Yritin puhua lapsuuden traumastani ja hoitaja tokaisi

Nyt puhutaan aikuisiksi kasvaneista lapsista. Ei ole ollut mitään tukitoimia ja siellä kodissa on sinnitelty. Koulusta on voitu jotain kotiin olla yhteydessä, meillä tyyliin annettiin muutaman kerran ohjeita, miten lapsen perustarpeita on laiminlyöty, mutta ei se kiinnostanut ketään muuten. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Siinä kohtaa ei enää ole tervettä nähnytkään, kun elämä kaatuu joka nurkalta, on mennyt työ työkykyineen ja säästöt ja yhteiskunnan tuki tulee pätkinä, on ilman yrittämistä kuin mitään outoa ja pahaa ei tapahtuisi vaan voi hymyillä, laulaa ja tanssia."

 

Nämä ovat persoonakohtaisia eroja. Kun minä koin kaiken tuon, niin silti kykenin laulamaan ja tanssimaan ja iloitsemaan. Päätin ottaa positiivisen psykologian käyttöön ja etsiä vaikka väkipakolla jokaisesta päivästä jonkun ilon pilkahduksen, jonka kirjasin sitten päiväkirjaan. Samoin värväsin pari ystävääni hakemaan minut vaikka väkisin ulos pari kertaa viikossa ja kerroin heille miten kaikki kaatui. 

 

Ymmärrän, että tämä kokemukseni saa sinut ehkä näkemään punaista ja väheksymään kokemaani, koska uskot että traumat ovat vain sellaisia, joita itse olet kokenut ja haluat a

en ole missään väittänyt, että sinä olisit terve, tai että minä pitäisin sinua terveenä. En ole tosin sanonut päinvastaistakaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vastoinkäymisten vertailu on ihan turhaa. Ei vanhempansa nuorena menettäneen elämä tule siitä sen paremmaksi että joku ei ole tekemisissä kamalan vanhempansa kanssa.

Ei ole ei, ja monesti unohtuu se, minkä korttien kanssa se vanhemman menettänyt lapsi jää; traumatisoituneen toisen vanhemman kanssa, jolla itsellään voi myös puhjeta tai olla jo joku mielenterveyden häiriö.

Lapselle aivan hirveä tilanne, että toinen kuoli yllättäen, ja poistui elämästä silmänräpäyksessä ja jäljelle jäi toisen vanhemman rauniot. Sama tilanne sisaruksensa menettäneen kanssa, mutta molemmat vanhemmat masentuu ja etääntyy siitä eloonjääneestä lapsesta.

Eivät kaikki yksinhuoltajiksi jääneet traumatisoidu. Yhtälailla ydinperheen vanhemmista toinen tai molem

Okei, vertaat vähän hassusti: jos lapsi syntyy perheeseen, jossa toinen vanhemmista on esim. kokenut elämässään jonkun traumaattisen tapahtuman tai on ahdistunut, ei sikäli muuta sitä lapsen kokemusympäristöä kasvun aikana. Sen sijaan, jos ensin kuolee yksi, ja sen jälkeen se toinen MUUTTUU, eli sairastuu/masentuu/traumatisoituu, se on MUUTOS jälleen sen lapsen ympäristössä ja vuorovaikutussuhteissa. Sulla selvästikään ei ole asiasta kokemusta, joten se siitä.

Ei todellakaan ole noin yksinkertaista. Olen elänyt lapsuuteni niin sanotussa ydinperheessä, missä toinen vanhemmista uhkaili itsemurhalla, eli omissa harhoissaan ja pakkomielteissään ja toinen oli käytännössä yksinhuoltaja, huolehti kaikesta ja pelkäsi tätä toista vanhempaa ja itki pelätessään mitä seuraavaksi tapahtuu. Hyvä ja turvallinen kasvuympäristö lapselle? Ei todellakaan. Kaikki muuttui vain paremmaksi kun se uhkailijavanhempi lopulta teki itsemurhan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vastoinkäymisten vertailu on ihan turhaa. Ei vanhempansa nuorena menettäneen elämä tule siitä sen paremmaksi että joku ei ole tekemisissä kamalan vanhempansa kanssa.

