Lue keskustelun säännöt.
Vanhalle äidilleni soittaminen on kerta kerralta sietämättömämpää! En jaksa!
08.10.2025 |
Asun vanhasta äidistä toisella puolella Suomea. Äiti on hyväkuntoinen, perusterve vanhus omassa asunnossaan.
Soitan hänelle ehkä noin kerran-kaksi kuukaudessa. Hän ei koskaan soita minulle, paitsi syntymäpäivänäni. Ei edes jouluaattona soittanut.
Puhelut ovat piinallista kiertelyä, manipulointia ja hänen itsensä vähättelyä ja huokailua, mistä ei tule kuin paskamainen olo. Hän esittää urheaa sillä tavalla kierteisesti, että tulee selväksi ettei hänellä olekaan asiat ollenkaan niin hyvin kuin hän puheissaan väittää. Tiedättekö sellainen tapa että "eiiiiihän mulle nyt mitään kuulu, ja eiiiiihän täällä nyt mitäääään tapahdu ja enhän minä mitään tarvitse tai halua". Ja samalla tulee selväksi miten tyytymätön on kaikkeen, en edes tiedä mihin kaikkeen.
Tiedän että hänellä on ystäviä ja vanhoja työkavereita joiden kanssa ovat tekemisissä paljonkin. Hänellä käy vieraita jatkuvasti ja hän on itse tämän tästä menossa jonnekin.
Kuitenkin puhuessani hänen kanssaan hän vähättelee itseään koko ajan ja joka asiassa. Mikään ei ole mitään ja hän ei ole mitään.
Tunnen että hän haluaa minut saamaan tuntemaan jotain syyllisyyttä, mutta en oikein pääse selville että mistä. Elän ihan tavallista viiskymppisen naisen elämää, enkä yritä esittää mitään.
Äiti on aina ollut piiloviestinnän, kiertoilmaisujen ja kaksoisviestinnän Suomen Mestari.
Ja tässä hän ei ole muuttunut tai yrittänyt opetella parempaa tapaa kommunikoida meidän lastensa kanssa.
Koko puhelu menee siihen, että minä yritän jotenkin "väistellä" sieltä tulevia piikkejä. Ja hän taas yrittää olla näyttämättä sitä, mitä todellisesti haluaisi sanoa ja mitä ajattelee.
Aivan sietämättömän voimillekäypää. Olen joka puhelun jälkeen valmis kävelemään baarikaapille ottamaan jonkun tukevan paukun.
50 vuotta vanhoja pelisääntöjä on mahdoton muuttaa. En varmasti osaa edes selittää, millaista se on.
Kommentit (438)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset on niin erilaisia. Sisareni, neiti, oli yksin alkeellisella mökillään 91-vuotiaaksi, marjasti, ui. Kuivan maan mökki metsän keskellä. Haki veden kilometrin päästä kottikärryillä. Taksilla meni kilometrin päähän, pitemmälle ei päässyt. Ei ollut autoa hänellä. Sitten tuli jotain sairauksia että vain kävi yön tai kaksi. Kuoli 94-vuotiaana kaikki asiansa täsmällisesti itse hoitaen, vain siivooja 2 krt kuukausi. Jäi selvät asiat, paperit, testamentit kaappiin.
Niin me vanhenemme eri tavalla.
Missä se ui kun asui kuivanmaan mökillä keskellä metsää?
Se käveli vajaan kilometrin rantaan jossa sillä oli rantaoikeus ja venepaikka.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ootteko te ikinä jutelleet niiden äitienne ja isienne kanssa heidän lapsuudestaan, nuoruudestaan, aikuisuudessaan niin kuin aikuinen aikuiselle? Ja jos se vanhempi ei osaa kommunikoida nykypäivän standardien mukaan, niin osaatteko lukea rivien välejä? Ei se aina reilulta tunnu, mutta oliko vanhempien elämä aina reilua?
Se on vaikea kauhalla vaatia jos on lusikalla annettu.
