Yritin puhua lapsuuden traumastani ja hoitaja tokaisi

Moni tutustuu niihin tuntoihinsa terapiassa ensimmäistä kertaa. Taitaa olla aika tavallinen syy traumaterapialle. 

Vanhuksillakin traumat alkavat nousta, kun pysähtyy ja jää yksin.

Moni nuorempi olisi terve, jos ei olisi jäänyt yksin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sitä ei myöskään voi etukäteen tietää, mikä kokemus on traumaattinen ja mikä ei. Eikä niissä välttämättä sen kummempaa logiikkaa. Esimerkiksi omassa elämässäni traumaattinen kokemus liittyi työelämään, siihen liittyi kaikkea sellaista, mikä teki tilanteesta sietämättömän, jäin yksin, enkä voinut puhua siitä. Myös mummon kuolema kun olin 17v oli todella vaikea kokemus, sattui muutenkin vaikeaan aikaan, mutta ei ehkä sillä tavalla traumaattinen.

Joku aika sitten tvssä asiantuntija (en muista kuka) sanoi, et trauma ei ole aina mitään suurta. Traumaksi sanotaan tilannetta, jossa ihminen kokee turvattomuutta ja sitä, ettei hallitse tilannetta. Se voi olla pienikin hetki, tai sitten jotain todella suurta. Kaikki traumat eivät jää hallitsemaan elämää. Mutta jos jää, n

Mistä päättelette että vanhalla kansalla oli

Mutt lapsena parempi perusturvallisuus kuin mitä kykenette lapsillenne antamaan?

Tuokin on semmoinen sanahelinä-sana.  Sota-aikana etenkin. Helsingissäkin asunnot kerrostaloissakin oli alkeellisia, ei ollut päivähoitoa ja kuitenkin naiset teki töitä.

Mutta tuo sama virsi, ennen kaikki pääai helpommalla, kaikki oli silkkiä ja samettia vaan verrattuna nykyajan koulutetun naisen toimistotyön raskauteen ja ikävään lapsuuteen ennen kännykkäaikaakaan. 

Vierailija kirjoitti:

On ihan yleistietoa, että itsemurhat ovat vähentyneet. Vain ehkä nuorimman ikäryhmän itsemurhat saattavat olla lisääntyneet (en muista). 

Ei se traumatisoitunut ihminen ole ahdistunut siitä, mitä 45 vuotta sitten tapahtui vaan siksi, mitä 45 vuotta sitten tapahtui - hänen aivojensa kehitysvaiheessa.

Mantelitumake ja otsalohko ovat kehittyneet poikkeusoloihin eli ylireagoiviksi ja toimimaan ajattelematta ja myös stressihormonit ja koko hermosto muovautui kroonisesti hälytystilaan. Tätä puretaan siellä terapiassa. Luodaan mielelle ja keholle turvaa, jotta se voi oppia uusia ja terveempiä tapoja olla ja olla tuhoamatta ihminen henkistä ja fyysistä terveyttä. 

Trauma pitää samalla purkaa ulos kehosta ja hermostosta. Puhe on yksi keinoista, tärinä yksi, liike kolmas, huuto neljäs, aggressio viides jne. Eri ihmiset kukin omine tapoineen ja painotuksineen. Pelkkä traumaan sopeutuminen ja/tai siitä jatkuvasti puhuminen ei mu

Ahdistus ym. on myös fyysinen tila. Kerran vyöhyketerapeutti alkoi kevyesti hieroa pallean ja rintarangan yhtymäkohtaa (tällä joku nimi, joka ei nyt vaan tule päähän). Vaikka kosketus oli kevyt,  tuntui kuin veitsen olis siihen työntänyt. Huusin tahattomasti kovaa ja menin linkkuun. Hieroja totesi, ettei ole ikinä nähnyt vastaavaa reaktiota. Mutta se on paikka, johon ahdistus pakkautuu. Ja sen manipulointi (varovainen) vapauttaa ahdistusta.

