Viisikymppinen: ajatteletko, että elämäsi parhaat vuodet ovat takanapäin?

Olen 51 ja nyt ajattelen, että ne oli takana jo 40v.

En ajattele. En ajatellut aiemminkaan, mutta vielä vähemmän nykyään, kun teen työtä ikäihmisten parissa. 

Monet heistä ovat itseäni 30 vuotta, osa 40 vuottakin vanhempia. Osalla pitkällekin edennyttä muistisairautta, mutta ovat jokainen mahtavia omanlaisiaan persoonia. Elämää elettynä, kokemuksia kerättynä, myötä- ja vastamäkiä kuljettuna, rakkaita ihmisiä menetettyinä, monenlaisia kolotuksia vaivoina, mutta elämä on kaikesta huolimatta "isossa kuvassa" antoisaa.

Ap, oletko miettinyt johonkin järjestöön liittymistä ja alkaa puuhanaiseksi? Siellä voi olla mielenkiintoisia ihmisiä ja miehiäkin ellei sellaista ole omasta takaa?

pidän viiskymppisiä nuorina

Yksinäisyys on aina huono juttu

Vierailija kirjoitti:

pidän viiskymppisiä nuorina

Ei todellakaan ole. Nuoria on alle kolmikymppiset. Viiskymppiset on usein mummoja ja ukkeja. 

Vierailija kirjoitti:

Ajattelen ja realismiahan se vaan on. Edessä on vanhuus ja lisääntyvät sairaudet. Elämän varrella poistuu enemmän merkityksellisiä ihmissuhteita kuin löytyy vanhemmilla päivillä enää uusia.

Se varmaan riippuu siitä minkä ikäisenä noita menetyksiä on tullut eteen. Minä jouduin tottumaan niihin jo nuoena, joten nyt vanhempana ei tunnu enää missään. Päin vastoin, olen vuosikaudet jo ajatellut että ei oikeastaan haittaa se kuolemakaan sitten kun tulee, kun toisella puolella on niin paljon jo läheisiä ja tuttuja. (Enkä ajattele "toisella puolella" mitään uskovaisten taivasta.

Jokainen vuosi 30 v. eteenpäin on ollut bonusta, silloin tajusin kuolevaisuuteni.

Vierailija kirjoitti:

Tottakai, eihän muuta voi ajatella.

Voihan. Viisikymppisellä voi olla työ- ja kotielämässä hyvinkin raskasta, ja siihen päälle usein vielä omat ikääntyvät vanhemmat. Monilla elämän laatu paranee huomattavasti vielä siinä vaiheessa kun on aika siirtyä eläkkeelle. Varsinkin jos on terveyttä ja varallisuutta viettää haluamaansa elämää. 

Olen 30v ja ajattelen näin... Tosin paskaa se on tähänkin saakka ollut, kun ei syntynyt kultalusikka suussa.

Monessa suhteessa kyllä.

Vaikka kuinka terveellisesti olen elänyt, kehoni on pettänyt minut, olen raihnainen.  Olen 54 ja sinnittelen eläkeikää kohti.

Jos jaksan maaliin, bruttoeläkkeeni tulee olemaan n. 1400€/kk.

Puolisoni on saanut myös riesakseen tukun perinnöllisiä vaivoja, pahoin pelkään, että emne vietä eläkepäiviä yhdessä.  Nyt nuo vaivat ovat jo lopettaneet ennen niin aktiivisen seksielämämme.

Ystäväni ovat kuolleet tai elämä on ajanut tiemme erilleen. Ennen niin rakkaiden harrastusten suhteen kaikki aktiviteetti tuntuu olevan Ruuhka-Suonessa, itse elämme pohjoisen maaseudulla.

2000- luvin alku oli toivoa täynnä, nyt maailma tuntuu murenevan ympärillä.

t: Mies 54v

Tämä voi tuntua julmalta enkä varsinkaan halua loukata ketään, mutta ajattelen, että jos viisikymppisenä ei pysty hyväksymään omien lasten aikuistumista vaan haikailee pikkulapsivaiheen perään, on tietty ihmisenä kasvuun kuuluva kehitystehtävä jäänyt saavuttamatta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

pidän viiskymppisiä nuorina

Ei todellakaan ole. Nuoria on alle kolmikymppiset. Viiskymppiset on usein mummoja ja ukkeja. 

Mulle sanoi fyssari töissä että nykyään kuusikymppisetkin ovat vielä nuoria

Olen 54v.. ja ajattelin että olen viimeisessä erässä mutta sitten kävin terveystarkastuksessa ja sain terveen paperit ja uskon pitkään elämään 

Saatoin ajatellakin hetkellisesti mutta huomasin pian kuinka väärässä olin! 

Olin naiseuteni ja naisellisuuteni huipulla, ura nousussa yhä, nuorinkin lapsista jo koulussa ja parisuhde parhaimmillaan. Rahaakin alkoi olemaan mukavasti, oli varaa matkustella ja vähän nauttia elämästä.

