Kun sukulainen kuolee ja sinulla on avain asuntoon, käytkö heti hakemassa kalleimmat tavarat itsellesi ettei tule turhaa riitaa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvin harvalla meistä on sukulaisia joilla on oikeasti arvotavaraa. Se että jonkun kipon tai lampun arvo on 500 e huutokaupassa, ei kyllä kenenkään elämää muuta suuntaan eikä toiseen.  

 

Vastaus kysymykseen: En, sillä se on varkaus. Irtaimisto kuuluu kuolinpesälle. En myöskään ole niin tavaran perään, että se ajaisi ihmissuhteiden ohi.

Miten niin hyvin harvalla? 

Kuinkakohan monella on oikeasti tuhansien eurojen arvoisia yksittäisiä tavaroita kotona? Ei kai mitään muutaman satasen kultakoruja lasketa tässä kohtaa arvotavaraksi. Ja ei, en minäkään hakisi mitään ainakaan keskustelematta ensin muiden läheisten kanssa.

Isoäitini kun joutui hoivakotiin, kävi äitini käly hakemassa talosta arvoesineitä, mehumaijoja ym. kodinkoneita, mitä oli himoinnut ja esitti täysin tietämätöntä kun ihmettelimme, mihin isoäidin astioita oli kadonnut, kun ne oli vielä sellaisia, mitä isoäiti oli luvannut äidilleni, sillä niillä oli tunnearvoa. Äitini käly oli aina muutenkin halveksinut sukuamme, mutta perintötavarat kyllä kelpasi varastaa.

En mutta nyt kuolleen tädin perinnöt ahnehti hänen kaksoissisarensa tytär.

Vierailija kirjoitti:

Varkaus. Kuvitteletko etteivät muut omaiset muista arvokkaita tavaroita? Kyllä muistavat tasan tarkkaan!

Sukulaiset kyttää hemmetin tarkkaan ihmisen omaisuutta. Kotona sitten kirjoitellaan vaikka ruutuvihkoon mitä kallista sieltä löytyy

 "Kyllä muistavat tasan tarkkaan" Mua ällöttää sunlaltasten ahneus

En haluaisi mitään muistoa ikävästä ihmisestä, joka murskasi itsetuntoni jo pikkulapsena. 

No sukulaiset kyllä huomaa että tavaraa kadonnut vainajan asunnolta ja siitähän se riita vasta syntyykin. Et sinä ole oikeutettu omistamaan mitään tavaroita, kun eivät ole sinun. Meillä mummo haki isäni kotoa mun vanhempien arvotavaroita itselleen isän kuoltua. Törkeetä!! Ei ne ole hänen tavaroita, vaan kuuluu äidilleni.

Yleinen käytäntö. Se vie joka ehtii. Joka muuta väittää, jeesustelee.

Vierailija kirjoitti:

Yleinen käytäntö. Se vie joka ehtii. Joka muuta väittää, jeesustelee.

 

Sellainen on ihminen. Perintöriidat ovat muutenkin yleisiä ja sotkuisia. Noissa perintötilanteissa pääsee esiin se ihmisen todellinen perusluonne.

Entäs kun mun äiti antoi minulle lukuisia esineitä jo eläessään (koruja, korite-esimeitä, astioita, ym) ja veljen vaimo ei tätä tiedä kun ei ole vuosiin käynyt. Muistaa ne kyllänyt kun on jaon aika. Miten todistaa, että olen saanut ne vuosia sitten. Veljeä ei vois vähempää kiinnostaa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvin harvalla meistä on sukulaisia joilla on oikeasti arvotavaraa. Se että jonkun kipon tai lampun arvo on 500 e huutokaupassa, ei kyllä kenenkään elämää muuta suuntaan eikä toiseen.  

 

Vastaus kysymykseen: En, sillä se on varkaus. Irtaimisto kuuluu kuolinpesälle. En myöskään ole niin tavaran perään, että se ajaisi ihmissuhteiden ohi.

