Miten te muut kuusikymppiset jaksatte motivoitua elämään?

Olen kärsinyt kroonisesta kivusta ja masennuksesta koko elämäni, mutta ne alkavat iän myötä helpottaa. Elämänilo pilkahtelee vihdoikin.  Toivon, että helpottavat lisää, ja että saan vihdoin nauttia elämästä. Ehkä vielä 30-40vuotta. 

Vihaamalla miehiä vauvapalstalla! Parempaa kuin puutarhanhoito 

Minä uskon että jokainen päivä, joka meille annetaan, on arvokas lahja ja tehtävä, silloinkin kun olemme heikkoja ja sairaita.

Vierailija kirjoitti:

Tilastollisesti omalla kohdalla 35-40 vuotta jäljellä. Hohhoijaa.

N64

Ei ole.

Vierailija kirjoitti:

Minä uskon että jokainen päivä, joka meille annetaan, on arvokas lahja ja tehtävä, silloinkin kun olemme heikkoja ja sairaita.

Kuka antaa ja mikä on kärsimyksen hyvä puoli?

Vierailija kirjoitti:

Mistäs jotkut vanhukset repii sen elämänilon? Itselläni yks tuttu päälle 90v just tommonen. Vähän sellainen lapsenmielinen tyyppi ollut aina. 

Siinäpä se juttu varmaankin on, hän on muistanut ruokkia sitä sisäistä lastaan.

Täällä neiti 56. Mikä ketju... Kerrankin puhutaan asiasta suoraan. Omat vanhemmat 8-kymppisiä, vetelevät viimeisiä sekoilujaan ja kompuroivat jo maton kulmiin. En ole hankkinut kotiapua vielä. Tunnistan tässä ketjussa olevien alakulon, periksiantamisen tunteen, surun tulevasta. Tässä iässä sitä peilaa omiin vanhempiinsa omaakin kuolevaisuuttaan. Liikaa ei kuitenkaan pitäisi.

Itse muutin vanhaan taloon maalle. Täällä saa paljon liikuntaa, mm. metsän hoidosta ja polttopuiden teosta ja puutarhasta ja kasvimaasta kesällä. 

Tässä ketjussa on paljon jo 6-kymppisinä luovuttaneita. Toisaalta tuossa ylempänä joku sanoi hyvän pointin; jos muuttaa ok-talosta pieneen krs-taloasuntoon, on vaarana jämähtää sinne tv:n eteen. Siten varmaan vanheneekin nopeammin. Liikunta nyt ainakin kannattaa muistaa.

Itse kattelen elämää ihan rennosti. Olen työtön, haen töitä mutta olen tyytyväinen näinkin. Tässä iässä ei enää tarvi suorittaa. Voimia saan tästä vanhasta talosta ja sen tarinoista, kissoistani, kirjoista ja harvoista fiksuista ystävistä. En erityisemmin pelkää kuolemaa. Korkeintaan se kiinnostaa vähän :D 

Mikä on jo ohi: luottamus parisuhteen kestävyyteen sekä pitkät ulkomaanmatkat. Olen onnellinen, että tein matkaseikkailuni 35-50-vuotiaana. Enää ei kiinnosta muu kuin henkinen ja päänsisäinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mielestäni on ihan selkeä moka ruveta jo kuusikymppisenä valmistautumaan vanhuuteen. Myydään omakotitalo ja ostetaan joku kaksio kerrostalosta. Kun jäät eläkkeelle, pienessä asunnossa asuminen vailla mitään tekemistä on huono juttu. Ohjeeni on, että pidä vanhat rutiinit niin pitkään kuin mahdollista. Älä jää "odottamaan" vanhuutta sohvan nurkkaan ylisiistiin asuntoosi. Ikääntyessä on erittäin hyvä, jos asiat ovat koko ajan vähän vaiheessa, levällään ja "projektit" kesken. Aivan järkyttävää, kun kuusikymppinen on sitä mieltä, että elämä on ohi ja perälauta näkyvissä. Miettikää jotain nelikymppistä vakavasti sairastunutta, jolla pienet lapset. Hänelle yhdellä viikollakin jäljellä olevaa elämää on merkitystä. Ottakaa opiksi ja säilyttäkää mittasuhteet! T. Leidi 82 v.

 

Samaa mieltä.

Me ostimme 62v:nä talon ulkomailta joten emme Suomessa

Me ollaan 61 ja 62 ja todellakaan ei enää osteta mitään, mies alkaa myydä omaisuuttaan jossain vaiheessa ja hankitaan vuokra-asunto tukikohdaksi. Mulla ei mitään kiinteää omaisuutta enää olekaan. 

