Yritin puhua lapsuuden traumastani ja hoitaja tokaisi

Epäasiallista hoitohenkilöltä, vaikka sanoohan ne mitä haluavat kun pinna kireellä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Traumatisoituneissa ihmisissä ärsyttää eniten se, että monet kuvittelee, että se heidän traumansa on se pahin ja kamalin. Ovat jotenkin todella itsekkäitä ja itsekeskeisiä velloessaan siinä traumassaan. Olen siis itsekin traumataustainen mutta myös tavannut tällaisia elämässä muutenkin.

Äitini on hyvä esimerkki tällaisesta. Hän velloi vuosia suuressa traumassa (siskoni väkivaltainen kuolema), jota en vähättele ollenkaan. Mutta samaan aikaan kenenkään muun elämä ei voinut olla niin kamalaa kuin hänen. Siskon kuolemasta on nyt lähemmäs 30v, joten äiti on jo päässyt eteenpäin, mutta pitkään meillä oli todella vaikea suhde juuri tästä syystä. Käytännössä myös menetin äitini vuosiksi siskoni kuollessa, koska traumatisoitunut äiti ei ole kovin turvallinen äiti.

Ja joskus äidistäni puhuessa, tapasin toisen tällaisen

Ja siis kävin äsken potilastoimistossa. Hoitaja ei pysty siitä edes varaamaan suoraan aikaa vaan se meni sinne jonnekin lääkärin työlistalle ja saan ehkä ensi viikolla tietää ajan.

Ihan fiksua olla kostamatta jonkun tökeryyttä.

Vierailija kirjoitti:

Traumatisoituneissa ihmisissä ärsyttää eniten se, että monet kuvittelee, että se heidän traumansa on se pahin ja kamalin. Ovat jotenkin todella itsekkäitä ja itsekeskeisiä velloessaan siinä traumassaan. Olen siis itsekin traumataustainen mutta myös tavannut tällaisia elämässä muutenkin.

Äitini on hyvä esimerkki tällaisesta. Hän velloi vuosia suuressa traumassa (siskoni väkivaltainen kuolema), jota en vähättele ollenkaan. Mutta samaan aikaan kenenkään muun elämä ei voinut olla niin kamalaa kuin hänen. Siskon kuolemasta on nyt lähemmäs 30v, joten äiti on jo päässyt eteenpäin, mutta pitkään meillä oli todella vaikea suhde juuri tästä syystä. Käytännössä myös menetin äitini vuosiksi siskoni kuollessa, koska traumatisoitunut äiti ei ole kovin turvallinen äiti.

Ja joskus äidistäni puhuessa, tapasin toisen tällaisen, jonka elämä ja trauma on kaikkia muita pahempi. Sain entiseltä työkaverilta haukut, kun kehtasin san

Edelleenkin myös tässä kirjoittaja ajattelee trauman olevan se kokemus itsessään. Mikään tuossa kerrotussa ei viitannut varsinaiseen traumaan, vaan kokemusten vertailuun.

Olispa trauma

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen siis tuntenut tämän kaverin ihan kouluajasta alkaen ja käynyt heillä ja satun tietämään että heillä oli ihan tavallinen ydinperhe missä ei ollut taatusti mitään vaikeaa.

En ihan luottaisi lapsen kykyyn huomata ja ymmärtää jonkun kaverin perheoloja.

Minä nuorena ihalin ja kadehdin kaverini perhettä. Mielestäni oli ihmeellistä, kun isäkin oli aina kotona. Hän ei kylläkään koskaan sanonut mitään, mut perheen äiti puhui senkin edestä. Olin tuolloin yli viidentoista, eli en mikään lapsi sillai enää. 

Myöhemmin sit kuulin totuuden. Se ei ollut millään tasolla kadehdittava.

Vertaistuessa traumojaan hoitavista kukaan ei kilpaile traumansa koolla. Sen sijaan tuntuu olevan aika yleinen ilmiö heillä, jotka eivät edes yritä hoitaa itseään.

Vierailija kirjoitti:

Vertaistuessa traumojaan hoitavista kukaan ei kilpaile traumansa koolla. Sen sijaan tuntuu olevan aika yleinen ilmiö heillä, jotka eivät edes yritä hoitaa itseään.

Sepä se, että ne omasta mielestään terveimmät ja vahvimmat ovat kaikkein eniten hoidon tarpeessa. Huomaa jo siitä, millä tavalla he puhuvat traumoihinsa apua hakevista ihmisistä. Yksikään oikeasti terve ja vahva ei nimittele apua hakevaa ihmistä pullamössöksi, uhriutujaksi, minäminäksi, draamailijaksi ym. Samaan hengenvetoon nämä terveet ja vahvat aina muistuttavat, että heitä käytettiin hyväksi koko lapsuusaika, koulussa kiusattiin ja myöhemmin työpaikallakin ja puoliso lähti yllättäen lapset mukanaan mutta siitä huolimatta he eivät murtuneet eivätkä menneet itkemään terapeutille. Sen kyllä huomaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Traumatisoituneissa ihmisissä ärsyttää eniten se, että monet kuvittelee, että se heidän traumansa on se pahin ja kamalin. Ovat jotenkin todella itsekkäitä ja itsekeskeisiä velloessaan siinä traumassaan. Olen siis itsekin traumataustainen mutta myös tavannut tällaisia elämässä muutenkin.