Ei ole ei, ja monesti unohtuu se, minkä korttien kanssa se vanhemman menettänyt lapsi jää; traumatisoituneen toisen vanhemman kanssa, jolla itsellään voi myös puhjeta tai olla jo joku mielenterveyden häiriö.

Lapselle aivan hirveä tilanne, että toinen kuoli yllättäen, ja poistui elämästä silmänräpäyksessä ja jäljelle jäi toisen vanhemman rauniot. Sama tilanne sisaruksensa menettäneen kanssa, mutta molemmat vanhemmat masentuu ja etääntyy siitä eloonjääneestä lapsesta.

Siis näinhän voi käydä myös ilman kuolemaa, kun vanhempi häipyy. Ja sitten kukaan ei pidä vanhempansa menettäneenä, kun ei ole hautajaisia tms. 

Niinpä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lopeta vatvominen. Sun sisaruksesi on kuollut, sille ei voi kukaan enää mitään. Jos olet jäänyt noin pahasti suruusi kiinni etkä osaa päästää irti, niin se on tosi kurjaa. Sairaanhoitaja ei noin pääsääntöisesti ole psykoterapeutti eli ei ole pätevyyttä toimia psykoterapeuttina. Sairaanhoitaja toki voi kouluttautua eri asteiseksi psykoterapeutiksi, mutta silloin et ole enää sairaanhoitajan vastaanotolla. Suuntaa jo elämääsi eteenpäin, tätä ainutkertaista upeaa elämää. Tokkopa sisaruksesikaan haluaisi, että sinä hänen kuolemaansa loputtomiin suret. 

ja muutenkin tk:ssa psykiatrisen sairaahoitajan tehtävä ei ole olla terapeutti, vaan selvittää ketkä potilaista pitää lähettää psykatrian polille tai yleislääkärille saamaan psyykenlääkereseptin - tai hakemaan terapialähetettä.  Sen saa muuten helpommin n

Joskus potilaalle pitää sanoa asia suoraan. 

Tarvitsisin akuutisti apua sosiaalitoimesta. Asia on nostettu vireille talvella, on tehty päätös siitä, että on tarvetta pikaisesti tuelle. Mitään ei ole kuitenkaan tapahtunut. Jos itsellä olisi lapsia, ehkä lastensuojelu kiinnostuisi helpommin. Tai sitten ei, kun päihdevamhemmatkin saa surmata lapsiaan rauhassa. 

Traumatisoituneissa ihmisissä ärsyttää eniten se, että monet kuvittelee, että se heidän traumansa on se pahin ja kamalin. Ovat jotenkin todella itsekkäitä ja itsekeskeisiä velloessaan siinä traumassaan. Olen siis itsekin traumataustainen mutta myös tavannut tällaisia elämässä muutenkin.

Äitini on hyvä esimerkki tällaisesta. Hän velloi vuosia suuressa traumassa (siskoni väkivaltainen kuolema), jota en vähättele ollenkaan. Mutta samaan aikaan kenenkään muun elämä ei voinut olla niin kamalaa kuin hänen. Siskon kuolemasta on nyt lähemmäs 30v, joten äiti on jo päässyt eteenpäin, mutta pitkään meillä oli todella vaikea suhde juuri tästä syystä. Käytännössä myös menetin äitini vuosiksi siskoni kuollessa, koska traumatisoitunut äiti ei ole kovin turvallinen äiti.

Ja joskus äidistäni puhuessa, tapasin toisen tällaisen, jonka elämä ja trauma on kaikkia muita pahempi. Sain entiseltä työkaverilta haukut, kun kehtasin sanoa jotain minun ja äitini vaikeasta suhteesta (äitienpäivän alla oli puhetta). Hänen äiti oli kuollut syöpään työkaverin ollessa alle kouluikäinen ja minun pitäisi olla vain onnellinen, että äiti on elossa, vaikka on mitä on. Loukkaannuin, koska työkaveri mitätöi minun kokemuksen täysin, mutta samalla kyllä ymmärrän, että myös itse puolustin oman traumani kamaluutta. Nyt vuosia myöhemmin mietin vain, että miksi traumoistakin pitää tulla kisa.  