Jos jotain sattuu, niin se on voi voi, kai jotenkin itsemme hautaan saadaan - perillisiä ei ole. 

Vierailija kirjoitti:

Minä olen myös huomannut omissa vanhemmissani tuon, että vasta päälle 60 v alkaneet puhua kuolemaan ja sairastumiseen liityvistä asioista. Alle 60 vuotiaana - EI MITÄÄN tuollaisia puheita.

Äitini "vitsailee" jatkuvasti siitä, että mitä hänen tavaroilleen käy sitten kun hän kuolla kupsahtaa ja puhuu jostain testamenteista ja miten lapset pärjää jne, ettei meidän sit tartte olla huolissaan....

 

Isälläni taas näkyy sitä kautta, että muistelee enemmän menneitä ja kyselee jatkuvasti "missä iässä " se ja se kuoli ja miten.  Ja isäni vaimo kans alkanut puhua noita, vasta sanoi että "ei sitä koskaan tiedä milloin sitä itse lähtee"...

 

Voisi olettaa sit et päällä 60v jotain tapahtuu ja ihmiset alkavat miettiä omaa poislähtöäänsä tältä planeelta mutta ei kuitenkaan sitä aikaisemmin? 

Itse oon ajatellut niin että normaalistihan kuuskymppisenä voi tulla joku "kriisi" siitä että on jo muutaman vuoden päässä eläkkeestä, ja siinä samalla ns. vanhuudesta. 

Ei 60-vuotias ole vanha. Työelämääkin jäljellä 5, jopa 10 vuotta.

Nyt viimeistään kannattaa harrastaa liikuntaa ja huolehtia ihmissuhteista. Ne kantaa pitkälle. Pitää myös tarkistuttaa terveydentila, labrat. verenpaine.

Vierailija kirjoitti:

Ei 60-vuotias ole vanha. Työelämääkin jäljellä 5, jopa 10 vuotta.

Nyt viimeistään kannattaa harrastaa liikuntaa ja huolehtia ihmissuhteista. Ne kantaa pitkälle. Pitää myös tarkistuttaa terveydentila, labrat. verenpaine.

No kannattaa myös muistaa ettei todella ole mikään nuorikaan enää.

Vierailija kirjoitti:

Elämästä ei voi tietää koskaan etukäteen. Katsokaapa vaikka presidentti Stubbin isää ja hänen kumppaniaan. Todella pirteitä ja energisiä tapauksia ikäisikseen.

 

Niin, eikä presidentti itsekään hirveän kaukana kuudestakympistä ole. Tuskin tulee elämänhaluaan parin vuoden kuluttua kadottamaan. Kertoo siitä, mikä merkitys on liikunnalla sekä sillä, että hakee elämäänsä uusia haasteita. Ihmiset, jotka jämähtävät samoihin tai samantyyppisiin hommiin, eivät harrasta liikuntaa tai yleensä mitään muutakaan, yleensä menettävät elämänhalunsa, kun tenavat ovat lähteneet kotoa eikä heillä ole muuta kuin niiden eläkevuosien odotus.

En pääse eläkkeelle, vaikka terveys on heikko. Joudun sinnittelemään pelkällä minimiturvalla vielä monta vuotta. Pääsen vanhuuseläkkeelle vasta 65-vuotiaana. Jos saisin työtä, kaikki olisi hyvin, mutta eipä 60-vuotiasta monisairasta enää palkata. Ja olen hakenut satoja työpaikkoja viimeisen neljän vuoden aikana ympäri Suomea, mutta en vain kelpaa. Toivottavasti elän edes eläkkeelle asti.

Sairastuin reumaan 28-vuotiaana, ärhäkkä muoto joka tuhoaa nivelet eri lääkekokeiluista huolimatta ja aiheuttaa voimakkaita kipuja päivittäin. Nyt olen 42, ja kauhulla odotan vanhuusvuosia peilaten sitä tähän kuinka huonoon kuntoon liikunnallisella elämäntavalla ja normaalipainollakin olen joutunut. 

Toisille ei ole tiedossa niitä 'parhaimpia ja toiminnallisia eläkevuosia', vaan jotain ihan muuta. En ole masentunut mutta olen realisti - sinnittelen päivä kerrallaan. En toivo, että elämäni jatkuu ysikymppiseksi asti tällä taustalla. On siis aika kukkua lukea osan kommentteja täältä kuinka 'kqikki valaistuu ja paranee kuusikymppisenä kun vain harrastaa ja pitää itsensä kunnossa', kun ei se ole realistista kaikille.