Tulee näin vanhempana sukupolvena mieleen että tosielämässä tärkein asia tositilanteessa on elossa pysyminen. Jos  tulee sota, niin siinä ei tunteita lepytellä, vaan mielessä on paljon tärkeämpi asia ja se on hengissä pysyminen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sitä ei myöskään voi etukäteen tietää, mikä kokemus on traumaattinen ja mikä ei. Eikä niissä välttämättä sen kummempaa logiikkaa. Esimerkiksi omassa elämässäni traumaattinen kokemus liittyi työelämään, siihen liittyi kaikkea sellaista, mikä teki tilanteesta sietämättömän, jäin yksin, enkä voinut puhua siitä. Myös mummon kuolema kun olin 17v oli todella vaikea kokemus, sattui muutenkin vaikeaan aikaan, mutta ei ehkä sillä tavalla traumaattinen.

Joku aika sitten tvssä asiantuntija (en muista kuka) sanoi, et trauma ei ole aina mitään suurta. Traumaksi sanotaan tilannetta, jossa ihminen kokee turvattomuutta ja sitä, ettei hallitse tilannetta. Se voi olla pienikin hetki, tai sitten jotain todella suurta. Kaikki traumat eivät jää hallitsemaan elämää. Mutta jos jää, n

"Suoraan sanoen en voi tietää oliko mummolla traumoja, ja jos oli niin valvottiko ne häntä öisin, tai miten yleensäkään vaikuttivat elämäänsä. Mummo ei kuitenkaan koskaan verrannut omaa lapsuuttaan ja nuoruuttaan esimerkiksi minun lapsuuteeni, mitä järkeä siinä olisi ollutkaan."

Mun kaverin äiti oli sellainen selviytyjä, et hän kertoi ainoalle lapselleen aina, miten tää ainokainen ei olisi ikinä selviytynyt hänen kokemistaan asioista. Loputtomasti kertoi ja kirjoitti kitkeriä kirjeitä, kuin helppo ja hyvä elämä mun kaverilla on, toisin kuin hänen elämänsä oli ollut. Oli katkera ja kateellinen tyttärelleen. Varsinainen selviytyjä! 

Sinun mummosi kuulostaa ihanalta ihmiseltä!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On ihan yleistietoa, että itsemurhat ovat vähentyneet. Vain ehkä nuorimman ikäryhmän itsemurhat saattavat olla lisääntyneet (en muista). 

Ei se traumatisoitunut ihminen ole ahdistunut siitä, mitä 45 vuotta sitten tapahtui vaan siksi, mitä 45 vuotta sitten tapahtui - hänen aivojensa kehitysvaiheessa.

Mantelitumake ja otsalohko ovat kehittyneet poikkeusoloihin eli ylireagoiviksi ja toimimaan ajattelematta ja myös stressihormonit ja koko hermosto muovautui kroonisesti hälytystilaan. Tätä puretaan siellä terapiassa. Luodaan mielelle ja keholle turvaa, jotta se voi oppia uusia ja terveempiä tapoja olla ja olla tuhoamatta ihminen henkistä ja fyysistä terveyttä. 

Trauma pitää samalla purkaa ulos kehosta ja hermostosta. Puhe on yksi keinoista, tärinä yksi, liike kolmas, huuto neljäs, aggressio viides jne. Eri ihmiset kukin omine tapoineen ja painotuksineen. Pelkkä traumaan s

 

Ahdistus ym. on myös fyysinen tila. Kerran vyöhyketerapeutti alkoi kevyesti hieroa pallean ja rintarangan yhtymäkohtaa (tällä joku nimi, joka ei nyt vaan tule päähän). Vaikka kosketus oli kevyt,  tuntui kuin veitsen olis siihen työntänyt. Huusin tahattomasti kovaa ja menin linkkuun. Hieroja totesi, ettei ole ikinä nähnyt vastaavaa reaktiota. Mutta se on paikka, johon ahdistus pakkautuu. Ja sen manipulointi (varovainen) vapauttaa ahdistusta.

