttaa ihan se, kumpi on päässyt kertomaan oman versionsa tarinasta ensin. Ja aika usean terapeutin taustalla on jostain ideologiasta tai teoriasta lähtevä koulutus eivätkä he välttämättä pysty ajattelemaan asiaa kovinkaan hyvin muista näkökulmista. Heillä saattaa myöskin olla periaatteita ja ennakkoluuloja jotka vaikuttavat heidän asenteisiinsa ja suhtautumiseensa erilaisiin ihmisiin. Myös se vaikuttaa, kuka terapeutin palkan maksaa. Minusta terapeutti joka onnistuu heti kättelyssä syyllistämään jomman kumman osapuolen ei ole tehtäviensä tasalla. Mutta eipä monilla terapeuteiksi nimetyillä kovin kummoista koulutusta olekaan.
Aika usein terapeuteiksi jopa hakeutuvat ihmiset joilla saattaa olla jotain ongelmia itselläänkin joita he sitten " hoitavat" terapoimalla muita ihmisiä. Hyvän ja juuri itselleen sopivan terapeutin löytäminen on ihan varmasti vaikeaa ja usein varmasti jopa arpapeliä. Huonosta terapeutista voi olla enemmän haittaa kuin hyötyä.
Ja ihan teoriatasollakin terapioita on monenlaisia. Supportiivisessa terapiassahan ylipäänsä yritetään vain parantaa henkilön selviytymistaitoja elämässä ja kuunnella hänen murheitaan pureutumatta sen vakavammin todellisiin taustalla oleviin ongelmiin. Yleensähän yhteiskunta kustantaa vain tällaista terapiaa ja sitäkin lyhytaikaisesti. Jos ihminen on käynyt 3 vuotta supportiivisessa terapiassa niin kyllä hänen selviytymistaitonsa arkielämässä täytyy olla kovin vaatimattomat.
Eri asia tietysti jos kyseessä on psykoanalyysin tyyppinen hyvin syvälle luotaava analyyttinen kerkustelu jota oikeasti ei oikein voi edes terapiaksi kutsua. Siinähän yritetään käydä ihmisen kaikki elämänvaiheet tarkasti läpi ja pureutua jokaiseen yksityiskohtaan, syihin ja seurauksiin. Tavoitteenahan on pikemminkin oman itsetuntemuksen ja motiivien löytäminen ja sitä kautta suurempi tietoisuus omasta itsestä kuin niinkään parantuminen jostain traumasta vaikka toki ne traumat usein hoituvat " siinä ohessa" . Tällainen analyyttinen " terapia" on yleensä pitkäkestoista, hirvittävän kallista (ei yhteiskunnan korvaamaa) ja vaatiin paljon kapasiteettia ja rohkeutta käsitellä omia kipeitäkin asioita. Suomesta löytyy aika vähän ihmisiä jotka ovat tällaisen terapian läpikäyneet.
ehkä tai sitten ei.
Siis mun korvissa teidän suhteessanne yksi juttu on ollut perustavaa laatua pielessä ja se on mies + seksi - ja sillä saralla nimenomaan se, ettei hän kohtaa ongelmaansa.
Mun mielestä kuulostaa selittelyltä sanoa, että " hän arvojensa takia ei halunnut esiaviollista seksiä" . Tiedän kyllä pareja, jotka eivät ole penetroituneet ennen avioitumista, mutta ovat kuitenkin sitten tehneet kaikkea muuta - mikä on sitten antanut sen varmuuden, että penis seisoo ja nainen kostuu - eli seksi voi olla tyydyttävää siltä osin.
Tottakai miehellä voi olla elimellinenkin vika, eikä vain se, että hän on jostain syystä niin henkisesti kastroitunut, ettei " kykene mieheksi" .
Mitä kommenttiisi tulee, että tottakai ihminen tekee virheitä - no niinhän tekeekin, se on ihan totta - eikä toista voi opettaa elämään saati toisen puolesta yleensä edes oppia virheistä. Ja ainakin minä olen huomannut syyt joihinkin valintoihin vasta jälkikäteen, ehkä vuosienkin päästä. Kaikkihan me yleensä pyrimme tekemään ratkaisut sen mukaan, mikä sillä hetkellä tuntuu joltain kannalta parhaimmalta.
Se, mitä sanot järkeistämisestä on ihan totta - ja vastauksesi ovat rationaalisesti perusteltuja.
Keppihevosena teorioita voi tietysti myös käyttää, eli voi vaikka sitten väistää vastuun nappaamalla jollain tavalla sopivan oloisen selitysmallin - viis siitä sopiiko se tilanteeseen lainkaan.
