Yritin puhua lapsuuden traumastani ja hoitaja tokaisi

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ketään kiinnosta kenenkään lapsuuden traumat.

Meillä jokaisellahan niitä on ja pärjätä täytyy silti.

 

Ei kuule ole kaikilla. Omassakin lähipiirissä on lukuisia jo keski-ikään ehtineitä ihmisiä, joilla ei ole ollut mitään isompia vastoinkäymisiä elämässään.

Eihän trauma ja vastoinkäymiset ole sama asia 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ketään kiinnosta kenenkään lapsuuden traumat.

Meillä jokaisellahan niitä on ja pärjätä täytyy silti.

 

Ei kuule ole kaikilla. Omassakin lähipiirissä on lukuisia jo keski-ikään ehtineitä ihmisiä, joilla ei ole ollut mitään isompia vastoinkäymisiä elämässään.

Etpä sinä voi toisten vastoinkäymisistä tietää

Ketjussa on jo yli tuhat viestiä, ja vielä tulee noita viisastelijoita paljastamaan etteivät ole vieläkään viitsineet ottaa selvää mitä tarkoittaa trauma.

Minä ihmettelen kovasti, miten se on joillekin niin vaikeaa ottaa selvää asioista, vaikka kaikki maailman tieto on klikkauksen päässä, ja tässäkin ketjussa on jo sata kertaa yritetty selittää.

Kova pää? Umpiluuta kenties?

Vierailija kirjoitti:

Minust 993 kirjoitus oli hyvin asiallinen. Lainatakseni aihetta;  Ei pidä jäädä rypemään asioihin, jotka ovat elämän realiteetteja. Ylenpalttinen uhriutuminen ei kuulu aikuisen elämään, vaan todeta, että näin se vaan meni ja jatketaan elämää.

Niin. Diabetes, tulehtunut umppari tai kohdunlaskeumakaan eivät kuulu elämään, mutta haittaavat menoa hoitamattomina. 

Tässä on ChatGPT:n näkemys asiasta. 



Trauma on psyykkinen vamma, joka syntyy voimakkaista, häiritsevistä kokemuksista, kuten väkivallasta, onnettomuudesta tai menetyksistä. Kaikki eivät traumatisoidu, koska se, kuinka ihminen kokee ja käsittelee tapahtuman, riippuu muun muassa hänen resilienssistään, tukiverkostaan ja aiemmista kokemuksistaan. Hoitaminen on tärkeää, koska trauman käsittely voi estää sen pitkäaikaisia haittavaikutuksia, kuten mielenterveysongelmia. Hoito voi auttaa parantamaan elämänlaatua ja palauttamaan toimintakykyä.

Jos trauma on jäänyt hoitamatta pitkään, kuten lapsuudessa syntynyt, mutta henkilö hakee apua aikuisena, hoito voi silti olla erittäin tehokasta. Se voi auttaa prosessoimaan trauman vaikutuksia ja lievittää siihen liittyviä oireita, kuten ahdistusta, masennusta tai unihäiriöitä. Hoidon avulla voidaan saavuttaa:

Tunteiden hallinnan parantuminen: Oppii käsittelemään ja ilmaisemaan tunteita turvallisesti.

Resilienssin kasvu: Vahvempi kyky kohdata elämän haasteita ilman, että trauma hallitsee arkea.

Elämänlaadun parantuminen: Henkinen hyvinvointi ja ihmissuhteet voivat parantua merkittävästi.

Jos apua ei haeta tai saatu, voi seurauksena olla pitkäaikaisia vaikutuksia, kuten:

Psyykkiset ongelmat: Krooninen ahdistus, masennus, itseluottamuksen puute.

Ihmissuhdevaikeudet: Trauma voi vaikuttaa kykyyn luottaa toisiin tai olla läheinen.

Kehoon liittyvät oireet: Kehon jännitystila, kipu tai unihäiriöt voivat olla psykologisen stressin ilmentymiä.

