Yritin puhua lapsuuden traumastani ja hoitaja tokaisi

Vierailija kirjoitti:

Jos omat kokemukset eivät sureta ja niiden kanssa on oppinut elämään ja hyväksymään ne, tarviiko sitä väkisin surra? 

Oikeastaan, onko sureminen joku ainoa oikea tapa käsitellä traumaa? 

Suru ja trauma eivät ole sama asia.

Kysyin rakenteellisen dissosiaation hintaa tekoälyltä. Tuli valtava määrä tekstiä eri asioista, mihin se elämässä vaikuttaa heikentävästi. Olet koko ajan jollain tasolla irti itsestäsi. Tässä on lopun tiivistelmä, joka sitten jää ympäripyöreäksi, mutta nyt ei ole aikaa parempaan. 

Hoitamaton dissosiaatio ja sen hinta ovat siis monivaiheisia ja voivat ilmetä eri tavoin riippuen yksilön elämäntilanteesta ja trauman laadusta. Hoitamattomuus voi vaikuttaa niin psyykkisesti, fyysisesti kuin sosiaalisesti, ja vaikuttaa koko elämänlaatuun. Toisaalta hoito, kuten trauma-keskeinen terapia, voi auttaa dissosiaation hallinnassa ja tarjota ihmiselle mahdollisuuden parantua ja toipua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos jollain ihmisellä ei itsellään ole muuta keinoa kuin se puhumattomuus ja asian kieltäminen ja "unohtaminen", niin sellainen ihminen myös on muille aika hankalaa seuraa. Pitää kävellä munankuorilla ja muutkaan ei saa puhua mistään. Jos sanoo jotain väärää, niin "unohtaja" heittäytyy vttupääksi, kun ei kestä kuulla mitään mikä muistuttaa häntä "unohtamastaan" asiasta. Että niin hyvin ne on "unohdettu" ja ylipäästy.

No minä taas olen sellainen unohtaja, että ärtymyskin on siellä dissosiaation puolella. Omat tarpeet myös. Joten itseäni säästelemättä olen yliymmärtänyt, venynyt, joustanut ja tehnyt muiden puolesta. Kaikkien mielestä olen tosi ystävällinen ja ihan haluttua seuraa, siihenhän minut ohjelmoitiin. Nyt puran ohjelmaa ja minusta tulee rajoja vetävä ystävä. 

OHIS

Ei hemmetti se rajojen laittaminen on alkuun hankalaa! Mutta kun alkuun pääsee, ei siitä halua enää ikinä luopua. Omalla kohdalla myös harventanut ystäväpiiriä, mikä osin surettaa, osin helpottaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onneksi isovanhempani ovat olleet teinejä sodan aikaan, eivät joutuneet varsinaiseen sotaan. Tosin mummo joutui evakkoon Ruotsiin.

Näillä Ruotsiin lähetetyillä lapsilla on myös hyvin erilaiset kokemukset siitä retkestä. Toisille kokemus oli hyvä, toisille jopa traumaattinen. 

Oikeastaan hän ei ollut sotalapsi vaan Lapin sodan evakko.

Rajojen asettelu on kyllä inhottavaa siinä mielessä, että osa ystävistä ovat minullakin jääneet matkasta. Toisaalta voin paljon paremmin, joten sen kai se sitten vaati.

Trauma on sitä, että tietyt asiat triggeröi toimimaan toisin kuin toimisi jos ei olisi traumatisoitunut. Tämä toiminta on useimmiten itselle haitallista. Esim. oman pahimman traumani suhteen, en itke, enkä sure mitään. Olen pääosin ihan tyytyväinen (dissosioin), luulen, että kaikki on ihan hyvin. Sitten jokin triggeri romahduttaa korttitalon. Näin siis itse koen, jokaisen henkilön traumakokemus on omanlaisensa.

Surua, vihaa jne tarvitaan, että ihminen saa dissosiaation purettua. Ikään kuin siirtyy virtuaalitodellisuudesta omaan elämäänsä. Sen valtiaaksi ja aktiiviseksi toimijaksi ja kokijaksi.

Se vaatii tosiasioiden tunnustamista, mikä vaatii yleensä surua tai muita kipeitä tunteita, jotka ovat olleet liian sietämättömiä tapahtumahetkellä. Olet ikään kuin juossut pakoon tapahtumapaikalta tai jähmettynyt sen ääreen. Vuosiksi ja vuosikymmeniksi. Nyt palaat ja otat sen osan itsestäsi matkaasi, joka jäi sinne silloin joskus. 

