Lue keskustelun säännöt.
Ilmiö: kolme-nelikymppiset ovat järkyttyneitä vanhempiensa sairastumisesta ja kuolemasta
27.12.2025 |
Olen ihan hämmentynyt, kun olen törmännyt tähän ilmiöön ikätoverieni (kolme-nelikymppiset) keskuudessa. Meillä on monilla 65-80 v ikäisiä vanhempia, monilla meistä aikuisista lapsista on omia lapsia (vauvaiästä pikkukoululaisiin).
Nyt kun vanhempiemme ikäpolvi on alkanut ikääntyä ja heille on tullut kaikenlaista kremppaa, syöpää ja muuta, ovat ikätoverini tästä ihan järkyttyneitä. He sanovat, etteivät ole yhtään varautuneet siihen, että oma vanhempi saattaa sairastua ja kuolla. Osa on ihan shokissa, jos +70 v ikäiselle vanhemmalle on tullut syöpä, johon voi kuolla. Moni myös kommentoi, että kokee vanhempansa elämän jääneen ihan kesken ja vanhempansa kuolleen nuorena, jos vanhempi on kuollut 70-80 v iässä.
Onko tuttavapiiriini sattunut jotenkin poikkeuksellisia ihmisiä vai mistä ihmeestä on kyse? Itselleni on ihan luonnollinen asia, että ihmiset ikääntyvät, sairastuvat ja kuolevat. Eikä mielestäni kahdeksaa kymppiä lähestyvä ole nuorena kuollut, vaan jo melko korkeassa iässä.
Kommentit (426)
Vierailija kirjoitti:
Olin n. 20v. kun isäni kuoli. Itse olen nyt 50v. Äiti ja appivanhemmat ovat n. 80v. Kaikilla heillä on jo kaikenlaista kremppaa ja on päivänselvää, että kuolema on jo nurkilla. Ehkä isän kuolemasta oppi sen, että lähtö voi tulla milloin vaan. Ei sitä kukaan tiedä paljonko meille on elinaikaa luvattu. Ihmetellä sopii, jos 80v. omaiset ei ole jollain tasolla valmistautuneet läheisensä kuolemaan. Jotenkin siinä on onnistuttu elämän väistämätön loppu unohtamaan.
Varmaan järjen tasolla on valmustauduttu mutta se on eri asia tunnetasolla sitten kun se tapahtuu. Ainakin jos on välttänyt vanhemmistaan yhtään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Peleissä ja elokuvissa ihmiset eivät kuole oikeasti, tosiaelämässä kuolee. Pelit ja tv-sarjat vieraannuttaa tosielämästä. Ja niin tekee myös ns. reality-sarjat. Eihän ne ihmiset siellä saarella yksin ole, kun joku niitä kuvaa. Ihmisiä on helppo manipuloida.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olin n. 20v. kun isäni kuoli. Itse olen nyt 50v. Äiti ja appivanhemmat ovat n. 80v. Kaikilla heillä on jo kaikenlaista kremppaa ja on päivänselvää, että kuolema on jo nurkilla. Ehkä isän kuolemasta oppi sen, että lähtö voi tulla milloin vaan. Ei sitä kukaan tiedä paljonko meille on elinaikaa luvattu. Ihmetellä sopii, jos 80v. omaiset ei ole jollain tasolla valmistautuneet läheisensä kuolemaan. Jotenkin siinä on onnistuttu elämän väistämätön loppu unohtamaan.
Varmaan järjen tasolla on valmustauduttu mutta se on eri asia tunnetasolla sitten kun se tapahtuu. Ainakin jos on välttänyt vanhemmistaan yhtään.
Toinen asia on omien vanhempien kuoleman jälkeen tajuta olevansa itse seuraavana lähtövuorossa.
Olin alle 30-vuotias kun isäni kuoli olihan se kova paikka.
Mummot ja vaaritkin kuolivat ennen isääni.
Mutta kyllä läheisen kuolemasta selviää mutta se vaatii aikaa.
Minulla on vielä äiti Elossa ja yritän auttaa häntä niin paljon kun töiltäni ehdin.
Nykyään sitsenkymppiset ovat aktiivisia ja hyväkuntoisia, monet tosi nuorekkaankin oloisia. Eivät mitään raihnaisia vanhuksia monikaan. Joten kyllähän se vakava sairaus voi tosiaankin järkytyksenä tulla. Ja aika usein tuleekin, kun hyväkuntoinen elämänsä voimissaan oleva ihminen sairastuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuolema on yksi hienoimmista puheenaiheista, juuri mikään muu aihe ei laita asioita perspektiiviin samalla tavalla. Minä olen iloinen tästä keskustelusta.
Sitten on niitä jotka haluavat aina nostaa esille oman kokemuksensa. Yksi tuttava menetti äitinsä ollessaan 5v, tapahtui 90-luvulla ja kyseessä pitkään jatkunut sairaus eikä mikään äkillinen kuolema. Nykyään kun joku kertoo surevansa vaikka 94v mummonsa kuolemaa alkaa tämä henkilö kertoa miten rankkaa oli menettää äitinsä silloin pikkulapsena kauan sitten.