Pitkäaikainen hoitamattomuus voi myös estää ihmistä elämään täysipainoista ja tyydyttävää elämää, koska trauma voi jäädä alitajuiseen vaikuttajaksi. Apua saamalla voi kuitenkin kokea merkittävää paranemista, vaikka se vie aikaa.

Ja vielä asenteesta:

Ei, trauma ei ole pelkästään asenneongelma. Se on todellinen, syvälle vaikuttava kokemus, joka voi jättää jälkensä mielen ja kehon toimintaan. Trauma syntyy usein silloin, kun ihminen kokee äärimmäistä hätää tai uhkaa, joka ylittää hänen kyvyn käsitellä sitä hetkellisesti. Se ei ole vain "huono asenne" tai heikkouden merkki, vaan syvä emotionaalinen ja psykologinen haava, joka voi vaikuttaa monella tavalla.

Trauman kokeminen ja sen käsitteleminen ei ole valinta, eikä siitä voi vain päättää "ajattelevansa positiivisesti" tai "päästämään irti" ilman tukea ja aikaa. Trauma voi johtaa niin syviin vaikutuksiin, että se voi muuttaa tapaa, jolla henkilö näkee itsensä, muut ja maailman ympärillään.

Asenteet ja käsitykset voivat kuitenkin vaikuttaa siihen, miten ihminen reagoi ja millaisia resursseja hän käyttää trauman käsittelyyn. Esimerkiksi se, kuinka paljon tukea ja itseymmärrystä on käytettävissä, voi vaikuttaa toipumisprosessiin. Mutta tämä ei tarkoita, että trauma olisi vain asennekysymys se on monimutkainen ja henkilökohtainen kokemus, joka usein vaatii ammattiapua toipumiseen.



Oma lisäys:



Eli se hoitamaton trauma aiheuttaa juuri sen vatvomisen, mistä täällä ihmisiä syytetään ja se vatvominen on merkki siitä, että se trauma pitäisi hoitaa eikä siitä, että se vatvominen pitäisi lopettaa. Se loppuu kyllä sen hoidon myötä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tottahan se puhui. Ei hoitajien tehtävänä ole silitellä päätä loputtomiin.

 

Tellervo Koivisto oli paljon vanhempi alkaessaan oireilla lapsuuden/nuoruuden aikaista traumaansa. Toi asian vielä julkisuuteenkin! 

Traumat pulpahtelee pintaan omia aikojaan eivätkä kysy ikää tai tilannetta. Sehän juuri on vastuuntuntoista keskustella asiasta hoitajan kanssa, harmi että kyseinen hoitaja on ammattitaidoton törppö.

Jos joskus olen traumavastaanotolla, haluaisin ehdottomasti hoitajan, joka menee suoraan asiaan. Sanottuaan minulle, että nyt pitää lähteä eteenpäin eikä jäädä menensiyyteen, kysyisin häneltä, että miten (olettaen, että en tietäisi miten, koska menin vastaanotolla hakemaan apua) ja kertoisin, että olen valmis kokeilem

Joo. Ja kun minä menen synnärille niin pyydän,että aloitetaanko siitä kohtaa, kun minulla on se vauva rinnallani. Se on ihan turhaa hankaluutta kaikki sitä edeltävät vaiheet. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ketään kiinnosta kenenkään lapsuuden traumat.

Meillä jokaisellahan niitä on ja pärjätä täytyy silti.

 

Ei kuule ole kaikilla. Omassakin lähipiirissä on lukuisia jo keski-ikään ehtineitä ihmisiä, joilla ei ole ollut mitään isompia vastoinkäymisiä elämässään.

Vaikka olisi vastoinkäymisiä, läheskään kaikki eivät traumatisoidu. 

Ja on ihan itsepetosta hänen väitteensä siitä, että kaikilla olisi lapsuudentraumoja. Jos hän haluaa kohentaa omaa mieltään ajattelemalla niin, se ei silti tee väitteestä totta. 

Tsempit ap! Oli aika tökerösti tokaistu, tottakin toisaalta kuitenkin.

Tiettyjä asioita kantaa kipeänä painona sisällään lapsuudesta pitkälle aikuisuuteen. Jossain kohtaa on kuitenkin ehkä paras todeta, että sattuu, mutta minä selviän, koska olen selvinnyt tähänkin saakka.