Äitini on hyvä esimerkki tällaisesta. Hän velloi vuosia suuressa traumassa (siskoni väkivaltainen kuolema), jota en vähättele ollenkaan. Mutta samaan aikaan kenenkään muun elämä ei voinut olla niin kamalaa kuin hänen. Siskon kuolemasta on nyt lähemmäs 30v, joten äiti on jo päässyt eteenpäin, mutta pitkään meillä oli todella vaikea suhde juuri tästä syystä. Käytännössä myös menetin äitini vuosiksi siskoni kuollessa, koska traumatisoitunut äiti ei ole kovin turvallinen äiti.

Ja joskus äidistäni puhuessa, tapasin toisen tällaisen, jonka elämä ja trauma on kaikkia muita pahempi. Sa

Viitasihan. Kirjoittaja kertoi äidillään olleen trauman ja hän oli traumatisoitunut. EI kirjoittajalla ole mitään velvollisuutta kertoa yhtään enempää ykistyiskohtia. Pelkästään hänen kirjoittamansa traumasta viittaa siihen, että äidillään oli trauma ja kirjoituksesta voi päätellä ettei kirjoittaja ole halunnut kertoa kaikkea. . 

Minulla oli kaveri joka kuulemma on selvinnyt ihan hyvin ilman traumoja, mutta silti aina kun joku suri vaikka eroaan tai isovanhempansa kuolemaa tämä kaveri sanoi, että eihän tuo ole yhtään mitään, ajattele että minä olen sentään jäänyt orvoksi lapsena ja selvinnyt ihan hyvin.

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli kaveri joka kuulemma on selvinnyt ihan hyvin ilman traumoja, mutta silti aina kun joku suri vaikka eroaan tai isovanhempansa kuolemaa tämä kaveri sanoi, että eihän tuo ole yhtään mitään, ajattele että minä olen sentään jäänyt orvoksi lapsena ja selvinnyt ihan hyvin.

Joo, hyvin on selvitty, ei mitään ongelmaa. Muuten vaan kauhea tarve tuoda asiaa esiin koko ajan ja vertailla omaa elämäänsä toisiin.

Toisten traumojen vähättely on keino torjua ja pitää etäällä itsessä heräävät ikävät tunteet. Voi myös kokea avuttomuutta, miten osaa kohdata toista ihmistä. Suojamuureja on kaikilla. Siten trauman hoito vaatii ammattitaitoa sekä jaksamista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tottahan se puhui. Ei hoitajien tehtävänä ole silitellä päätä loputtomiin.

 

Tellervo Koivisto oli paljon vanhempi alkaessaan oireilla lapsuuden/nuoruuden aikaista traumaansa. Toi asian vielä julkisuuteenkin! 

Traumat pulpahtelee pintaan omia aikojaan eivätkä kysy ikää tai tilannetta. Sehän juuri on vastuuntuntoista keskustella asiasta hoitajan kanssa, harmi että kyseinen hoitaja on ammattitaidoton törppö.

Jos joskus olen traumavastaanotolla, haluaisin ehdottomasti hoitajan, joka menee suoraan asiaan. Sanottuaan minulle, että nyt pitää lähteä eteenpäin eikä jäädä menensiyyteen, kysyisin häneltä, että miten (olettaen, että en tietäisi miten, koska menin vastaanotolla hakemaan apua) ja kertoisin, että olen valmis kokeilemaan kaikkea, mutta tarvitsen siihen jotain ohjeita.&

"Jos joskus olen traumavastaanotolla, haluaisin ehdottomasti hoitajan, joka menee suoraan asiaan."

Aloitit olennaisimmalla, jos...Sinulla ei siis omaa kokemusta traumoista, joten et voi sen perusteella tietää, miten se homma toimisi kohdallasi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä keskustelussa hoetaan, että unohda traumat ja mene elämässä eteenpäin. Tämähän juuri on se ongelma: kun ei traumojen takia PÄÄSE elämässä eteenpäin. Tuo mene elämässä eteenpäin -hokema on samaa sarjaa kuin lopeta olemasta masentunut ja mene töihin.

Kun se olisikin niin helppoa.

Mutta useimmat ihmiset menevät eteenpäin elämässä. Se huomio tulee keskittää etteenpäin eikä menneeseen. Sitä se asioiden käsittely on. Hyväksyä se mikä on mennyttä ja, että sitä ei voi muuttaa. Kuolleet ovat kuolleita ja heitä kohtaan ei tee väärin, vaikka lopettaisi sen asian vatvomisen. Eivät he katoa muistoistakaan, vaikka alkaisikin ajatella elämää edessäpäin. 