Pleksus? En muista minäkään. Mutta joo samanlaista on ollut itsellänikin. Ja tiettyjen alueiden käsittely nosti pintaan vihaa. 

Mutta sitä yritin juuri sanoa, että se trauma on kaikkialla eikä vain ajatuksissa. Joskus on niin, ettei se ole ajatuksissa lainkaan, vaikka hermosto on paskana ja keho sairastelee trauman vuoksi. 

Vierailija kirjoitti:

Tulee näin vanhempana sukupolvena mieleen että tosielämässä tärkein asia tositilanteessa on elossa pysyminen. Jos  tulee sota, niin siinä ei tunteita lepytellä, vaan mielessä on paljon tärkeämpi asia ja se on hengissä pysyminen.

Tämä vaan ei toimi pidemmälle, sitten kun se sota on ohi. Kyllä ne padotut tunteet jossain vaiheessa lörähtää ilmoille.

Vierailija kirjoitti:

Tulee näin vanhempana sukupolvena mieleen että tosielämässä tärkein asia tositilanteessa on elossa pysyminen. Jos  tulee sota, niin siinä ei tunteita lepytellä, vaan mielessä on paljon tärkeämpi asia ja se on hengissä pysyminen.

Kyllä. Ja jos koko ajan olet mielessä ja kehossa sodassa ja hengissäpysymisessä, on harvinaista, että pystyisi suorittamaan tämän ajan koulun, opinnot ja työelämän eläkeikään asti hajoamatta jossain vaiheessa. Kun asuu pikkukylällä pienissä ympyröissä, hermosto ja mieli ei joudu trauman lisäksi kantamaan valtavaa määrää kaikkea muutakin. 

Vierailija kirjoitti:

Tulee näin vanhempana sukupolvena mieleen että tosielämässä tärkein asia tositilanteessa on elossa pysyminen. Jos  tulee sota, niin siinä ei tunteita lepytellä, vaan mielessä on paljon tärkeämpi asia ja se on hengissä pysyminen.

Meinaat, ettei henki vaarannu kuin sodassa? Kun lapsi jätetään selviämään yksin, se on lapselle eloonjäämiskamppailu. Toki voi olla fyysistäkin uhkaa. Ja seksuaalista. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tulee näin vanhempana sukupolvena mieleen että tosielämässä tärkein asia tositilanteessa on elossa pysyminen. Jos  tulee sota, niin siinä ei tunteita lepytellä, vaan mielessä on paljon tärkeämpi asia ja se on hengissä pysyminen.

Tämä vaan ei toimi pidemmälle, sitten kun se sota on ohi. Kyllä ne padotut tunteet jossain vaiheessa lörähtää ilmoille.

Ja niinhän ne on lörähtänytkin aina sotien jälkeen. Ylivoimaisesti suurin osa sotilaista kärsi traumaoireista ja pakenivat sodan aikaisia kokemuksia päihteisiin, muihin riippuvuuksiin, olivat väkivaltaisia ja arvaamattomia. Ihmisraunioita sodan jälkeen. Oma sodassa ollut ukkini kuoli jo alle 50-vuotiaana, hyvin alkoholisoituneena ja vaurioituneena ihmisenä.

Vierailija kirjoitti:

Tulee näin vanhempana sukupolvena mieleen että tosielämässä tärkein asia tositilanteessa on elossa pysyminen. Jos  tulee sota, niin siinä ei tunteita lepytellä, vaan mielessä on paljon tärkeämpi asia ja se on hengissä pysyminen.

Sotahan on ääritilanne, ei mitään "tosielämää". Elämme nyt rauhan aikaa, rauhan aikana on lupa ja hyväkin elää elämäänsä "eteenpäin" ja hoitaa, hoivata toisiamme, tutkia syitä omille vaikeuksille, hoitaa traumojaan. Eivät ne sotivat ja kuolleet tee uhrauksiaan siksi, että jatkaisimme sodan ehdoilla elämistä sen jälkeenkin.