C-PTSD syntyy pysyvästi traumaattisissa oloissa, ei vaadi mitään yksittäistä katastrofia, vaikka usein näissäkin perheissä on vielä yksittäisiä pahempia suoria tai epäsuoria väkivallan ja laiminlyönnin tekoja. 

Vierailija kirjoitti:

Onhan se outoa miten jotkut traumatisoituu ja jotkut ei ja samalla ärsyttävääkin miten pienestä jotkut tekee elämän mittaisen surun. Olen menettänyt toisen vanhemmista 5v ja en jaksa yhtä kaveria joka on saanut elää lapsuuden onnellsessa ydinperheessä mutta hänelle mummon kuolema oli suuri suru kun hän oli 17-vuotias.

Joillekin mummo voi olla tärkeämpi hahmo perheessä kuin kumpikaan vanhempi ja mummoon (tai ukkiin) voi olla läheisemmät välit. Joten kaverisi kertoma siitä, että mummonsa kuolema oli suuri suru, voi täysin pitää paikkansa. 

Vierailija kirjoitti:

Traumatisoituneissa ihmisissä ärsyttää eniten se, että monet kuvittelee, että se heidän traumansa on se pahin ja kamalin. Ovat jotenkin todella itsekkäitä ja itsekeskeisiä velloessaan siinä traumassaan. Olen siis itsekin traumataustainen mutta myös tavannut tällaisia elämässä muutenkin.

Äitini on hyvä esimerkki tällaisesta. Hän velloi vuosia suuressa traumassa (siskoni väkivaltainen kuolema), jota en vähättele ollenkaan. Mutta samaan aikaan kenenkään muun elämä ei voinut olla niin kamalaa kuin hänen. Siskon kuolemasta on nyt lähemmäs 30v, joten äiti on jo päässyt eteenpäin, mutta pitkään meillä oli todella vaikea suhde juuri tästä syystä. Käytännössä myös menetin äitini vuosiksi siskoni kuollessa, koska traumatisoitunut äiti ei ole kovin turvallinen äiti.

Ja joskus äidistäni puhuessa, tapasin toisen tällaisen, jonka elämä ja trauma on kaikkia muita pahempi. Sain entiseltä työkaverilta haukut, kun kehtasin san

Olisit sanonut tälle että hänen pitäisi olla kiitollinen siitä että hänellä oli hyvä äiti 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä jäin silloin lapsena yksin suruni kanssa ja tuo hoitajan kommentti nosti pintaan taas sen saman yksinjäämisen tunteen. Eikö psykiatrisille sairaanhoitajille pitäisi voida puhua lapsuuden traumoista?

Tiettyyn pisteeseen asti, kyllä. Mutta se piste on nykyaikaisessa lyhytterapiassa aika pisn. Nykyään ei olla sitä mieltä, että menneidyyden traumoja kannattaa kovin pitkään vatvoa (ja useimmathan ovat niitä vatvoneet jo vähintään riittävästi ennen terapiaan tuloaan. Sinäkin sieltä lapsuudesta asti). Kallisarvoista terapia-aikaa kannattaa pikemminkin suunnata siihen, miten tästä pääsisi eteenpäin.siitä olisi sulle hyotyä.

Eikö asiasta saa edes kertoa ennen kuin siitä pitää päästä eteenpäin? Kaikki eivät ole voineet kertoa traumastaan kenellekään ennen kuin pääsevät psykiatriselle sairaanhoitajalle. Oma kokemukseni on että siinä vaiheessä kun itse koin että vasta kerron ongelmistani, minun olisi jo pitänyt päästä niistä yli ja löytää myös itse ratkaisu niihin. Terapia meni täysin hukkaan ja siinä meni hukkaan sekä omaa aikaani että rahaani että yhteiskunnan varoja enkä saanut silti mitään apua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onhan se outoa miten jotkut traumatisoituu ja jotkut ei ja samalla ärsyttävääkin miten pienestä jotkut tekee elämän mittaisen surun. Olen menettänyt toisen vanhemmista 5v ja en jaksa yhtä kaveria joka on saanut elää lapsuuden onnellsessa ydinperheessä mutta hänelle mummon kuolema oli suuri suru kun hän oli 17-vuotias.

