Miten te muut kuusikymppiset jaksatte motivoitua elämään?

Joidenkin vanhempi on 76+ ja pian 77. Se huolettaa. Koska 80 on lähellä ja siitä eteenpäin. 60v on vielä "nuorempi", jotain aikaa löytyy. Keski-ikäisellä jo voi olla vaivoja ja joillakin läpi elämän. Silloin ahdistaa yksin rahatta ja vanhempi vanhenee.. Jokaisella huolensa.

Olen reilu viisikymppinen ja havahtunut vasta hiljattain elämän realiteetteihin ja rajallisuuteen. Mutta olen kiitollinen, että olen saanut elämässäni valtavasti upeita asioita!

Kiitollisuus kumpuaa ehkä uskosta. Maallisen majan päätyttyä rukoilen ja odotan pääseväni taivaaseen Jeesuksen luokse.

Vierailija kirjoitti:

No toisaalta 60v se elämä vastaa alkaa kun silloin on varaa ja mahdollisuus irtautua työelämästä jos on älynnyt säästää ja sijoittaa edes pienen osan palkasta. Itse arvostaisin yli kaiken sitä vapautta ja riippumattomuutta. En itse tarvitse ohjattua toimintaa tai toisten määräilemiä aikataulutettuja tehtäviä. Jollain muilla tilanne voi olla eri ja he kokevat ne tärkeäksi mutta älkää tuputtako sitä meille muille.

Juuri näin. Mutta tännekin ilmestyy epäilemättä joku botti tai työhullu ylistämään sitä miten hän ainakin aikoo olla joskus hyvinä aikoina saamassaan leppoisassa työpaikassa kuin tatti siinä itsessään vähintään 70v asti tien tukkona ja huolestuu sitten kun ei jollakin muulla ole enää sitä ohjattua tekemistä jos haluaisi pois oravanpyörästä ja ylipaineistetusta kuormittavasta pakkotyöstä jo  aiemmin.

Ei ole ollut varaa laittaa palkasta sivuun jotain "mahdollista eläke-elämää" ajatellen.

Vierailija kirjoitti:

Ikä 62 vuotta ja pyöräilen, hiihdän ja parittelen paljon. Purjehdin paljon ja silloinkin parittelen paljon. Ei viagraa koskaan kokeiltu, koska seisoo kivikovana ja emäntä (15 v nuorempi) nauttii siitä.

Tiedän tunteen. 15v. nuorempi mieheni on ihana.

T. puumis

Tarkoitatko elämään motivoitumisella mielekkyyden kokemusta? Itse näen asian lähinnä niin, että olen onnistunut pääsemään elämässä tilanteeseen, jossa mun ei enää sen ihmeemmin tarvitse ponnistella kohti jotain tavoitetta. Opiskelut, työura, perhe, asuminen jne. ovat kaikki vaatineet paljon jonkinlaista panostamista (ts. aktiivista tekemistä niiden eteen), mikä on tietenkin ihan luonnollista ja sitä on itse halunnutkin. 

Kuitenkin olen jo joitain vuosia nauttinut siitä, että itselläni on ainakin juuri nyt kuuden kympin lähestyessä mahdollisuus käydä tekemässä työni suht' stressittömästi tutussa työpaikassa, unohtaa työasiat sillä hetkellä kun poistun duunista, ottaa kävelylenkki koiran kanssa, syödä illallinen puolison kanssa ja sitten istua sohvalle lukemaan. Tämä riittää mielekkääseen elämään just ny. 

Vierailija kirjoitti:

Miten olette muut kuusikymppiset sopeutuneet eläkkeellä oloon?

Olen viihtynyt työssäni erittäin hyvin ja pitkittänyt eläkkeelle jäämistä. Kuitenkin viimeiset vuodet ovat olleet rankkoja, kun ei ole saanut tehdä sitä työtä klo 8-16, vaan monta kertaa viikossa vaaditaan jäämään ylitöihin. 

Harrastukset ovat jääneet minimiin ja pelkäänkin, että kun jään eläkkeelle, jaksanko vielä harrastaa yhtä paljon liikunnallisia harrastuksia kuin aikaisemmin? Nyt ovat jo pitkät lenkit jääneet.

Odotanko eläkkeeltä liikaa, että sitten teen sitä ja tätä ja yhtäkkiä huomaankin, etten jaksa tehdä mitään muuta kuin nukkua vuosien univelkoja takaisin?