Itselle lapsuudentrauma on orpous, joka oli päällimmäisenä ajatuksena pitkästi yli 30 vuotiaaksi. Sitten oli kuitenkin todettava, että lapsuudessa tapahtunet p*skat jutut eivät määrittele loppuelämääni, vaan haluan olla vapaa niistä ja keskittyä nykyhetkeen ja siihen millaista elämää saan nyt elää. Aikuisena, en haavoittuneena lapsena.

Vierailija kirjoitti:

Tsempit ap! Oli aika tökerösti tokaistu, tottakin toisaalta kuitenkin.

Tiettyjä asioita kantaa kipeänä painona sisällään lapsuudesta pitkälle aikuisuuteen. Jossain kohtaa on kuitenkin ehkä paras todeta, että sattuu, mutta minä selviän, koska olen selvinnyt tähänkin saakka.

Itselle lapsuudentrauma on orpous, joka oli päällimmäisenä ajatuksena pitkästi yli 30 vuotiaaksi. Sitten oli kuitenkin todettava, että lapsuudessa tapahtunet p*skat jutut eivät määrittele loppuelämääni, vaan haluan olla vapaa niistä ja keskittyä nykyhetkeen ja siihen millaista elämää saan nyt elää. Aikuisena, en haavoittuneena lapsena.

Minä taas en koskaan ole ajatellut lapsuudessani tapahtunutta. Edes tapahtumahetkellä. Se on mennyt heti laatikkoon, kansi kiinni. Täytin 25 ja ajattelin, että aikuisuus on ihanaa, lapsuus olikin raskasta, onneksi se on takana. Enkä ole miettinyt lapsuuttani, en puhu siitä "ikinä", en ilkeile muille traumatisoituneille, päin vastoin. Mutta niin vaan tuli esille hetki, että elimistö kieltäytyi likkumasta enää metriäkään ilman, että tuo asia hoidetaan. 



Sinä toivottavasti et traumatisoitunut, koska on mahdollista, että kuvauksesi mukaan sinulle tapahtui normaali suremisen kehityskaari, tosin pitkittynyt sellainen. Mutta olet käsitellyt asiaa ja kokenut, että sitä ei enää tarvitse käsitellä. Näin meni itselläni seksuaaliväkivallan kanssa. Uskon, että se trauma on aidosti takana, vaikka ehti hetkeksi traumaksi asti. 

Se tuleeko jostain tapahtumasta trauma vai ei riippuu myös olosuhteista, ei aina tapahtumasta itsessään. Omassa elämässäni se trauma ei ollutkaan esimerkiksi useamman läheisen menettäminen samaan aikaan, vaan ihan toinen asia.

Vierailija kirjoitti:

Tsempit ap! Oli aika tökerösti tokaistu, tottakin toisaalta kuitenkin.

Tiettyjä asioita kantaa kipeänä painona sisällään lapsuudesta pitkälle aikuisuuteen. Jossain kohtaa on kuitenkin ehkä paras todeta, että sattuu, mutta minä selviän, koska olen selvinnyt tähänkin saakka.

Itselle lapsuudentrauma on orpous, joka oli päällimmäisenä ajatuksena pitkästi yli 30 vuotiaaksi. Sitten oli kuitenkin todettava, että lapsuudessa tapahtunet p*skat jutut eivät määrittele loppuelämääni, vaan haluan olla vapaa niistä ja keskittyä nykyhetkeen ja siihen millaista elämää saan nyt elää. Aikuisena, en haavoittuneena lapsena.

Ei se nyt ihan vaan toteamalla käy.

Vierailija kirjoitti:

Tsempit ap! Oli aika tökerösti tokaistu, tottakin toisaalta kuitenkin.

Tiettyjä asioita kantaa kipeänä painona sisällään lapsuudesta pitkälle aikuisuuteen. Jossain kohtaa on kuitenkin ehkä paras todeta, että sattuu, mutta minä selviän, koska olen selvinnyt tähänkin saakka.