Miehellesi tarjoaisin sananlaskua " hyökkäys on paras puolustus" - eli jos hän ei ole kykenevä seksissä, niin sinun tarpeesi siis ovat vääriä ja jotenkin typeriä.
En tiedä tuntuiko sinusta se, että minä tiedän sinun asiasi paremmin. Lähinnä esittelin oman tilanteeni - sen ainoan, jonka omakohtaisesti tiedän.
Mitä tulee tuohon teemaan " kannattaako erota vai ei" - kannanotto on tosi vaikeaa. Teidän olematon seksinne on molemminpuolisia pettymyksiä täynnä. Toisaalta lasten ajattelu on ymmärrettävää. Ero antaisi mahdollisuuden ainakin vapautua seksuaalisesti tyydyttämättömästä parisuhteesta.
Itse en pystyisi pidemmän päälle kuvaamasi kaltaiseen järki- ja ystävyysavioliittoon. Sellainen on ollut tarjolla - ja siitä huolimatta, että tulimme toimeen monellakin tasolla ja kävimme mielenkiintoisia keskusteluita, en vain pystynyt. Miehellä oli juuri kuvaamasi kaltainen erektio ja peniksen olisi varmasti kovalla yrityksellä saanut juuri emättimen suulle ja siitä pari senttiä hivuttaen sisäänpäin.
En olisi jaksanut alkaa pohtia sitä, miksi miehellä ei seiso, enkä olisi jaksanut alkaa yrittämällä yrittää parantaa seksuaalista yhteensopivuutta. Olet tehnyt tuossa ihan mielettömän duunin! Itse varmaan olisin jo pettymyksestä ja raivosta purrut tyynytkin hajalle.
niin kommentoin vielä, että en ole käynyt kuvaamassasi " yhteiskunnan tukemassa supportiivisessa terapiassa" , vaan omalla rahalla maksetussa psykoanalyysissä.
Emme käsittele siellä Herr Doktor Freudia, vaan tavoite on ennemminkin itsetuntemuksen lisääminen, kuten kuvasit. Eihän sieltä muuta käteen jää kuin se tietoisuus, että ratkaisut ovat omissa käsissä. Senkin suhteen, millaisessa suhteessa haluaa/ei halua elää. Ja ettei kaikkia tekoja voi perustella vain siksi, että se on " ympäristölle" paras ja järkevin ratkaisu - mutta itselle yhtä perkelettä.
Lyhyesti siihen, etta kannattaako ero muuten toimivasta avioliitosta. Minun mielestani ei kannata. Katson, etta eron jalkeinen elama on monella tapaa vaikeampaa kuin elama avioliitossa, josta puuttuu seksi.
Raa' asti sanottuna koen, etta seksi on pinnallisten halujen tyydytysta, niin kuin on syoda jaateloa makeanhimoon tai harrastaa uhkapelia jannityksen hakemiseksi. Siksi en omassa elamassani nosta seksia tai sen puuttumista tarkeimpien asioiden joukkoon (parisuhteessa). Kaikkea ei voi saada...
Sanoitkin, etta mies kuitenkin pitaa " pehmoilusta" ja se kuulostaa minulle silta, ettei teidan liitosta rakkautta ja huolenpitoa puutu. Kuin tarkeaa tuo sinulle on, siita paatat ilmiselvasti sina itse.
Luin tämän vasta nyt ja pituuden vuoksi vähän pikaisesti, mutta tuskin montaa lausetta välistä jäi..
Apn tekstit luin tarkemmin ja voin sanoa, että ymmärrän sinua täysin..! Alkoi huvittaa, kun meillä tilanne on vaan päinvastainen. Tätä " rynkytystä" kyllä saa mutta se " pehmoseksi" puuttuu. Tai sitäkin kyllä saa, jos erikseen pyytää. Olisi vaan kiva saada sitä joskus vähän yllätyksellisemminkin. Ja tarkoitan sillä ymmärtämisellä sitä, että itsekin olen enemmän siihen yhdyntään päin kuin esileikkeihin, en niitä kaipaakaan kuin ihan sillon tällöin. Se mikä myös vaivaa, on se, että mieheni ei sanojensa mukaan " ..ole suuseksimiehiä" . Nelisen vuotta ollaan oltu yhdessä ja ensimmäisten parin vuoden aikana en jotenkin edes huomannut asiaa ??? ..siis tullut kaivanneeksi sen puutetta. Itse olin aktiivinen miestä kohtaan silläkin saralla, sitten lopulta sanoin että jos en saa vastakaikua niin miksipä hänkään sitä saisi.. eikä ole edes suuseksiä kaivannut. Koskaan ei ole vihjaillut tai itselleen pyytänyt. Eli meillä se homma on lähinnä vaatteet pois ja puuhiin. Sinänsä siinä ei ole mitään valittamista, tekniikka on miehellä hallussa ja orgasminkin saan aina, mutta..... joskus kaipaan sellaisia hetkiä, mitä on tullut joittenkin muitten kanssa koettua.