Miten niin hyvin harvalla? 

..

Koska hyvin harvalla on arvotavaraa. Se että kaapeissa on Arabiaa, Iittalaa ja hopeaesineitä yms. ei vielä takaa mitään isoa perintöä. Varsinkaan tavaroiden ikä ei ole mikään merkki arvosta. Yleensä irtotavaran arvo on yhteensä joitan tuhansia euroja, kun ne myy eteenpäin. Jos taloudessa on arvokkaita tauluja tai muuta keräilyharvinaisuuksia, joiden arvo on 10 000 euroa/esine tai yli, aletaan puhumaan arvotavarasta. Ihmiset yleensä ylihinnoittelee esineidensä arvoa.

Viimeks piti koko ruumis tönästä lattialle, että pääs sohvan kuljettamaan kiireesti pois

Vierailija kirjoitti:

En käy varastamassa.

Sulla ei siis ollu niitä avaimia. Täytyyhän lempisukulaisten edes jtn etua saada!! 😁

Minun suvussani riita tulisi juuri siitä, että joku olisi yksinään arvokkaita tavaroita hakenut. Ottaisivat vielä poliisin selvittämään asiaa.

Otan koko talon, mullahan on avain 😎 

Vierailija kirjoitti:

Entäs kun mun äiti antoi minulle lukuisia esineitä jo eläessään (koruja, korite-esimeitä, astioita, ym) ja veljen vaimo ei tätä tiedä kun ei ole vuosiin käynyt. Muistaa ne kyllänyt kun on jaon aika. Miten todistaa, että olen saanut ne vuosia sitten. Veljeä ei vois vähempää kiinnostaa

Veljen vaimo ei ole perillinen, joten hänelle ei tarvitse kenenkään todistaa mitään.

Tottakai, itse asiassa käyn noukkimassa parhaat ennen kuin kerron muille, aikaa rauhassa valita.

Mulla on tähän liittyen ongelma. Äitini kertoi jo pari vuotta sitten, että on laittanut aina välillä rahaa sivuun tytärtäni varten. Tyttäreni on suvun nuorin, kaikkia muita lapsenlapsiaan äiti on hoitanut, ollut läsnä koko lapsuuden, osallistunut kuluihin ym. Tämän vuoksi hän on halunnut antaa tyttärelleni tällä tavoin "oman osuutensa". Hän kertoi missä tämä raha"kätkö" on ja kertoi sen juuri siksi, että jos kuoleekin yllättäen, niin tiedän sitten hakea rahat ja antaa ne tyttärelle. Ja vannotti että sitten takuulla haen ne rahat, mutta ei halua kenenkään muun tietävän tästä.

Ja ajatus rahojen hakemisesta hänen menehdyttyään tuntuu tosi inhottavalta. Onneksi tilanne ei ole vielä tullut eteen. Mitä tekisitte? Äidillä ei ole muistisairautta tms.

En. Jaettiin sisarusten kesken täydessä sovussa molempien vanhempien kämpät. Serkkujen kanssa jaettiin lapsettoman enon kämppä niin ikään sovussa.  

Ehkä siksi, että tavaraa on kertynyt itsellekin turhan paljon, ja monet lapsena rakastamani esineet näyttivät nyt vähän kulahtaneilta. Jotain oli uutta ja käyttökelpoista, jotain vanhaa ja rakasta, ne jaettiin vuorohuudoin. Ei pienintäkään ongelmaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vaivaa turhasta tavarasta vain on. Olen saanut jo nyt sen kaiken, mitä olen ollut valmis vastaanottamaan. Ei yhtään enempää minulle. Rahaa otan vastaan, jos sitä jää.

Lupaan, ettei jää

Ei tulisi mieleenikään mennä jonkun muun sukulaisen, kuin omien vanhempieni asuntoon, vaikka olisi avain. Vanhempani kertoivat jo eläissään mitä tavaroita toivoisivat kunkin lapsen ottavan muistoksi ja sitä toivetta noudatettiin.