Viisikymppinen: ajatteletko, että elämäsi parhaat vuodet ovat takanapäin?

Olen 41v, ja minusta tuntuu jo nyt tuolta 

Miehen kanssa odotellaan eläkeikä jolloin purjehditaan ja matkustellaan

Kyllä ajattelen. Koskaan en saanut haaveilemaani perhettä enkä pysyvää hyvää ihmissuhdetta. Ja nuo olivat melkeinpä ainoita asioita, joita elämältäni toivoin.

Kyllä. Tosin ei se niin onnellista ollut aiemminkaan, mutta silti.

Fysiikka ei ole enää yhtä hyvä kuin nuorena. Tästä on turha väittää vastaan. On fysiologinen mahdottomuus olla yhtä joustava ja notkea kuin parikymppisenä.

Enää ei ole yhtä avoin ja uskalias kuin parikymppisenä. Sitä kai sanotaan järkevyyden lisääntymiseksi. 

Vierailija kirjoitti:

Miehen kanssa odotellaan eläkeikä jolloin purjehditaan ja matkustellaan

Mutta kuinka kauaksi aikaa tuosta saa sitä merkityksellisyyden kokemusta? Itsellä tietynlaisten onnenkantamoista kautta tilanne jo nyt 53-vuotiaana se, että rahan takia ei työelämässä tarvitse enää olla ja taloudellisia mahdollisuuksia on tehdä vaikka joka viikko joku ulkomaanmatka. Mutta kyllä ne vain aika onton olon jättää siihen verrattuna, mitä vaikkapa omien lasten kasvun seuraamisesta sai.

Ai, minä elän 47-vuotiaana hektisintä pikkulapsiaikaa. Nuorin lapseni on 6-v. Asuntolaina maksettu. Mietin, mitä tekisin sitten aikuisena, mitä haluaisin opiskella, jne. Eläkeikä 68+, joten tuntuu vielä varsin etäiseltä asialta. Ja voihan tuo ikä nousta vielä 70 vuoteenkin.

Mä kyllä nautin nykyisyydestä ja suuntaan tulevaan. Työelämää on jäljellä vielä 20 vuotta, ja mulla on sopivan haastava ja muuttuva tehtävä ja riittävä palkka.

Lapsi on lähes täysi-ikäinen, fiksu kuin mikä, ehkä niitä lapsenlapsia tulee joskus. Jotain ylpeyden aihetta varmasti.

Fysiikka ja terveys ei ole ihan kaksikymppisen tasolla, mutta aika hyvät silti. Se on osin sattumaa ja geneettistä arpapeliä, mutta osin myös omaa valintaa.

N50

Vierailija kirjoitti:

Ajattelen, että fyysisesti niin varmaan onkin. Henkisesti en tunne niin.

Itselläni nämä menevät käsi kädessä. Olen psykofyysinen kokonaisuus. Jos fysiikkani alkaa reistailla, se vaikuttaa mieleeni ja koko persoonaani. Siksi huolestuttaa hieman, että tulevaisuudessa joudun jättämään monia asioita pois elämästäni, jos fysiikka ei kestä. Vielä se kyllä kestää onneksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miehen kanssa odotellaan eläkeikä jolloin purjehditaan ja matkustellaan

Mutta kuinka kauaksi aikaa tuosta saa sitä merkityksellisyyden kokemusta? Itsellä tietynlaisten onnenkantamoista kautta tilanne jo nyt 53-vuotiaana se, että rahan takia ei työelämässä tarvitse enää olla ja taloudellisia mahdollisuuksia on tehdä vaikka joka viikko joku ulkomaanmatka. Mutta kyllä ne vain aika onton olon jättää siihen verrattuna, mitä vaikkapa omien lasten kasvun seuraamisesta sai.

Moni pelkääkin tuota onttoa oloa. Itse olen joutunut kohdata sen usein kun olen lapseton myös. Kumppani poistaa sen hetkellisesti, mutta sitten yksin olessa se hiipii aina takaisin. Olen tajunnutkin, että elämään se kuuluu. 

En ajattele niin. Elän elämääni eteenpäin. Uskon, että paljon hyvää on vielä edessäkin päin. On kiva seurata aikuistuvia lapsia ja pohtia, mitä vielä tekisi ammatillisella uralla, vai rupeaisiko hidastamaan ja keskittymään harrastuksiin. 

Vierailija kirjoitti:

Olen 41v, ja minusta tuntuu jo nyt tuolta 

Ei kannata. 10 vuoden päästä olet huomattavasti vanhempi ja mietit, miten olet voinut jo 41-vuotiaana ajatella noin.

Monet elää parasta aikaa just tossa iässä. Eihän sen ikäinen mikään vanha ole.