Miten voit edes verrata äidin kuolemaa 5-vuotiaana 94-vuotiaan mummon kuolemaan? Aivan varmasti se 5-vuotiaana koettu äidin menetys on ollut traumaattinen kokemus, jonka muistaa ikänsä.
Vertailu on siitä huolimatta täysin typerää, ja antaa ihmisestä aika yksinkertaisen ja itsekkään kuvan jos vertaa vuosikymmeniä sitten tapahtuneen äitinsä sairauteen ja kuolemaan. Eihän se mitenkään mitenkään liity tilanteeseen. Trauma voi toki ollakin, eihän kukaan normaalia tuollaista harrasta.
Olin vähän yli 30 vee kun lähiomainen kuoli. Oli se yllätys kun tuli puskista kuolema eli ei tiedossa olevaa vakavaa sairautta, ja olin ajatellut että ainakin vielä kymmenen ja ylikin hänellä olisi elinaikaa. Kuoli alta 70 vee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tuttavaperheen Espoosta oli just yhteydessä, että lähtevät tänään takaisin kotiin ja heittävät muorin päivystykseen, kun on mennyt vuoden aikana huonoon kuntoon. Kyse siis yli 90v henkilöstä.
Ei kai 90-vuotiasta tosiaan jätetä sairaalan päivystykseen tuntikausiksi odottelemaan, että hänet sitten lopulta lähetetään kotiin toteamalla, että vaivat on normaalia ikääntymistä eikä kuulu hoidettavaksi päivystyksessä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuolema on yksi hienoimmista puheenaiheista, juuri mikään muu aihe ei laita asioita perspektiiviin samalla tavalla. Minä olen iloinen tästä keskustelusta.
Sitten on niitä jotka haluavat aina nostaa esille oman kokemuksensa. Yksi tuttava menetti äitinsä ollessaan 5v, tapahtui 90-luvulla ja kyseessä pitkään jatkunut sairaus eikä mikään äkillinen kuolema. Nykyään kun joku kertoo surevansa vaikka 94v mummonsa kuolemaa alkaa tämä henkilö kertoa miten rankkaa oli menettää äitinsä silloin pikkulapsena kauan sitten.
Miten voit edes verrata äidin kuolemaa 5-vuotiaana 94-vuotiaan mummon kuolemaan? Aivan varmasti se 5-vuotiaana koettu äidin menetys on ollut traumaattinen kokemus, jonka muistaa ikänsä.
Kyynel. Menköön äitinsä luokse kiukuttelemaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei kolesterolilääkkeet, koronapiikit, melatoniini ja ssri lääkkeet tuonutkaan ikuista elämää?
Ei, vaan lyhensivävät sitä.
Ääliöt
Vierailija kirjoitti:
Ei kolesterolilääkkeet, koronapiikit, melatoniini ja ssri lääkkeet tuonutkaan ikuista elämää?
Ei, vaan lyhensivävät sitä.
Ääliöt
näköjään luuserilla mennyt taas tunteisiin :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tätä ketjua kun lukee niin ei ole ihme, miksi Suomessa on niin paljon narsisteja. Tunnekylmä ja häpäisevä kasvatus.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuolema on yksi hienoimmista puheenaiheista, juuri mikään muu aihe ei laita asioita perspektiiviin samalla tavalla. Minä olen iloinen tästä keskustelusta.
Sitten on niitä jotka haluavat aina nostaa esille oman kokemuksensa. Yksi tuttava menetti äitinsä ollessaan 5v, tapahtui 90-luvulla ja kyseessä pitkään jatkunut sairaus eikä mikään äkillinen kuolema. Nykyään kun joku kertoo surevansa vaikka 94v mummonsa kuolemaa alkaa tämä henkilö kertoa miten rankkaa oli menettää äitinsä silloin pikkulapsena kauan sitten.
Miten voit edes verrata äidin kuolemaa 5-vuotiaana 94-vuotiaan mummon kuolemaan? Aivan varmasti se 5-vuotiaana koettu äidin menetys on ollut traumaattinen kokemus, jonka muistaa ikänsä.
Miksi se 5v äitinsä menettänyt vertaa omaa tilannettaan siihen kun jonkun toisen ihmisen mummo kuolee? Turhaa siinä on yrittää kovistella, että mullapas onkin ollut rankempaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuolema on yksi hienoimmista puheenaiheista, juuri mikään muu aihe ei laita asioita perspektiiviin samalla tavalla. Minä olen iloinen tästä keskustelusta.
Sitten on niitä jotka haluavat aina nostaa esille oman kokemuksensa. Yksi tuttava menetti äitinsä ollessaan 5v, tapahtui 90-luvulla ja kyseessä pitkään jatkunut sairaus eikä mikään äkillinen kuolema. Nykyään kun joku kertoo surevansa vaikka 94v mummonsa kuolemaa alkaa tämä henkilö kertoa miten rankkaa oli menettää äitinsä silloin pikkulapsena kauan sitten.