Mielestäni tämä maa kaipaa jonkun niin kutsutun "mielenterveysrauhan". On kaikenlaisia kehorauhoja ja vaaterauhoja ja pitää kunnioittaa kaikenlaista touhua. Minusta kenenkään ei tarvitsisi kuunnella yhtään mitään mäkätystä ja syyllistämistä mitä tulee mielenterveyden asioihin.

Nythän jokaisella on näköjään oikeus mennä laukomaan ihan mitä röyhkeää mitä mieleen juolahtaa. 

Täysin tuntemattomat, mitään tietämättömät ihmiset eivät ole oikeutettuja sanomaan mitään koskien toisen oikeutta saada hoitoa mielenterveyden ongelmiin. Se ei ole kenenkään nobodyn asia mennä määrittelemään, onko toinen turha märehtijä, vai "ihan asiasta" hoidon piirissä.

Eikä se ole kenenkään ääliön päätettävissä kuinka kauan joku saa käydä terapiassa. Eikä se ole samaisten pässinpäitten päätettävissä, miten pitkään jonkun trauman jälkeen sitä saa lähteä hoitamaan ja miten.

Ennen ihmiset haukkuivat toisia hulluiksi ja sheimasivat mielenterveysongelmista. 

Nykyään mitätöidään ja kiistetään toisten kokemuksia, jotka kai he nyt itse pikkuisen paremmin tietää, kuin joku täysin ulkopuolinen ylimielinen ksipää.

Mielenterveys rauhaa pitäisi saada.

Sellainenkin olisi hyvä tajuta, että jos ihminen on esimerkiksi työttömänä, niin ei hyökätä hänen kimppuun tenttaamaan ja vaatimaan selontekoa, että mikset ole mennyt töihin, mikset ole, milloin menet, milloin menet. Koskaan et voi tietää mikä siellä ihmisen työttömyyden taustalla on, ja yhtään kukaan ei ole sinulle tai yleisölle tilivelvollinen esittämään diagnoosejaan ja sairauksiaan julkisesti.

Ne on itselleni olleet todella ahdistavia tilanteita, kun jossain sukujuhlissa on hyökätty kaikkien kuullen tenttaamaan miksi en ole töissä. Ei siinä oikein ole kiva, alkaa kertomaan mielenterveytensä tilasta koko juhlakansalle. Todella inhottavaa.

Onko kukaan purkanut aikuisena vanhempansa aiheuttamia seksuaalisia jne traumoja. Ilmeisesti voi varautua aika alkukantaiseen vihaan, kun on ollut koko elämänsä ihan liian zen? 

Vierailija kirjoitti:

Surua, vihaa jne tarvitaan, että ihminen saa dissosiaation purettua. Ikään kuin siirtyy virtuaalitodellisuudesta omaan elämäänsä. Sen valtiaaksi ja aktiiviseksi toimijaksi ja kokijaksi.

Se vaatii tosiasioiden tunnustamista, mikä vaatii yleensä surua tai muita kipeitä tunteita, jotka ovat olleet liian sietämättömiä tapahtumahetkellä. Olet ikään kuin juossut pakoon tapahtumapaikalta tai jähmettynyt sen ääreen. Vuosiksi ja vuosikymmeniksi. Nyt palaat ja otat sen osan itsestäsi matkaasi, joka jäi sinne silloin joskus. 

Tämä on kyllä hyvä kuvaus! Terapiassa monen monet kerrat alkuun vain itkin. Sellaista pidäkkeetöntä itkua. Puhe alkoi tulla vasta ajan kanssa. Muistan kun puhuin vihan tunteista, joita minulla nousi, terapeutti taputti käsiään iloisena. Olin alkuun aika hämmentynyt reaktiosta. Olin aina jotenkin hävennyt negatiivisia tunteita. Siinä vissiin tapahtui joku käänne, koska toipuminenkin alkoi.

Vierailija kirjoitti:

Onko kukaan purkanut aikuisena vanhempansa aiheuttamia seksuaalisia jne traumoja. Ilmeisesti voi varautua aika alkukantaiseen vihaan, kun on ollut koko elämänsä ihan liian zen? 