Sanoi pupu ja työnsi päänsä pensaseen. Minkä taakseen jättää, sen edes

Luuletko, että meillä muilla ei olisi ollut traumoja elämässään? Etteikö niitä olisi käsitelty? Moni meistä menettää elämässää paljon muutakin kuin sisäruksensa. Monen menetys on oma puoliso, lapsi. 

 Juuri näin. Jokainen aikuinen on kohdannut elämässään jotain traumaattista. On kohdattu kuolemaa, työpaikan menetystä, kiusaamista, väkivaltaa. Ei näihin tarvita kuin sukua ympärille, niin ennen pitkää sieltä joku kuolee. Ei näihin tarvita kuin huonoa tuuria työpaikan suhteen tai huono suhdannetilanne. Ei näihin tarvita kuin mielisairas työkaveri, joka osoittautuukin väkivaltaiseksi. Ei näihin tarvita kuin häiriintynyt naapuri, joka tekee sinusta rikosilmoituksen keksityillä perusteilla. Tai naapuri, jonka pihassa pyörii ties mitä hörhöjä, jotka uhkailevat sinuakin.

Ihan jokaisella tulee jotain ikävää elämässä vastaan ilman, että edes itse sairastuu tai toimii väärin. Ja kaikkien meidän pitää nämä kokemukset käsitellä. Ei tarvitse paljonkaan älyä, kun hoksaa, että noista minun keksimistä esimerkeistä voi kehkeytyä hyvinkin traumaattisia kokemuksia, jos kuollut sukulainen ei olekaan vanhus tai jos rikosilmoitusta käsitellään viranomaisten kanssa oikeutta myöten.

Tuollaiset tilanteet eivät ole reiluja, mutta siihen ei voi jäädä rypemään vaan on aika oppia, että tuollaisetkin ovat elämän realiteetteja. Ja sitten mietitään onko minulla jotain osuutta asioihin, ja voinko seuraavalla kerralla toimia jotenkin paremmin. Voi myös miettiä, että mikä on toisen osuus, ongelmat ja tarkoitusperät. Ja sen jälkeen vain todetaan, että näin se nyt meni, ja sitten jatketaan elämää.

Ei tuo paljon vaadi. Mutta sekin on realismia, että kaikilla ei ole resursseja vähäiseenkään asioiden pohdintaan. Jos siihen ei ole lapsena mallia saanut, niin sitten sitä opetellaan aikuisena terapiassa. Mutta ylenpalttinen uhriutuminen ei kuulu aikuisen maailmaan.

Läheisen menettäminen ei ole sama asia kuin trauma.

Edelleenkään 993 nro ei ole ottanut selvää mitä trauma on ja mitä ei.

Alentuva saarnaaminen vaan jatkuu, jossa muut typistetään uhriutujoiksi.

Minust 993 kirjoitus oli hyvin asiallinen. Lainatakseni aihetta;  Ei pidä jäädä rypemään asioihin, jotka ovat elämän realiteetteja. Ylenpalttinen uhriutuminen ei kuulu aikuisen elämään, vaan todeta, että näin se vaan meni ja jatketaan elämää.

Vierailija kirjoitti:

Minust 993 kirjoitus oli hyvin asiallinen. Lainatakseni aihetta;  Ei pidä jäädä rypemään asioihin, jotka ovat elämän realiteetteja. Ylenpalttinen uhriutuminen ei kuulu aikuisen elämään, vaan todeta, että näin se vaan meni ja jatketaan elämää.

Tiedätkö, mitä trauma tarkoittaa?

Vierailija kirjoitti:

Minust 993 kirjoitus oli hyvin asiallinen. Lainatakseni aihetta;  Ei pidä jäädä rypemään asioihin, jotka ovat elämän realiteetteja. Ylenpalttinen uhriutuminen ei kuulu aikuisen elämään, vaan todeta, että näin se vaan meni ja jatketaan elämää.

Ei tuo ole mikään trauman määritelmä. Trauma voi oireilla vaikka siten, että joka kerta, kun kävelet partasuisen miehen ohi, alat tuntea pyörrytystä, dissosiaatiota, hengenahdistusta, tai joka kerta, kun jotkut riitelee, alat tuntea pakokauhua ja sulkeudut, tai joka kerta kun vaan epäonnistut jossain, reagoit jotenkin epänormaalin voimakkaalla tavalla. Esimerkiksi. Ei nämä ihmiset VELLO missään uhriroolissa, mutta se trauma vaikeuttaa heidän elämäänsä, jopa työkyvyttömyyteen asti, eikä siitä mennä yli pelkällä tahdonvoimalla.

Ketään kiinnosta kenenkään lapsuuden traumat.

Meillä jokaisellahan niitä on ja pärjätä täytyy silti.

Vierailija kirjoitti:

Ketään kiinnosta kenenkään lapsuuden traumat.

Meillä jokaisellahan niitä on ja pärjätä täytyy silti.

 

Ei kuule ole kaikilla. Omassakin lähipiirissä on lukuisia jo keski-ikään ehtineitä ihmisiä, joilla ei ole ollut mitään isompia vastoinkäymisiä elämässään.