Ehdottomasti parhaat vuodet 50-58v! Eikä nyt 60+v:näkään hullumpaa ole. Eläkkeellä ja vapaana velvollisuuksista nautimme elämästä mieheni kanssa. Vaivoja on mutta niitä voin potea rauhassa

Vierailija kirjoitti:

Tämä voi tuntua julmalta enkä varsinkaan halua loukata ketään, mutta ajattelen, että jos viisikymppisenä ei pysty hyväksymään omien lasten aikuistumista vaan haikailee pikkulapsivaiheen perään, on tietty ihmisenä kasvuun kuuluva kehitystehtävä jäänyt saavuttamatta.

Olen samaa mieltä. Voi toki haikeana muistella mukavia pikkulapsiaikoja, mutta kyllä ihmisen pitäisi mennä eteenpäin ja löytää inspiroivaa tekemistä vanhempanakin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tottakai, eihän muuta voi ajatella.

Voihan. Viisikymppisellä voi olla työ- ja kotielämässä hyvinkin raskasta, ja siihen päälle usein vielä omat ikääntyvät vanhemmat. Monilla elämän laatu paranee huomattavasti vielä siinä vaiheessa kun on aika siirtyä eläkkeelle. Varsinkin jos on terveyttä ja varallisuutta viettää haluamaansa elämää. 

No sitten eläkeikäisenä ne vanhemmat on kuolleet. Ei se ole helppoa ja kivaa että läheiset on kuolleet. Monella se puolisokin on tuossa vaiheessa sairas tai kuollut. 

Vierailija kirjoitti:

Saatoin ajatellakin hetkellisesti mutta huomasin pian kuinka väärässä olin! 

Olin naiseuteni ja naisellisuuteni huipulla, ura nousussa yhä, nuorinkin lapsista jo koulussa ja parisuhde parhaimmillaan. Rahaakin alkoi olemaan mukavasti, oli varaa matkustella ja vähän nauttia elämästä.

Ehdottomasti parhaat vuodet 50-58v! Eikä nyt 60+v:näkään hullumpaa ole. Eläkkeellä ja vapaana velvollisuuksista nautimme elämästä mieheni kanssa. Vaivoja on mutta niitä voin potea rauhassa

Naisellehan vuodet 40+ tai jopa 50+ ovat yleensäkin parhaat. Ei ole enää sidottuna lasten- ja kodinhoitoon, harrastuskuskauksiin, jatkuvaan ruuanlaittoon jne, töissä on usein hyvässä asemassa, ja siihen voi oikeasti panostaa, ei enää ahdistelijoita ja kuolaajia, vaan naista kohdellaan ihmisenä. Ikäänkuin muuttuu näkyväksi. Itse olen tykännyt kovasti. 

Vierailija kirjoitti:

Tämä voi tuntua julmalta enkä varsinkaan halua loukata ketään, mutta ajattelen, että jos viisikymppisenä ei pysty hyväksymään omien lasten aikuistumista vaan haikailee pikkulapsivaiheen perään, on tietty ihmisenä kasvuun kuuluva kehitystehtävä jäänyt saavuttamatta.

Haikaileeko joku sitä? En huomannut. Mutta minusta se oli parasta aikaa elämässäni. Olin nuori ja jaksoin vaikka mitä. Ja kaikkea kivaa oli vielä edessäpäin. 

On se kivaa, että lapset on aikuisia ja pärjäävät omillaan mutta minulla itselläni ei mene enää hyvin. Elämä oli parempaa nuorempana.

Kauhistuttaa, että elänköhän yhtä kauan kuin äitini. Jo nyt on sen verran vaivoja ja vastuksia, että en ehkä jaksa sellaista. Toivoin, että vanhuuteni olisi ollut, aktiivista, touhukasta ja tervettä sekä huoletonta mutta nyt juuri ei näytä yhtään siltä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä voi tuntua julmalta enkä varsinkaan halua loukata ketään, mutta ajattelen, että jos viisikymppisenä ei pysty hyväksymään omien lasten aikuistumista vaan haikailee pikkulapsivaiheen perään, on tietty ihmisenä kasvuun kuuluva kehitystehtävä jäänyt saavuttamatta.

Olen samaa mieltä. Voi toki haikeana muistella mukavia pikkulapsiaikoja, mutta kyllä ihmisen pitäisi mennä eteenpäin ja löytää inspiroivaa tekemistä vanhempanakin.

Helppohan sun on sanoa kun tuskin olet edes neljääkymppiä. 

Olen 58-vuotias ja elän elämäni parasta aikaa! Viidenkympin kohdalla oli aika kova kriisi monin tavoin, mutta 55 ikävuoden jälkeen helpotti. Paljon vapautta, kun ei lapsia enää kotona. Saa harrastaa, tavata ystäviä, ei ole kiire iltaisin. Ehdin hoitaa toista vanhempaa kerran viikossa, toinen on jo kuollut. Kun vaihdevuodet ovat helpottaneet ja olen eronnut pidemmän aikaa sitten, en kaipaa enää uutta miestä. Ulkonäöstä ei ole enää paineita. Työpaikkaakin olen vaihtanut parin vuoden sisään, osaan työni ja olen todella onnellinen elämässäni! Liikuntaa harrastan, olen terve. En haluaisi takaisin nelikymppiseksi.