Meillä on periaatteessa avoin suhde ja olen miehelle joskus sanonutkin, että jos en kerta jotain asiaa saa suhteessamme niin enkös voisi sitten hakea sen muualta. Minun puolestani hän saisi muualta hakea sen, mitä ei minulta saisi vaikka olisi valmis minulle antamaan.
Eroasioita olen myös miettinyt, sillä mies on muilta osin aivan täydellinen puoliso. Eropohdinnat päättyvät aina siihen, että koen ne hieman eriävät seksimieltymykset (mies vähemmän seksuaalinen kuin minä..) toisaalta turhaksi eron syyksi. Entä jos jonain päivänä seksihaluni laantuvat ja opinkin elämään ilman kaipuuta juttuihin, joita en saa? Olen vielä alle 25 ja naimisiinmenoamme olen kyllä miettinyt, kannattaako se niin kauan kun tällaisia asioita pohtii. Elämää on monen monta vuotta jäljellä. Kannattaako täydellisestä puolisosta kuitenkaan luopua, jos seksi on vaikka 40 vuoden päästä sivuseikka ja viettäisimme ratkiriemukkaita eläkepäiviä yhdessä, lapset isoja ja lapsenlapset kirmailisivat jaloissa..
Sellainenkin hassu ajatus pyörii mielessäni joskus ja olen miehellenikin sanonut, että eniten suututtaisi se, jos luovun tietyistä seksiasioista ja sitten vuosien päästä kävisi ilmi, että mieheni olisi pettänyt minua (vaikka vieraissa käyntiä en ole kieltänytkään, kunhan avoin keskusteluyhteys säilyisi). Tavallaan kokisin sitten menneeni hukkaan, pidätelleenä halujani ja toinen olisikin toteuttanut omiaan selkäni takana..
Lapsia on alle 1v. ja toista yritetään. Joku varmaan kauhistuu tästä, mutta toisen lapsen haluan nykyiselle seuraksi, tähän elämäntilanteeseen pienellä ikäerolla ja en halua mitään suurta uusioperhettä lapsen ympärille, niin että minulla olisi kaksi lasta joilla eri isät.. Ja isänä mieheni on aivan upea. Ja mitä todennäköisemmin emme tule eroamaan näitten seksijuttujen takia. Pohdin kuitenkin, että haluanko joskus käydä jonkun kanssa kokeilemassa sitä mitä en kotoa saa - se tosin ei ole ajankohtaista juuri nyt, mutta mistäs sitä tietää mitä 20 vuoden päästä..
Meillä on ihan toimiva uusperheviritys, mutta joskus käy miehen lapsia sääliksi. Jotenkin lapset jäävät eron jälkeen helposti heittopusseiksi, jotka reissaa pienen kassinsa kanssa ovelta ovelle. Uudet kumppanit tuo vaikeita tunteita ja kuvioita: vaikka pidän miehen lapsista ja ovat aina meille tervetulleita, niin yhteinen pallero on kaikista tärkein ja sisimmässäni haluan hänelle eniten kaikkea. Sitten taas miehen eksän uusi mies ei pidä lapsista lainkaan ja on aika ilkeä isäpuoli... Tähän kaikkeen päälle puuttuvat mummut, jotka mollaa toista vanhempaa selän takana ja yrittää kaivella negatiivista toisen vanhemman toiminnasta (molemmat mummut oman lapsensa puolella) jne. Silti meidän uusperhe on musta aika toimiva, lapset tuntevat olonsa varmasti hyväksi ja ainakin meidän parisuhde on onnellinen. Pinnan alla on kaikkea vaikeaa tunnetta silti ja jokainen aikuinen joutuu venymään todella paljon, jotta lasten asema ei tulisi kohtuuttomaksi. Ja silti uskon, että lapsetkin olisivat onnellisempia ydinperheessä. Tietenkin ero voi olla lapsillekin helpotus, mutta jos perhe-elämä on tasapainoista, niin alaspäin se ero lapsia vie.