Mä päätin tammikuussa 2023 kokeilla, miten pärjäisin tulevien eläkepäivieni elintasolla. Pärjäsinkin niin hyvin, että pystyin tekemään vain 3-päiväistä työviikkoa. Koska olin jokatapauksessa päättänyt, että jään eläkkeelle heti, kun alin eläkeikä tulee täyteen, sain sovittua työnantajan kanssa, että alan opettaa ja siirtää omia tehtäviäni nuoremmille. Jotta tämä siirtymävaihe olisi nuoremmille ihan mukava, aloitin kaikista kivoimmista hommista ja jätin ne tylsimmät hommat vielä itselleni. Mulla oli tosi kiva työyhteisö, mutta toimenkuvani muuttuminen teki lähtemisen helpoksi. Töitäni ei ole enää ikävä, työkavereita on joskus. Ja tosiaan sain sitten ne tylsätkin hommat siirrettyä muille, joten pääsin hyppäämään työelämästä kokonaan pois jo 11 kuukautta ennen eläkeikää. Mulla oli siis lähteminen helppoa, kun sekä työtehtävät että firma mahdolisti tällaisen pehmeän laskun oloneuvospäiviin. 

Tää ketju on pääosin ihan hirveää, ja hirveän pelottavaa luettavaa. 

Itse olen kohta 45 v. nainen, ja elämäni on itseasiassa 40 v. täytettyäni vasta alkanut olla ihanaa ja innostavaa; lapset kasvoivat isoiksi (en ole enää heissä kiinni vaan pystyn harrastamaan ja menemään vapaasti), rahaa on käytettävissä enemmän kuin koskaan, parisuhdekin voi taas hyvin nyt kun pikkulapsiaika, väsymys ja epätasaisesti jakautuneet kotityöt ja lastenhoito eivät sitä enää rasita, ja sain ekaa kertaa elämässäni sellaisen vakityön, johon vielä neljän vuoden jälkeenkin menen aamuisin ilomielin eikä sunnuntaisin ahdista. Lisääntyneellä vapaa-ajalla olen nyt alkanut myös pitämään kunnostani parempaa huolta ja olen paremmassa kunnossa fyysisesti nyt kuin koskaan aiemmin elämässäni. 

Omat vanhempani ovat 65-vuotiaita, ja varsinkin äitini on ollut kovin kyllästyneen oloinen elämäänsä jo niin kauan kuin muistan. Yritin viimeksi pari viikkoa sitten innostaa häntä uusien harrastusten pariin, matkusteluun, kuntoiluun, tai mihin tahansa mikä häntä kiinnostaisi. Keskustelu päättyi riitaan, äitiäni ei vaan kiinnosta mikään, olla möllöttää kotona itsekseen ja tuijottaa telkkaria. Kauhea valitus siitä kuinka jo pelkkä kodinhoito on kamalan työlästä, imurin vieminen yläkertaan järkyttävän rasittavaa, ja hän on niiiin väsynyt ja raihnainen. On varma että on lapsesta saakka sairastanut jotain mystistä sairautta, vaikka kuitenkaan kukaan lääkäri ei ole ikinä tähän mennessä hänestä löytänyt mitään varsinaista vikaa. No, diabetes hänellä on, ja siihen lääkkeet, mutta jättää nekin yleensä syömättä, en ymmärrä miksi. Lupaa niitä aina ryhtyä taas syömään kun pelottele raajojen amputoinnilla jne, mutta sitten kohta jättää lääkkeet taas. 

Katselen ilolla somesta vanhempien naisten treenivideoita, ja mm. Tiktokista erään elämäniloisen 88-vuotiaan naisen postauksia, jossa kertoo olevansa edelleen innostunut elämästä ja rohkaisee nuorempia naisia, että vanhenemisen ei tarvitse tarkoittaa kurjuutta ja elämä voi vielä olla hyvää ja antoisaa senkin ikäisenä. Hänen mielestään elämä vasta alkaa kuusikymppisenä. 

Voi kunpa itse olisin hänenlaisensa ja saisin elää pitkän ja hyvän elämän! Kaikkeni teen mahdollistaakseni sen. Liikun, syön melko terveellisesti mutta nautin myös ajoittain herkuista, tapaan ystäviäni ja pysyn sosiaalisena vaikkei aina huvittaisikaan, samoin osallistun aktiviteetteihin vaikkei sekään aina innostaisi, koska tiedän että vain kotiin jääminen pidemmällä tähtäimellä saa ihmisen "mökkiintymään" ja masentumaan. Toki välillä kotonakin on lupa vaan olla... 