60 v mieheni päätti motivoitua elämään hankkimalla sivusuhteen. Jäi sitten kiinni siitä ja nyt hänellä on sitten omannäköinen loppuelämä, kun otin eron. Valitti aluksi, että on yksinäistä, mutta sittemmin en ole kuullut hänestä. Kyllähän sitä voi alkaa viritellä uusia suhteita ja mennä vaikka Tinderiin eläkeiän kynnykselläkin, jos siitä saa elämänsisältöä. Varmaan osin ihan hauskaakin. Tosin en usko, että hän oli sitä ajatellut menevän niin, piti vain elämää minun kanssani perusoletuksena ja itsestäänselvyytenä.

Joku kirjoitti, ettei 60-vuotias ole enää nuorikaan. No ei tietenkään ole, eihän ihminen muutu suoraan nuoresta vanhaksi. Siinä välissä on keski-ikä.

Kyllä keski-ikäkin alkaa olla 60-vuotiaalla jo loppupuolella. Työikää on jäljellä enää muutama vuosi.

Vierailija kirjoitti:

Joku kirjoitti, ettei 60-vuotias ole enää nuorikaan. No ei tietenkään ole, eihän ihminen muutu suoraan nuoresta vanhaksi. Siinä välissä on keski-ikä.

Mä en edes haluaisi olla uudestaan nuori. Taas kaikki opinnot alusta, työpaikkojen hakeminen, uran luominen, perheen perustaminen, lasten kasvattaminen, asuntolainan maksaminen jne.  Olen ollut kutakuinkin tyytyväinen kaikkiin elämänvaiheisiini, vaikka niistä jokaiseen on liittynyt myös vastoinkäymisiä, menetyksiä ja surua. Yhtäkään niistä vaiheista en silti haluaisi elää uudestaan. Mulle elämässä kaikella on ollut aikansa ja nyt on tämän elämänvaiheen aika.

Vierailija kirjoitti:

Minä uskon että jokainen päivä, joka meille annetaan, on arvokas lahja ja tehtävä, silloinkin kun olemme heikkoja ja sairaita.

Höpöhöpö.

Vierailija kirjoitti:

Sairastuin reumaan 28-vuotiaana, ärhäkkä muoto joka tuhoaa nivelet eri lääkekokeiluista huolimatta ja aiheuttaa voimakkaita kipuja päivittäin. Nyt olen 42, ja kauhulla odotan vanhuusvuosia peilaten sitä tähän kuinka huonoon kuntoon liikunnallisella elämäntavalla ja normaalipainollakin olen joutunut. 

 

Toisille ei ole tiedossa niitä 'parhaimpia ja toiminnallisia eläkevuosia', vaan jotain ihan muuta. En ole masentunut mutta olen realisti - sinnittelen päivä kerrallaan. En toivo, että elämäni jatkuu ysikymppiseksi asti tällä taustalla. On siis aika kukkua lukea osan kommentteja täältä kuinka 'kqikki valaistuu ja paranee kuusikymppisenä kun vain harrastaa ja pitää itsensä kunnossa', kun ei se ole realistista kaikille.

Ymmärrän hyvin. Mä olin 34v, kun sairastuin nivelreumaan. Tai itseasiassa sairastuin jo vuotta aikaisemmin, mutta diagnoosi vahvistui vasta 34-vuotiaana.  Joten ei munkaan eläkevuoteni tule olemaan elämäni "parhaimpia ja toiminnallisia" vuosia. Ne vuodet oli mulla ennenkuin täytin 33 vuotta. Mutta koska tälle reumalleni ja kivuilleni  en voi yhtään mitään ja sairaus hoidoista huolimatta vain etenee, olen koittanut tehdä elämäni niin mukavaksi kuin mahdollista. Mulla on nivelreuman lisäksi myös moninivelrikko ja polvet onkin jo titaania, joten tiesin jo kauan sitten, että en tule jatkamaan työelämässä päivääkään alimman eläkeiän jälkeen. On aivan selvää, että jos en kuole syöpään, sydäninfarktiin tai johonkin aivoverenvuotoon tai vastaavaan, niin nämä sairaudet tulevat viemään  multa toimintakyvyn kokonaan. Jonain päivänä en enää kävele, en pysty laittamaan ruokaa, en saa edes kahvipakettia auki. Mutta mä en juuri nyt ajattele ihan sinne asti. Kodistani olen pyrkinyt viime vuosina tekemään mahdollisimman esteettömän, helposti siivottavan ja sellaisen, että kaikki tarpeellinen on käden ulottuvilla eikä mun tarvitse sen paremmin kyykistellä kuin kiivetä keittiötikkaillekaan. Enkä minäkään halua elää ysikymppiseksi, jos se tarkoittaa sitä, että en pääse omin avuin edes sängystä ylös.