Eli vanhemmat ovat antaneet lusikalla lapsilleen ja nyt vaativat kauhamitalla takaisin? Ehei, kyllä me saatiin lusikalla, mutta kauhalla annammekin omille lapsillemme, emme sille joka lusikalla antoi.
Tarkoitin että ne teidän vanhempanne ovat omassa lapsuudessaan saaneet lusikalla ja ovat siitä antaneet teille. Ei taida olla kauhoja ollenkaan.
Ei se käy että äiti saa olla vikoineen sellainen kun on. Pitää olla sellainen kuin minä vaadin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap tässä: äiti hallitsi koko perhettä sillä , miten hyvä mieli taikka paha mieli hänellä milloin mistäkin tuli.
Kaikki mitä isä teki oli tarkoitettu hänen mieltään pahoittamaan, mikä siinä vuosikymmenien mittaan varmasti jalostuikin juuri sellaiseksi. Pikku piikkiä siellä-sun-täällä, toisen ohittamista, ikuista huokailua: ei kait sitä tänäänkään sitten voi tehdä/saa laittaa/voi mennä jonnekin.
Ikinä-koskaan-milloinkaan hänellä ei ole ollut mitään omaa osuutta tai vastuuta siitä, miten hän voi tai elämä menee.Perheen ns rintamalinjat oli selkeesti äiti ja me lapset vastaan isä. Lapsi tietysti yrittää luovia siinä välissä.
Kun isäukko vihdoin kuopattiin sai äiti siirtyä hetkeksi surevan lesken rooliin.
Nyt on jo mennyt senverran aikaa, ettei se oikein kanna. Ystäväpiirissäkin jo useita leskiä muitakin.Eli nyt
Tuohon antaisin neuvoksi taas sen hyväksynnän, että tällainen äiti minulla on. Se pitää surra. Jokin äitisi lapsuudessa todennäköisesti teki hänestä tuollaisen, eikä hän enää muuta osaa. Kun olet hyväksynyt ja käsitellyt asian mahdollisimman kivuttomaksi, voit ehkä nähdä äitisi oman tarinansa vankina, tunnet maneerit, tiedät reagoinnit. Kenties joku päivä voit kokea myötätuntoa häntä kohtaan, ehkä jopa lievää huvittuneisuutta.
Tuo on hyvä neuvo, ja pitkä prosessi, mutta kun sen saavuttaa, koittaa vapaus ihan uudella tavalla. Tästä ei ole kauaa kun sanoin omalle aikuiselle tyttärelle, että aikuisuuden on saavuttanut sitten, kun kykenee antamaan anteeksi vanhemmilleen. En tarkoita tällä loukata perheoloissaan vakavasti traumatisoituneita, he erikseen. Lopulta kaikki pelataan sillä pakalla, mikä on satuttu saamaan. - sivusta
Vierailija kirjoitti:
Kun soitat äidillesi niin älä aloita heti kuulustelua. Jos hän sanoo, että eihän tänne nyt mitään kuulu niin kerro sinä äidillesi niitä omia mukavia juttujasi mitä sinun elämässäsi on tapahtunut niin voi olla että äitikin siinä piristyy puheissaan.
Olen eri, mutta ei minun elämässä tapahdu jatkuvasti mitään mukavia juttuja. Tavallisesta arjesta on vaikea keksiä jutunjuurta. Ja kun tulee jotain kerrottavaa, pitää miettiä, voiko niistä äidille kertoa. Lapsen ulkomaanmatkasta kertominen saa aikaan monen yön unettomuuden ja murehtimisen. Muutenkin äiti on aina ollut sellainen, että jos jostain voi kaivaa jotain negatiivista, sen hän kyllä löytää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei se käy että äiti saa olla vikoineen sellainen kun on. Pitää olla sellainen kuin minä vaadin.
Äiti on sellainen kuin on, ja häntä pitää ymmärtää kun on jo vanha, sanotte. Hän on kuitenkin aina ollut sellainen, nuorempana sitä ei itse vielä ymmärtänyt tarpeeksi ja oli kiltti ja kuuliainen, ajatteli että teki jotain väärää, oli vääränlainen.