Siitä huolimatta että jo pitkään on ollut "kiellettyä" sanoa ihmisille, että valitusten sijaan ottaisivat itseään niskasta kiinni ja tekisivät jotain vaikkei se olisikaan helppoa, niin tekee todellakin mieli sanoa juuri niin! Mukavuusalueella mikään ei muutu ja mukavuusalueella pysyminen kutistaa elämän pitkällä tähtäimellä hyvin epämukavaksi. Eli oikeasti nyt vanha vinkki käyttöön: ylös, ulos ja lenkille, tai vaikka sitten ratakelaamaan tai puistonpenkille istumaan, jos muuhun ei pysty. Ja elämään harrastuksia, uusia ihmisiä ja aktiviteetteja, huvitti tai ei. Taatusti elämä ei ainakaan huononnu, ja suurella todennäköisyydellä voi jopa parantua! 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ainakin jos terveys säilyy, elämä voi olla hyvää vanhanakin. Olen tavannut elämäniloisia yli 90v. ihmisiä. 

 

Mutta tiedätkö että sairaanakin saa elää.

Saa? Paremminkin joutuu. Ei se ole mitään elämää.

Höpsis. 

Vierailija kirjoitti:

Aika rohkeaa puhetta, mutta totta. Lopputaivallustahan tässä tehdään. Toiveissa lähtö saappaat jalassa.

Reippaina rekkain alle, kannattaa pitää ajokortti voimassa. 😁

Omassa suvussa kuusikymppiset naiset ovat aloittaneet uusia liikuntaharrastuksia ja eläneet hyvin aktiivista ja mielekästä elämää vielä 30 vuotta. Ne, jotka ovat ryhtyneet voivottelemaan ja himmailemaan, ovat kyllä olleet kurjassa kunnossa jo 80-vuotiaina. Tosi paljon voi itse vaikuttaa ihan lihaskunnolla ja semmoisella. Ei tietenkään aivan kaikkeen, mutta todennäköisyyteen, että on pitkä ja hyvä vanhuus.

Vierailija kirjoitti:

Tää ketju on pääosin ihan hirveää, ja hirveän pelottavaa luettavaa. 

 

Itse olen kohta 45 v. nainen, ja elämäni on itseasiassa 40 v. täytettyäni vasta alkanut olla ihanaa ja innostavaa; lapset kasvoivat isoiksi (en ole enää heissä kiinni vaan pystyn harrastamaan ja menemään vapaasti), rahaa on käytettävissä enemmän kuin koskaan, parisuhdekin voi taas hyvin nyt kun pikkulapsiaika, väsymys ja epätasaisesti jakautuneet kotityöt ja lastenhoito eivät sitä enää rasita, ja sain ekaa kertaa elämässäni sellaisen vakityön, johon vielä neljän vuoden jälkeenkin menen aamuisin ilomielin eikä sunnuntaisin ahdista. Lisääntyneellä vapaa-ajalla olen nyt alkanut myös pitämään kunnostani parempaa huolta ja olen paremmassa kunnossa fyysisesti nyt kuin koskaan aiemmin elämässäni. 

 

Omat vanhempani ovat 65-vuotiaita, ja varsinkin äitini on ollut kovin kyllästyneen oloinen elämäänsä jo niin kauan kuin muistan.

Ero sinun ja kuusikymppisten välillä onkin se, että sinä et ole kuusikymppinen vielä pitkään aikaan. Elämäsi voi muuttua vaikka millä tavalla tässä välissä, ja saatat yllättyä, kun et lopulta olekaan semmoinen kuusikymppinen kuin kuvittelit olevasi.

Vierailija kirjoitti:

Ei ole ollut varaa laittaa palkasta sivuun jotain "mahdollista eläke-elämää" ajatellen.

 

Heh, juuri ohjeistin lapsiani laittamaan jonkun kympin sivuun jo opintorahasta ja opiskeluajan pienistä osa-aikatyön palkoista. Jos tuota jatkaa läpi elämän ja aina tulojen noustessa nostaa sitäkin summaa hiukan, on aivan väkisin miljonääri kuusikymppisenä. Siitä sitten nostelee maltillisesti tuottoja eikä tarvitse edes kajota pääomaan.