Itselle lapsuudentrauma on orpous, joka oli päällimmäisenä ajatuksena pitkästi yli 30 vuotiaaksi. Sitten oli kuitenkin todettava, että lapsuudessa tapahtunet p*skat jutut eivät määrittele loppuelämääni, vaan haluan olla vapaa niistä ja keskittyä nykyhetkeen ja siihen millaista elämää saan nyt elää. Aikuisena, en haavoittuneena lapsena.

Toisaalta, eihän orvoksi jääminen välttämättä ole trauma. Riippuu varmasti tilanteesta miten sen on kokenut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tsempit ap! Oli aika tökerösti tokaistu, tottakin toisaalta kuitenkin.

Tiettyjä asioita kantaa kipeänä painona sisällään lapsuudesta pitkälle aikuisuuteen. Jossain kohtaa on kuitenkin ehkä paras todeta, että sattuu, mutta minä selviän, koska olen selvinnyt tähänkin saakka.

Itselle lapsuudentrauma on orpous, joka oli päällimmäisenä ajatuksena pitkästi yli 30 vuotiaaksi. Sitten oli kuitenkin todettava, että lapsuudessa tapahtunet p*skat jutut eivät määrittele loppuelämääni, vaan haluan olla vapaa niistä ja keskittyä nykyhetkeen ja siihen millaista elämää saan nyt elää. Aikuisena, en haavoittuneena lapsena.

Toisaalta, eihän orvoksi jääminen välttämättä ole trauma. Riippuu varmasti tilanteesta miten sen on kokenut.

Hänhän käsitteli sitä parikymmentä vuotta!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tsempit ap! Oli aika tökerösti tokaistu, tottakin toisaalta kuitenkin.

Tiettyjä asioita kantaa kipeänä painona sisällään lapsuudesta pitkälle aikuisuuteen. Jossain kohtaa on kuitenkin ehkä paras todeta, että sattuu, mutta minä selviän, koska olen selvinnyt tähänkin saakka.

Itselle lapsuudentrauma on orpous, joka oli päällimmäisenä ajatuksena pitkästi yli 30 vuotiaaksi. Sitten oli kuitenkin todettava, että lapsuudessa tapahtunet p*skat jutut eivät määrittele loppuelämääni, vaan haluan olla vapaa niistä ja keskittyä nykyhetkeen ja siihen millaista elämää saan nyt elää. Aikuisena, en haavoittuneena lapsena.

Toisaalta, eihän orvoksi jääminen välttämättä ole trauma. Riippuu varmasti tilanteesta miten sen on kokenut.

Hänhän käsitteli sitä parikymmentä vuotta!

&nb

Niin, mutta mahdotonta ulkopuolisen on sanoa onko kyseessä ollut trauma vai ei. Läheisen kuolemaa voi käsitellä vaikka se ei olisi traumakaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tsempit ap! Oli aika tökerösti tokaistu, tottakin toisaalta kuitenkin.

Tiettyjä asioita kantaa kipeänä painona sisällään lapsuudesta pitkälle aikuisuuteen. Jossain kohtaa on kuitenkin ehkä paras todeta, että sattuu, mutta minä selviän, koska olen selvinnyt tähänkin saakka.

Itselle lapsuudentrauma on orpous, joka oli päällimmäisenä ajatuksena pitkästi yli 30 vuotiaaksi. Sitten oli kuitenkin todettava, että lapsuudessa tapahtunet p*skat jutut eivät määrittele loppuelämääni, vaan haluan olla vapaa niistä ja keskittyä nykyhetkeen ja siihen millaista elämää saan nyt elää. Aikuisena, en haavoittuneena lapsena.

Toisaalta, eihän orvoksi jääminen välttämättä ole trauma. Riippuu varmasti tilanteesta miten sen on kokenut.

Veikkaan että kokemus on se avainsana, esimerkiksi kaverillani on varmasti hyvin erilainen kokemus orvoksi jäämisestä kuin minulla. Hänen vanhempansa kuolivat samassa onnettomuudessa ja hän joutui sairaalaan ja sitten tekemisiin sosiaaliviranomaisten kanssa, vaikka sijoitettiinkin lopulta sukulaisille. Itse taas olin koko ajan kotona ja yhdestä läheisestä tuli huoltajani.