Olen 45 ja ajattelen noin. Välillä kelailen, että näin se elämä sitten meni jne. Toki minulla on varmasti paljon hyviä vuosia edessä perheen, töiden, harrastusten ym. parissa, mutta sellaiset elämän isot valinnat on tehty. Vanhemmat ja miehen vanhemmat ovat vielä elossa, mutta 10 vuoden päästä on jo hiljaisempaa sukujuhlissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miehen kanssa odotellaan eläkeikä jolloin purjehditaan ja matkustellaan

Mutta kuinka kauaksi aikaa tuosta saa sitä merkityksellisyyden kokemusta? Itsellä tietynlaisten onnenkantamoista kautta tilanne jo nyt 53-vuotiaana se, että rahan takia ei työelämässä tarvitse enää olla ja taloudellisia mahdollisuuksia on tehdä vaikka joka viikko joku ulkomaanmatka. Mutta kyllä ne vain aika onton olon jättää siihen verrattuna, mitä vaikkapa omien lasten kasvun seuraamisesta sai.

Eikö niiden lasten elämää voi seurata nyt sivusta ja olla tyytyväinen siihen mitä he tekevät aikuisena? Etkö osaa panostaa omiin harrastuksiin ja saada niistä iloa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tavallaan joo. Odottelen eläkettä, jolloin toivon mukaan alkaa uusi, aktiivinen elämänvaihe.

Oletan, että kirjoittaja on hieman varakkaampi ihminen. Nimittäin taviksellahan ei eläkkeellä ole varaa tehdä mitään, vaikka aika olisikin olla kuinka aktiivinen.

 

Taviksella on varaa matkustella ja touhuta vaikka mitä järkevällä budjetilla. Köyhällä ei ole. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miehen kanssa odotellaan eläkeikä jolloin purjehditaan ja matkustellaan

Mutta kuinka kauaksi aikaa tuosta saa sitä merkityksellisyyden kokemusta? Itsellä tietynlaisten onnenkantamoista kautta tilanne jo nyt 53-vuotiaana se, että rahan takia ei työelämässä tarvitse enää olla ja taloudellisia mahdollisuuksia on tehdä vaikka joka viikko joku ulkomaanmatka. Mutta kyllä ne vain aika onton olon jättää siihen verrattuna, mitä vaikkapa omien lasten kasvun seuraamisesta sai.

Eikö niiden lasten elämää voi seurata nyt sivusta ja olla tyytyväinen siihen mitä he tekevät aikuisena? Etkö osaa panostaa omiin harrastuksiin ja saada niistä iloa?

Tuon takia moni tekeekin lapset kun niistä saa sen "merkityksen" mutta sitten se ontto olo pitää kohdata taas myöhemmin elämässä koska kukaan toinen ihminen ei oikeasti voi poistaa sitä

Vierailija kirjoitti:

Monet elää parasta aikaa just tossa iässä. Eihän sen ikäinen mikään vanha ole.

Mutta vanhemmat ja muut läheiset ikääntyneet rupeaa sairastelemaan ja kuolemaan. Yhtä kauheaa sitä on seurata kuin missä muussa iässä tahansa. Ei joku lisääntynyt jumppa-aika korvaa vanhempia! 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miehen kanssa odotellaan eläkeikä jolloin purjehditaan ja matkustellaan

Mutta kuinka kauaksi aikaa tuosta saa sitä merkityksellisyyden kokemusta? Itsellä tietynlaisten onnenkantamoista kautta tilanne jo nyt 53-vuotiaana se, että rahan takia ei työelämässä tarvitse enää olla ja taloudellisia mahdollisuuksia on tehdä vaikka joka viikko joku ulkomaanmatka. Mutta kyllä ne vain aika onton olon jättää siihen verrattuna, mitä vaikkapa omien lasten kasvun seuraamisesta sai.

Niin, meillä lapset suunnittelee avioliittoja ja ostavat asuntoja, lapsenlapsia toki odotellaan. 

Siinä menee hetki että tottuu siihen että lapset lähtee pesästä. Hoidan pihakasveja, miestä ja itseäni, kudon, maalaan, harrastan ym ja oon vaihtamassa työtä. Kiinnostavia teatteriesityksiä, taidenäyttelyitä ym on ihan liikaa. Ja ystäviä. Aikaa saisi olla enemmän ja siksi odotan eläkeikää, siihen on vielä monta vuotta

En. Taloudellinen tilanne on hyvä, ja terveys meillä molemmilla on ainakin vielä hyvä. Lapset omillaan, joten vihdoinkin vapaus tehdä mitä haluamme. Tajuan kyllä, että ihan uuden uran aloittaminen esim olisi jo vähän vaikeaa, vaikka en voi sille mitään, että innostun kaikesta uudesta. Toisaalta. Eilen puhuimme yhdessä porukassa vuorilla kiipeilystä. Tajusin, että olin noin 30 v sitten ollut Pyreneillä, ja tuskin sellaista tekisin enää koskaan. Toisaalta haikeaa, toisaalta hienoa, että elämä ei ole ollut tyhjää. 

En ajattele. Olen 58v ja lapset 22,24,26 v. Aika mukavaa on elämä nyt, kun lapset muuttaneet omilleen.