On aikaa ja rahaa matkustella ja nähdä maailmaa. Rohkeutta ja rentoutta lähestyä ihmisiä. Taiteesta ja kulttuurista voi nauttia missä iässä tahansa, myös itse luoden. Tärkein, mukavasti elämää rytmittävä harrastukseni on juhlien järjestäminen, koristeluiden ja tarjoilujen suunnitteleminen. Soittolistat, kukka-asetelmat, alkumaljat. Nautin siitä kovasti, kun on energiaa ja aikaa panostaa enemmän kuin ruuhkavuosina. Emännöin jouluna, uutena vuotena, pääsiäisenä, vappuna, juhannuksena, rapuaikaan, pyhäinpäivän tienoilla ja itsenäisyyspäivänä. Lisäksi synttäreitä ja satunnaisia kokoontumisia ystävien kesken. Kokoonpano vaihtelee, välillä on perhettä tai sukua, välillä ystäviä. 

Saan todennäköisesti lapsenlapsia lähivuosina ja se tulee olemaan aivan oma seikkailunsa.

No siis jos terveenä olen silloin, niin jipii. Vapaus koittaa. Lapsi on jo lähemmäs 30v., vanhemmat multa kuoli jo aikoja sitten. Mies toivottavasti pysyy matkassa mukana, mutta vaikkei pysyisi, niin elämä on varmaan aika ihanaa tuolloin. Ei kiirettä, ei jatkuvaa työ-kauppa-ruoanlaitto-kotihommat-rallia. Varallisuutta on sen verran, että kuusikymppisenä en enää tee töitä.

Me ollaan oltu ainakin puolivapaita työelämästä jo pitkään, ja innolla odotetaan että puolisokin sieltä kokonaan poistuu. Ei murehdita esim tulevia terveyshuolia, tulee sitten jos ja mitä tulee. 

Jonkin ajan päästä talo myyntiin, muutto vuokralle ja paljon matkustelua niin kauan kuin vielä jaksetaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ole ollut varaa laittaa palkasta sivuun jotain "mahdollista eläke-elämää" ajatellen.

 

Heh, juuri ohjeistin lapsiani laittamaan jonkun kympin sivuun jo opintorahasta ja opiskeluajan pienistä osa-aikatyön palkoista. Jos tuota jatkaa läpi elämän ja aina tulojen noustessa nostaa sitäkin summaa hiukan, on aivan väkisin miljonääri kuusikymppisenä. Siitä sitten nostelee maltillisesti tuottoja eikä tarvitse edes kajota pääomaan.

Paitsi sitten, kun käykin huonosti ennen aikojaan ja joutuu käyttämään säästönsä, eikä enää pysty aloittamaan alusta.

Kiitos kysymästä, oikein hyvin. Siitä ei tiedä, onko elämää jäljellä kaksi päivää vai kaksikymmentä vuotta, mutta tekemistä riittää kyllä eläkkeeläkkin niin kauan kuin edes joku mielen tai ruumiintoiminto toimii.  Niin kauan kuin jalat ja pää toimii, voin käydä luontopoluilla, kirjastossa on valtavasti lukemattomia kirjoja, voin tehdä käsitöitä, voin käydä lenkillä, voin polkea kuntopyörää tai lähteä pyörälenkille, voin käydä uimassa, voin tehdä käsitöitä, vapaaehtoistyötä ja kansalaisopiston kursseja on vaikka kuinka mihin voi osallistua, jonkun matkankin voi tehdä, voin käydä kalassa ja marjassa kun on sellainen vuodenaika että onnistuu...ei ole puutetta tekemisestä. Voisihan sitä käyttää aikansa sen murehtimiseen, että ikää tulee, mutta miksi pitäisi? Ei se murehtimisella muutu miksikään. Nautin jokaisesta päivästä, tietämättä mikä on se viimeinen. Vielä käyn töissä, mutta eiköhän tuota eläkkeellä tekemistä löydy. Uskon että luettelemieni lisäksi keksin muutakin tekemistä. 

Masennus, ahdistus ja pelko ei estä niitä ikäviä asioita toteutumasta, mutta ilon se vie elämästä. Nyt yli kuuskymppisenä olen terveempi kuin koskaan, on varaa harrastaa ja aikaa tehdä itselleni mieluisia juttuja. Elän hetkessä ja nautin elämästäni enemmän kuin koskaan nuorena!

Voi iäkkäänäkin elää hyvää ja aktiivista elämää, jos on pitänyt huolta kunnostaan. Katsokaapa vaikka Göran Stubbia, Pirkko Mannolaa, Eino Gröniä, Seela Sellaa ym.