"Juuri näin. Jokainen aikuinen on kohdannut elämässään jotain traumaattista. On kohdattu kuolemaa, työpaikan menetystä, kiusaamista, väkivaltaa. Ei näihin tarvita kuin sukua ympärille, niin ennen pitkää sieltä joku kuolee. Ei näihin tarvita kuin huonoa tuuria työpaikan suhteen tai huono suhdannetilanne. Ei näihin tarvita kuin mielisairas työkaveri, joka osoittautuukin väkivaltaiseksi. Ei näihin tarvita kuin häiriintynyt naapuri, joka tekee sinusta rikosilmoituksen keksityillä perusteilla. Tai naapuri, jonka pihassa pyörii ties mitä hörhöjä, jotka uhkailevat sinuakin.

Ihan jokaisella tulee jotain ikävää elämässä vastaan ilman, että edes itse sairastuu tai toimii väärin. Ja kaikkien meidän pitää nämä kokemukset käsitellä. Ei tarvitse paljonkaan älyä, kun hoksaa, että noista minun keksimistä esimerkeistä voi kehkeytyä hyvinkin traumaattisia kokemuksia, jos kuollut sukulainen ei olekaan vanhus tai jos rikosilmoitusta käsitellään viranomaisten kanssa oikeutta myöten.

Tuollaiset tilanteet eivät ole reiluja, mutta siihen ei voi jäädä rypemään vaan on aika oppia, että tuollaisetkin ovat elämän realiteetteja. Ja sitten mietitään onko minulla jotain osuutta asioihin, ja voinko seuraavalla kerralla toimia jotenkin paremmin. Voi myös miettiä, että mikä on toisen osuus, ongelmat ja tarkoitusperät. Ja sen jälkeen vain todetaan, että näin se nyt meni, ja sitten jatketaan elämää.

Ei tuo paljon vaadi. Mutta sekin on realismia, että kaikilla ei ole resursseja vähäiseenkään asioiden pohdintaan. Jos siihen ei ole lapsena mallia saanut, niin sitten sitä opetellaan aikuisena terapiassa. Mutta ylenpalttinen uhriutuminen ei kuulu aikuisen maailmaan."

Kylläpäs taas ihanasti joku luulee tietävänsä, mistä puhuu, vaikka ei ole pienintäkään käsitystä. Itse en tietääkseni ole traumatisoitunut, mutta pelkästään lukemalla tätä ketjua ymmärrän, että tämä vahva lapsena mallin saanut ei tiedä traumoista senkään vertaa. 

Miksi pitää yrittää päteä, jos ei ole pätevyyttä??

Vierailija kirjoitti:

Minust 993 kirjoitus oli hyvin asiallinen. Lainatakseni aihetta;  Ei pidä jäädä rypemään asioihin, jotka ovat elämän realiteetteja. Ylenpalttinen uhriutuminen ei kuulu aikuisen elämään, vaan todeta, että näin se vaan meni ja jatketaan elämää.

Asiallisesti täysin hukassa teeman suhteen.

Vierailija kirjoitti:

Ketään kiinnosta kenenkään lapsuuden traumat.

Meillä jokaisellahan niitä on ja pärjätä täytyy silti.

 

Niinhän monet pärjäävätkin. Ja paremmin pärjäävät he, jotka saavat siihen asiaan kuuluvan hoidon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ketään kiinnosta kenenkään lapsuuden traumat.

Meillä jokaisellahan niitä on ja pärjätä täytyy silti.

 

Ei kuule ole kaikilla. Omassakin lähipiirissä on lukuisia jo keski-ikään ehtineitä ihmisiä, joilla ei ole ollut mitään isompia vastoinkäymisiä elämässään.

Minulla vastoinkäymisiä, mutta ei tiettävästi traumaa. Näitä kun ei voi itse valita. Kukaan ei päätä traumatisoitua.