Joillekin mummo voi olla tärkeämpi hahmo perheessä kuin kumpikaan vanhempi ja mummoon (tai ukkiin) voi olla läheisemmät välit. Joten kaverisi kertoma siitä, että mummonsa kuolema oli suuri suru, voi täysin pitää paikkansa. 

Ja vaikka ei olisikaan tärkeämpi niin kai sitä nyt silti saa surra mummon kuolemaa? Ihan turhaa yrittää vertailla sitä mihinkään, siihen että joku menetti vanhempansa 5v tai 9v.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Traumatisoituneissa ihmisissä ärsyttää eniten se, että monet kuvittelee, että se heidän traumansa on se pahin ja kamalin. Ovat jotenkin todella itsekkäitä ja itsekeskeisiä velloessaan siinä traumassaan. Olen siis itsekin traumataustainen mutta myös tavannut tällaisia elämässä muutenkin.

Äitini on hyvä esimerkki tällaisesta. Hän velloi vuosia suuressa traumassa (siskoni väkivaltainen kuolema), jota en vähättele ollenkaan. Mutta samaan aikaan kenenkään muun elämä ei voinut olla niin kamalaa kuin hänen. Siskon kuolemasta on nyt lähemmäs 30v, joten äiti on jo päässyt eteenpäin, mutta pitkään meillä oli todella vaikea suhde juuri tästä syystä. Käytännössä myös menetin äitini vuosiksi siskoni kuollessa, koska traumatisoitunut äiti ei ole kovin turvallinen äiti.

Ja joskus äidistäni puhuessa, tapasin toisen tällaisen, jonka elämä ja trauma on kaikkia muita pahempi. Sa

Olisit sanonut tälle että hänen pitäisi olla kiitollinen siitä että hänellä oli hyvä äiti 

 

Ei tullut mieleen siinä tilanteessa. Ja mistä sitä tietää oliko edes hyvä äiti. Alle kouluikäinen voi muistaa väärin ja romantisoida muistojaan. 

Vierailija kirjoitti:

Olen siis tuntenut tämän kaverin ihan kouluajasta alkaen ja käynyt heillä ja satun tietämään että heillä oli ihan tavallinen ydinperhe missä ei ollut taatusti mitään vaikeaa.

minäkin kävin erään kaverini kotona kouluajoista alkaen ja käynyt heillä ja jopa ollut yötä ja kaikkipitivät tuota perhettä hyvänä malliperheenä, mutta niinpä vain siellä oli todella suuria luurankoja kaapissa. 

Itseäni taas ärsyttää, että lapsuuden traumat vedetään joka tilanteeseen. Minulta on työuupumuksen yhteydessä psykologi kysynyt, että olenko varma, ettei uupuminen johdu lapsuuden traumoista. Olin lähes nelikymppinen tuolloin. Jotenkin tuntui lähinnä vähättelyltä, että aletaan kysymään, että onko elämässä ollut suuria traumoja ennen ja sitten syytetään niitä sen sijaan, että oltaisiin vaan myönnetty, että työkuorma oli liian iso.

Uupumus muuten ratkesi lyhyellä saikulla ja töiden uudelleen järjestelyllä. Se niistä traumoista siis.

Se on kyllä totta, että alle kouluikäinen ajattelee vanhemmistaan vain lapsen tasolla. Yksi harrastuskaveri jäi orvoksi yläasteikäisenä ja hänellä on oikeastaan sama juttu, hän suhtautuu vanhempiinsa lapsenomaisesti eikä hänellä ole mitään kokemusta aikuisen vanhemman ja lapsen välisestä suhteesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen siis tuntenut tämän kaverin ihan kouluajasta alkaen ja käynyt heillä ja satun tietämään että heillä oli ihan tavallinen ydinperhe missä ei ollut taatusti mitään vaikeaa.

minäkin kävin erään kaverini kotona kouluajoista alkaen ja käynyt heillä ja jopa ollut yötä ja kaikkipitivät tuota perhettä hyvänä malliperheenä, mutta niinpä vain siellä oli todella suuria luurankoja kaapissa. 