Miten voit edes verrata äidin kuolemaa 5-vuotiaana 94-vuotiaan mummon kuolemaan? Aivan varmasti se 5-vuotiaana koettu äidin menetys on ollut traumaattinen kokemus, jonka muistaa ikänsä.
Vertailu on siitä huolimatta täys
Orvoksi lapsuudessaan jääneillä myös yleistä. Ei osata olla kiitollisia oikein mistään ja valitetaan vaan.
Vierailija kirjoitti:
Ei läheisten menettäminenbole mikään elämän vaikeuskilpailu.
On se. Kun on kokenut jo nuorena kauheasti pahaa, on niin paljon parempi ihminen kuin muut nössöt. Paremmuus näkyy esimerkiksi siinä, ettei ihminen osoita mitään myötätuntoa toisia kohtaan - oma vika, kun ovat pullamössöjä! Kyllä vaan olisi maailma parempi paikka, jos kaikki muutkin olisivat ongelmien karaisemia ja katkeroittamia ilkeilijöitä! Onneksi osa näistä paremmista ihmisistä myös aktiivisesti hankaloittaa esimerkiksi lastensa elämää, niin lapsetkin oppivat olemaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhemmankin ihmisen kuolema voi olla yllättävä ja äkillinen. Se voi olla hyvin traaginen ja suru voi olla kaikennielevän suuri, jos on ollut hyvin läheinen vanhempansa kanssa.
Ei kyse ole mistään kyvyttömyydestä hyväksyä vanhenemista ja kuolemaa, vaan rakkaudesta ja surusta. Läheisen ihmisen menettäminen on todella kauheaa, kaikki eivät sitä tosin koskaan tule kokemaan, koska heillä ei ole ketään niin läheistä ihmissuhdetta.
Kiva lukea normaalin tunne-elämän omaavan kommentti. Suomalaiset ovat hyvin kylmiä ja vanhemman kuolemaan pitäisi suhtautua olankohautuksella jos ikää oli. Esim Etelä-Euroopassa ollaan todella empaattisia kun jonkun iäkäskin vanhempi kuolee.
Väitän kyllä ennemminkin, että jos seitsemänkymppisen vanhuus, krempat ja tuen tarve tulee jotenkin järkytyksenä ja on työkyvyn romahduttava shokki, ei ole mitenkään voitu olla kauhean läheisiä ja paljon tekemisissä.
Tieteen ja teknologian kehitys on mahdollistanut sen, että monet selviytymiseen liittyvät haasteet eivät edes kosketa meitä enää. Luonnollisia vihollisia ei ole, patogeenien ja sairauksien aiheuttama kuolleisuus on vähäistä lääkkeiden ja hoitojen ansiosta, lapsikuolleisuus harvinaista, asumukset ovat lämpimiä ja turvallisia, ravinnon saanti on käytännössä varmaa jne. Millään muulla lajilla ei ole tälläistä elämää, se on aivan poikkeuksellista. Itse emme tosin sitä ymmärrä, vaan kuvittelemme että poikkeuksellista on juurikin se, mikä muille lajeille on normaalia, eli sairaudet, kuolema, nälänhätä ja turvattomuus. Se, että suurin osa lajin yksilöistä saavuttaa ylipäätään vanhuusiän, on hyvin poikkeuksellista. Tämä tekee toisaalta ihmisistä myös naiiveja, esimerkiksi antibioottiresistentit bakteerit ovat todellinen eksistentialistinen uhka, johon ihmiskunta ei osaa suhtautua tarpeeksi vakavasti.
Itse alan olla 6-kymppinen ja vanhemmat nyt 80. Aivan eri tilanne oli vielä heidän ollessaan 75-vuotiaita 75-vuotias tätinikin, leski, löysi itselleen kumppanin ja käy tämän kanssa tansseissa, matkoilla jne. Omat 80-v vanhempani sairastavat molemmat kuolemaan johtavaa sairautta ja kompuroivat jos lattialla on millin korkea matto. Yhtäkkiä järkyttävä stressi kahdesta vanhuksesta, jotka ovat hokaria, muistamattomia, mutta osasivat jotenkin huijata siinä ajokorttitestissä ja kaasuttelevat ilman minua tuolla moottoriteillä. Jutun pointti: kun luku alkaa 8:lla, on loppu lähellä. Siinä 4-5-kymppinen lapsi käy ensin läpi vanhempiensa kuoleman mahdollisuuden ja samalla alkaa miettiä omaansa tyyliin "kuinka kauan jaksan vielä polttopuuni itse hakata". Yhtäkkiä ei olekaan enää iloisia tulevaisuuden suunnitelmia, vaan suunnitelmia vanhainkodin välttämiseksi.
Olen 30v ja omat vanhempani ovat viisikymppisiä. Vanhin isovanhempani on 74v.
Pitäisi olla joku taulukko, jossa on erilaisia kuolemia ja niihin vaikuttaneita tekijöitä, sekä miten monta pistettä tietty tekijä tuo kokonaisuuteen. Näin voidaan yksiselitteisesti vertailla, kenellä oli kaikkein raskain menetys.