Jotenkin järkyttävää, että itse pitää ymmärtää hamaan loppuun asti, mutta itse ei koskaan saa ymmärrystä. Ei äidiltä, ei teiltä jotka lapselliseksi haukutte.
Okkei, nyt seuraa ihan käytännön vinkki, miten Ap voisi toimia äitinsä kanssa:
Päämäärä on siis soitta äidille noin 1 - 2 kertaa kuukaudessa, ilman että oma mielenterveys kärsii. Ap:n kannattaa valmistautua soittamiseen hyvin. Ennen soittamista kannattaa vetää se vahva paukku, tai juoda lasi viiniä. Sen jälkeen laittaa pyörimään joku itseä kiinnostava leffa, sarja, tms. (ääni hiljaisella). Sitten puhelin toiseen käteen ja toiseen käteen toinen paukku tai viinilasi. Ja ai niin, ajastin soimaan noin vartin - 20 minuutin päähän.
Sitten vaan puhelua äidille. Äidin annetaan puhua mitä hän puhuu ja hänen mukaan myötäeletään hänen "vaikeaa" elämäänsä. Tämä onnistuu hyvin, kun oma huomio on puhelussa vain about 20 prsenttisesti ja loppu huomio on seuratussa ohjelmassa ja toisessa kädessä olevan lasin tyhejntämisessä. Kun ajastin soi, on aika lopettaa puhelu. ÄIti on saanut puhella omiaan sen 15 - 20 minuuttia, mutta Ap ei ole missään vaiheessa vajonnut tunnetasolla äidin pauloihin, koska hänen päähuomionsa on ollut muualla (eli seuratussa ohjelmassa ja alkoholissa).
Näin Ap jaksaa taas soittaa seuraavan kahden tai neljän viikon päästä ja sekä äiti että Ap ovat tyytyväisiä.
Ps. Kuten moni muukin on tässä ketjussa sanonut, et voi äitiäsi muuttaa, voit muuttaa vain omaa asennoitumistasi häneen...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset on niin erilaisia. Sisareni, neiti, oli yksin alkeellisella mökillään 91-vuotiaaksi, marjasti, ui. Kuivan maan mökki metsän keskellä. Haki veden kilometrin päästä kottikärryillä. Taksilla meni kilometrin päähän, pitemmälle ei päässyt. Ei ollut autoa hänellä. Sitten tuli jotain sairauksia että vain kävi yön tai kaksi. Kuoli 94-vuotiaana kaikki asiansa täsmällisesti itse hoitaen, vain siivooja 2 krt kuukausi. Jäi selvät asiat, paperit, testamentit kaappiin.
Niin me vanhenemme eri tavalla.
Missä se ui kun asui kuivanmaan mökillä keskellä metsää?
Ilmeisesti kävellen, kuten haki vedenkin. Tekemällä pysyy kunnossa, ellei tule mitään liikkumisen estävää sairautta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset on niin erilaisia. Sisareni, neiti, oli yksin alkeellisella mökillään 91-vuotiaaksi, marjasti, ui. Kuivan maan mökki metsän keskellä. Haki veden kilometrin päästä kottikärryillä. Taksilla meni kilometrin päähän, pitemmälle ei päässyt. Ei ollut autoa hänellä. Sitten tuli jotain sairauksia että vain kävi yön tai kaksi. Kuoli 94-vuotiaana kaikki asiansa täsmällisesti itse hoitaen, vain siivooja 2 krt kuukausi. Jäi selvät asiat, paperit, testamentit kaappiin.
Niin me vanhenemme eri tavalla.
Missä se ui kun asui kuivanmaan mökillä keskellä metsää?
Ilmeisesti kävellen, kuten haki vedenkin. Tekemällä pysyy kunnossa, ellei tule mitään liikkumisen estävää sairautta.