Noi on ehkä pahinta, mitä ihmiselle voi tapahtua. Tai yksi kauheimmista. En siis yritä arvottaa traumoja. Aihe vaan niiin paha.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Surua, vihaa jne tarvitaan, että ihminen saa dissosiaation purettua. Ikään kuin siirtyy virtuaalitodellisuudesta omaan elämäänsä. Sen valtiaaksi ja aktiiviseksi toimijaksi ja kokijaksi.

Se vaatii tosiasioiden tunnustamista, mikä vaatii yleensä surua tai muita kipeitä tunteita, jotka ovat olleet liian sietämättömiä tapahtumahetkellä. Olet ikään kuin juossut pakoon tapahtumapaikalta tai jähmettynyt sen ääreen. Vuosiksi ja vuosikymmeniksi. Nyt palaat ja otat sen osan itsestäsi matkaasi, joka jäi sinne silloin joskus. 

Tämä on kyllä hyvä kuvaus! Terapiassa monen monet kerrat alkuun vain itkin. Sellaista pidäkkeetöntä itkua. Puhe alkoi tulla vasta ajan kanssa. Muistan kun puhuin vihan tunteista, joita minulla nousi, terapeutti taputti käsiään iloisena. Olin alkuun aika hämmentynyt reaktiosta. Olin aina jotenkin hävennyt negatiivisia tunteita. Siinä vissiin tapaht

Tämä on minusta se mitä ärsyttävä muotisana voimaantuminen ihan oikeasti tarkoittaa. Sinä voimaannuit omaksi itseksesi. Kohdistit alaspainetun alistuneen vihan sinne, minne se oikeasti kuuluu. Häpeän sinne, minne se kuluu. Sait ryhtisi suoraksi ja rajasi kiinni. Jossain oli hyvä kuvaus rajoista. Ne eivät ole aita eikä muuri vaan ovi, jonka avaamisesta sinä päätät. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko kukaan purkanut aikuisena vanhempansa aiheuttamia seksuaalisia jne traumoja. Ilmeisesti voi varautua aika alkukantaiseen vihaan, kun on ollut koko elämänsä ihan liian zen? 

Noi on ehkä pahinta, mitä ihmiselle voi tapahtua. Tai yksi kauheimmista. En siis yritä arvottaa traumoja. Aihe vaan niiin paha.

Sanotaan näin, että näkisin että seksuaalinen trauma on omanlaisensa. Ja yleensä paha, koska se menee niin syvälle sekä henkisesti että kehollisesti ja niin haavoittuvalla alueella. Ja onneksi JOKAINEN ei ole kokenut tuota VASTOINKÄYMISTÄ.

"Tämä on minusta se mitä ärsyttävä muotisana voimaantuminen ihan oikeasti tarkoittaa. Sinä voimaannuit omaksi itseksesi. Kohdistit alaspainetun alistuneen vihan sinne, minne se oikeasti kuuluu. Häpeän sinne, minne se kuluu. Sait ryhtisi suoraksi ja rajasi kiinni. Jossain oli hyvä kuvaus rajoista. Ne eivät ole aita eikä muuri vaan ovi, jonka avaamisesta sinä päätät."

Näin just!

Itseänikin tuo sana vähän ärsyttää, mut ennen kaikkea se, et sitä käytetään palstalla paljon naisten pilkkana.

Onko orvoksi jääminen aina trauma?

Naiset käyttää jo nyt 70% terveydenhuollon palveluista. Ilmeisesti luku pitäis olla lähempänä sataa, ja tuskin sillonkaan oltaisiin tyytyväisiä. No, rahaa riittää kyllä, ja aina voi ottaa velkaa jos ei

"Jotenkin tuntuu, että ihmiset vain elävät omissa todellisuuksissansa. Enkä tarkoita, että toinen olisi välttämättä toista parempi kuin joku muu. Joku voi olla objektiivisesti kokenut todella hirveyksiä, esim.  sodan, väkivallan, vaikean lapsuuden yms, mutta jotenkin osannut siitä huolimatta osannut suhteuttaa tapahtumat päässänsä ja mennyt eteenpäin. Toiselle objektiivisesti vähemmän kamalat asiat ovat aiheuttaneet pitkän trauman. En tiedä, onko sisäsyntyistä tämmöinen asioiden suhteuttaminen, vaiko mitä."