Jos nyt jätetään sotilaiden traumat ja suorat vain sotaan liittyvä PTSD ja mietitään laajempaa traumatisoitumista, sillä on valtava merkitys, oletko juossut koneita pakoon yksin tai jonkun kanssa. Ja onko elämässä ollut ylipäätään olemassa turvallista aikuista, kun sota on ympärillä. Tai edes lapsia, joiden kanssa on "samassa veneessä", yhdessä.

Ja joo. Näkyyhän se, että sotien jälkeen syntyneet ovat kaikkein tunteettomin ja epäempaattisin sukupolvi, kun ovat syntyneet sodasta traumatisoituneille ja vähintään uupuneille vanhemmille. 

Entisaikaan ei ollut myöskään terapiakulttuuria ja rintamalta palanneet eivät saaneet apua traumoihinsa. Toisaalta eivät myös puhuneet kotona näistä, suojellakseen läheisiään. Siitä johtuu osin tuo puhumattomuuden kulttuuri.

Mikä on turvallisuus takuu?

Onneksi isovanhempani ovat olleet teinejä sodan aikaan, eivät joutuneet varsinaiseen sotaan. Tosin mummo joutui evakkoon Ruotsiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sitä ei myöskään voi etukäteen tietää, mikä kokemus on traumaattinen ja mikä ei. Eikä niissä välttämättä sen kummempaa logiikkaa. Esimerkiksi omassa elämässäni traumaattinen kokemus liittyi työelämään, siihen liittyi kaikkea sellaista, mikä teki tilanteesta sietämättömän, jäin yksin, enkä voinut puhua siitä. Myös mummon kuolema kun olin 17v oli todella vaikea kokemus, sattui muutenkin vaikeaan aikaan, mutta ei ehkä sillä tavalla traumaattinen.

Joku aika sitten tvssä asiantuntija (en muista kuka) sanoi, et trauma ei ole aina mitään suurta. Traumaksi sanotaan tilannetta, jossa ihminen kokee turvattomuutta ja sitä, ettei hallitse tilannetta. Se voi olla pienikin hetki, tai sitten jotain todella suurta. Kaikki traumat eivät jää hallitsemaan elämää. Mutta jos jää, ne olis hyvä käsitellä, tavalla tai toisella. Jos

Nykyään ihmiset alkavat olettaa, että elämässä pitäisi olla turvallisuus takuu. Mitään liian traumaattista ei saisi elämään tulla. Siksi ensimäinen läpipääsemätön trauma voi olla pääsykokeissa feilaaminen, poikaystävästä ero, koiran kuolema. OK, näihin voi tarvita ammattiapua

Kukaan ei käsittääkseni ole olettanut mitään turvallisuustakuuta, tai että elämässä ei voisi tapahtua vastoinkäymisiä. Vastoinkäymiset ja traumat eivät kuitenkaan tarkoita samaa, eikä sitä voi etukäteen tietää tai itse päättää, miten mikäkin tapahtuma vaikuttaa.

Vastoinkäymiset ja traumat eivät myöskään ole missään sen kummemassa järjestyksessä. Yhdelle ihmiselle vanhemman kuolema voi olla traumaattinen kokemus, kun taas oma ero ei. Toiselle taas läheisen kuolema ei ole traumaattinen kokemus, mutta työpaikkakiusatuksi joutuminen on.

Vierailija kirjoitti:

60 vuotta sitten suomalaisten oli vain selvittävä omin avuin, kun ei ollut mitään terapioita. 

Työttömyys, viina, kirves ja perhe

Lumihanki, poliisi ja viimeinen erhe

Siinä sulle miten asiat monessa perheessä hoidettiin, jos et ollut tietoinen. 

Trauman kokeneen ihmisen syyllistäminen on ihan turhaa. Samoin on se, että yrittää kertoa, miten minäkin selvisin tästä ja tuosta niin ja näin.

Ehkä tietyille ihmisille koko elämä tuntuu olevan joku ihmeen kilpailu. Että minäkin selvisin näin, sinunkin kyllä pitäisi. Samalla nämä eivät ymmärrä edes sitä, että heidän tilanteensa on saattanut olla täysin erilainen.