Tuttu homma 

Vierailija kirjoitti:

Tottahan se puhui. Ei hoitajien tehtävänä ole silitellä päätä loputtomiin.

Tellervo Koivisto oli paljon vanhempi alkaessaan oireilla lapsuuden/nuoruuden aikaista traumaansa. Toi asian vielä julkisuuteenkin! 

Traumat pulpahtelee pintaan omia aikojaan eivätkä kysy ikää tai tilannetta. Sehän juuri on vastuuntuntoista keskustella asiasta hoitajan kanssa, harmi että kyseinen hoitaja on ammattitaidoton törppö.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tottahan se puhui. Ei hoitajien tehtävänä ole silitellä päätä loputtomiin.

 

Tellervo Koivisto oli paljon vanhempi alkaessaan oireilla lapsuuden/nuoruuden aikaista traumaansa. Toi asian vielä julkisuuteenkin! 

Traumat pulpahtelee pintaan omia aikojaan eivätkä kysy ikää tai tilannetta. Sehän juuri on vastuuntuntoista keskustella asiasta hoitajan kanssa, harmi että kyseinen hoitaja on ammattitaidoton törppö.

Jos joskus olen traumavastaanotolla, haluaisin ehdottomasti hoitajan, joka menee suoraan asiaan. Sanottuaan minulle, että nyt pitää lähteä eteenpäin eikä jäädä menensiyyteen, kysyisin häneltä, että miten (olettaen, että en tietäisi miten, koska menin vastaanotolla hakemaan apua) ja kertoisin, että olen valmis kokeilemaan kaikkea, mutta tarvitsen siihen jotain ohjeita. 

En yhtään jaksaisi van istua siellä ja lätistä ja odottaa, että toinen silittää päätäni (kuvannollisesti) ja hokee että onpas sinulla ollut kurja tilanne, voivoi, käydäänpäs  se nyt läpi askel askelelta. En vain jaksaisi yhtään sellaista. Haluan mennä suoraan asiaan kaikessa. Sillä lailla miehenikin kanssa tehtiin, kun ensimmäisillä treffeillä päätettiin, että mitäs tässä turhia hidastelemaan, muutetaan yhteen.  2 kuukauden jälkeen olimme löytäneet mieluisan asunnon, sopineet yksityiskohdista asunnon ostamisen suhteen ja muuttaneet yhteen.  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vastoinkäymisten vertailu on ihan turhaa. Ei vanhempansa nuorena menettäneen elämä tule siitä sen paremmaksi että joku ei ole tekemisissä kamalan vanhempansa kanssa.

Ei ole ei, ja monesti unohtuu se, minkä korttien kanssa se vanhemman menettänyt lapsi jää; traumatisoituneen toisen vanhemman kanssa, jolla itsellään voi myös puhjeta tai olla jo joku mielenterveyden häiriö.

Lapselle aivan hirveä tilanne, että toinen kuoli yllättäen, ja poistui elämästä silmänräpäyksessä ja jäljelle jäi toisen vanhemman rauniot. Sama tilanne sisaruksensa menettäneen kanssa, mutta molemmat vanhemmat masentuu ja etääntyy siitä eloonjääneestä lapsesta.

Siis näinhän voi käydä myös ilman kuolemaa, kun vanhempi häipyy. Ja sitten kukaan ei pidä vanhempansa menettäneenä, kun ei ole hautajaisia tms. 

 

Ei tuossa sitä tarkoitettu. Hankala sisällyttää kaikkia menetyksen muotoja; kuolema, katoaminen, hylkääminen, sairastuminen, henkirikos, vankilatuomio, tunnekylmyys, psykopatia..

Pointti nyt oli menetys ylipäätään.