Olen tuo, jonka sisar tämä hyväkuntoisin sisaruksistani on. Veli on 98 mutta hänelle tuli lonkka/selkävika ( ei voi leikata). joten joutui sisävaariksi n 90. Jolloin luopui autostakin, nyt muisti vaivaa. Kotonaan kyllä asuu. Toinen veli 90 asuu yksin omakotitaloaan. Luopui autosta tänä kesänä.
Minä, boomeri, olen heikommista aineista, minulla nyt jo lonkkalantiovaiva jota ei voi leikata. Lapsiin ihan kai kohtuulliset, etäiset välimatkankin takia, välit. Yritän olla häiritsemättä kun itekseni pärjään hyvin vielä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap tässä: äiti hallitsi koko perhettä sillä , miten hyvä mieli taikka paha mieli hänellä milloin mistäkin tuli.
Kaikki mitä isä teki oli tarkoitettu hänen mieltään pahoittamaan, mikä siinä vuosikymmenien mittaan varmasti jalostuikin juuri sellaiseksi. Pikku piikkiä siellä-sun-täällä, toisen ohittamista, ikuista huokailua: ei kait sitä tänäänkään sitten voi tehdä/saa laittaa/voi mennä jonnekin.
Ikinä-koskaan-milloinkaan hänellä ei ole ollut mitään omaa osuutta tai vastuuta siitä, miten hän voi tai elämä menee.Perheen ns rintamalinjat oli selkeesti äiti ja me lapset vastaan isä. Lapsi tietysti yrittää luovia siinä välissä.
Kun isäukko vihdoin kuopattiin sai äiti siirtyä hetkeksi surevan lesken rooliin.
Nyt on jo mennyt senverran aikaa, ettei se oikein kanna. Ystäväpiirissäkin jo useita leskiä muitakin.
Ei ihmiset ole mitään lapsuutensa vankeja. Hirveällä äidilläkin on ollut kymmeniä vuosia aikaa hoitaa itsensä kuntoon mutta halua einole ollut. Ihan samalla tavalla minäkin nyt 45 veenä voisin olla kaikille hirviö ja oikeuttaa sitä lapsuudellani. Oman äitini vaikeudet näen ja tunnustan, mutta sitä en ymmärrä ettei 60vuoden aikana ole kyennyt kehittämään itseään lainkaan. Minä olennoman lapseni kohdalla myöntänyt virheeni ja ylilyöntini sekä keskustellut lapseni kanssa häntä tai minua vaivaavat asiat selviksi. Samaan ei ole äitininollut halukas vaikka mahdollisuuksia on ollut lukemattomia. Ymmärrän siis hänen vaikeanmlapsuutensa oikein hyvin, ja lähtökohtansa, sekä empatiseeraan sitä, mutta kyse ei olekaan siitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ootteko te ikinä jutelleet niiden äitienne ja isienne kanssa heidän lapsuudestaan, nuoruudestaan, aikuisuudessaan niin kuin aikuinen aikuiselle? Ja jos se vanhempi ei osaa kommunikoida nykypäivän standardien mukaan, niin osaatteko lukea rivien välejä? Ei se aina reilulta tunnu, mutta oliko vanhempien elämä aina reilua?
Se on vaikea kauhalla vaatia jos on lusikalla annettu.
Eli vanhemmat ovat antaneet lusikalla lapsilleen ja nyt vaativat kauhamitalla takaisin? Ehei, kyllä me saatiin lusikalla, mutta kauhalla annammekin omille lapsillemme, emme sille joka lusikalla antoi.
Tarkoitin että ne teidän vanhempanne ovat omassa lapsuudessaan saaneet lusikalla ja ovat siitä antaneet teille. Ei taida olla kauhoja ollenkaan.
Ymmärsin, tarkoitinkin että vanhemmat vaativat itse kauhalla meiltä lapsilta vaikka ovat lusikalla antaneet. Me lapset emme heiltä kauhalla vaadi, tuskin edes lusikallakaan!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei se käy että äiti saa olla vikoineen sellainen kun on. Pitää olla sellainen kuin minä vaadin.