Miksikähän se on joillekin niin vaikeaa hyväksyä erilaisuutta ja sitä, että ihmiset ovat erilaisia yksilöitä? Jollekulle yksilölle jokin tietty asia/tapahtuma aiheuttaa pahaa oloa ja toiselle yksilölle jokin ihan toisenlainen asia/tapahtuma. Vaikkei välttämättä pysty ymmärtämään, miksi joku on pois tolaltaan sellaisen asian takia, josta itse ei menisi pois tolaltaan, niin eikö silti voisi kunnioittaa sitä toista ihmistä ja hänen tunteitaan ja yrittää auttaa? Ja tässä ap:n tapauksessa se auttaminen olisi kyllä ollut ihan hoitajan virkavelvollisuus, kun kerran palkkaakin nostaa.   

Vierailija kirjoitti:

"Jotenkin tuntuu, että ihmiset vain elävät omissa todellisuuksissansa. Enkä tarkoita, että toinen olisi välttämättä toista parempi kuin joku muu. Joku voi olla objektiivisesti kokenut todella hirveyksiä, esim.  sodan, väkivallan, vaikean lapsuuden yms, mutta jotenkin osannut siitä huolimatta osannut suhteuttaa tapahtumat päässänsä ja mennyt eteenpäin. Toiselle objektiivisesti vähemmän kamalat asiat ovat aiheuttaneet pitkän trauman. En tiedä, onko sisäsyntyistä tämmöinen asioiden suhteuttaminen, vaiko mitä."

 

Miksikähän se on joillekin niin vaikeaa hyväksyä erilaisuutta ja sitä, että ihmiset ovat erilaisia yksilöitä? Jollekulle yksilölle jokin tietty asia/tapahtuma aiheuttaa pahaa oloa ja toiselle yksilölle jokin ihan toisenlainen asia/tapahtuma. Vaikkei välttämättä pysty ymmärtämään, miksi joku on pois tolaltaan sellaisen asian takia, josta itse ei menisi pois tolaltaan, niin eikö silti voisi kunnioittaa sit

Miten hoitaja olisi voinut asian muuttaa?  Jos ei 40 vuoden aikana opi hyväksymään tosiasiaa, kuolemaa.  Ymmärrän jos on ollut murha tms. 

Vierailija kirjoitti:

Naiset käyttää jo nyt 70% terveydenhuollon palveluista. Ilmeisesti luku pitäis olla lähempänä sataa, ja tuskin sillonkaan oltaisiin tyytyväisiä. No, rahaa riittää kyllä, ja aina voi ottaa velkaa jos ei

Olin KELAn kuntoutuksessa pitkäkestoisille, vaikeille mt-ongelmille. Miehiä oli ryhmästä puolet. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Jotenkin tuntuu, että ihmiset vain elävät omissa todellisuuksissansa. Enkä tarkoita, että toinen olisi välttämättä toista parempi kuin joku muu. Joku voi olla objektiivisesti kokenut todella hirveyksiä, esim.  sodan, väkivallan, vaikean lapsuuden yms, mutta jotenkin osannut siitä huolimatta osannut suhteuttaa tapahtumat päässänsä ja mennyt eteenpäin. Toiselle objektiivisesti vähemmän kamalat asiat ovat aiheuttaneet pitkän trauman. En tiedä, onko sisäsyntyistä tämmöinen asioiden suhteuttaminen, vaiko mitä."

 

Miksikähän se on joillekin niin vaikeaa hyväksyä erilaisuutta ja sitä, että ihmiset ovat erilaisia yksilöitä? Jollekulle yksilölle jokin tietty asia/tapahtuma aiheuttaa pahaa oloa ja toiselle yksilölle jokin ihan toisenlainen asia/tapahtuma. Vaikkei välttämättä pysty ymmärtämään, miksi joku on pois tolaltaan sellaisen asian takia, josta itse ei menisi po

 

Miten hoitaja olisi voinut asian muuttaa?  Jos ei 40 vuoden aikana opi hyväksymään tosiasiaa, kuolemaa.  Ymmärrän jos on ollut murha tms. 

Tuo ap:n avaus ei sinällään sulkenut pois sitäkään vaihtoehtoa, että hän olisi puhunut murhasta.

Mutta hoitajalle kerrotaan mielenterveyttä kuormittavista asioista, jotta hän voisi arvioida hoidontarvetta, jotta henkilö saataisiin pidettyä yhteiskunnan tuottavana jäsenenä.

Et varmaan pysty käsittämään sitäkään, että jollain on psykoosi ja jollain skitsofrenia?