Äiti on sellainen kuin on, ja häntä pitää ymmärtää kun on jo vanha, sanotte. Hän on kuitenkin aina ollut sellainen, nuorempana sitä ei itse vielä ymmärtänyt tarpeeksi ja oli kiltti ja kuuliainen, ajatteli että teki jotain väärää, oli vääränlainen.
Jotenkin järkyttävää, että itse pitää ymmärtää hamaan loppuun asti, mutta itse ei koskaan saa ymmärrystä. Ei äidiltä, ei teiltä jotka lapselliseksi haukutte.
Totta. Se riittää täysin että ymmärrät että äitisi on sellainen kuin on, hyväksyä ei todellakaan tarvitse, eikä saattaa itseään mollattavaksi ja kiusattavaksi.
Mitä ihmeen keski-ikäisiä murrosikäisiä tänne on kerääntynyt. Äiti sitä ja äiti tätä. Toivott. teillä ei ole omia lapsia kun oma kehityksin on noin kesken. N 48v, käynyt äitikriisin läpi noin 30 vuotta sitten.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämä tämmöistä vanhusten viikon keskustelua, keski-ikäiset istuu palstalla vastustamassa kuin elokapina manskulla.
Keloja katsellut, vanhusten laitoksissa ollut menoa ja meininkiä. Tanssia ja vanhempaa musiikkia, ulkoiluttajia, hartaampiakin tilaisuuksia.
En muista että keski-ikäisenä enää olisin hirveästi lapsuuttani jauhanut. Myöhään saadut lapset piti elämässä kiinni, ei lapsuusmuistoissa. Vsnhemmat pärjäilivät ilman lastensa huolehtimista, hyvin pienin avuin. Äiti kuoli kun olin 43. Olin itsekin iltatähti.
Vierailija kirjoitti:
Mitä ihmeen keski-ikäisiä murrosikäisiä tänne on kerääntynyt. Äiti sitä ja äiti tätä. Toivott. teillä ei ole omia lapsia kun oma kehityksin on noin kesken. N 48v, käynyt äitikriisin läpi noin 30 vuotta sitten.
Nämä keski-ikäiset murkut ovat niitä parempia murkkuja.
Olisikin saanut käydä murrosiän läpi ajallaan, mutta ei. Selkäänhän siinä olisi saanut ja lopuksi heitetty ulos kotoa. Jossain vaiheessa se on käytävä läpi, jos ei teininä, niin sitten viisikymppisenä.
Me vanhukset osa podimme murrosiän jo kotoa pois, työelämässä. Tukiverkkona muut samanikäiset joille itkettiin työpaikan hankaluudet, rahan vähyyden, poikahuolet.
Vierailija kirjoitti:
Okkei, nyt seuraa ihan käytännön vinkki, miten Ap voisi toimia äitinsä kanssa:
Päämäärä on siis soitta äidille noin 1 - 2 kertaa kuukaudessa, ilman että oma mielenterveys kärsii. Ap:n kannattaa valmistautua soittamiseen hyvin. Ennen soittamista kannattaa vetää se vahva paukku, tai juoda lasi viiniä. Sen jälkeen laittaa pyörimään joku itseä kiinnostava leffa, sarja, tms. (ääni hiljaisella). Sitten puhelin toiseen käteen ja toiseen käteen toinen paukku tai viinilasi. Ja ai niin, ajastin soimaan noin vartin - 20 minuutin päähän.
Sitten vaan puhelua äidille. Äidin annetaan puhua mitä hän puhuu ja hänen mukaan myötäeletään hänen "vaikeaa" elämäänsä. Tämä onnistuu hyvin, kun oma huomio on puhelussa vain about 20 prsenttisesti ja loppu huomio on seuratussa ohjelmassa ja toisessa kädessä olevan lasin tyhejntämisessä. Kun ajastin soi, on aika lopettaa puhelu. ÄIti on saanut puhella omiaan sen 15 - 20 minuuttia, mutta
Loistavat ohjeet! Otan käyttöön
Mä niin ymmärrän!! Voimia!