Yritin puhua lapsuuden traumastani ja hoitaja tokaisi

Ikävä huomata, miten ihmisillä tuntuu vieläkin olevan ihan epäselvää se mitä trauma oikeastaan tarkoittaa. Eihän traumakeskustelussa ole mitään ideaa, varsinkaan jos toinen ei edes halua tietää tai ymmärtää mitä trauma tarkoittaa.

Itselläni on ollut trauma tapahtumasta, mikä syntyi aikoinaan stessaavassa ja kohtuuttomassa tilanteessa. Myös siihen liittyi yksin jääminen asian kanssa sekä se, etten voinut puhua siitä kenenkään kanssa. Jotkut ovat vähätelleet tätä traumaa, sanoneet, että eihän tuo mikään trauma ole, ajattele miten ihmiset selviää läheisen kuolemasta, sodasta jne., vaikka traumaoireetkin oli aika tyypilliset.

Myös korona-ajan yksinäinen eristäytyminen ja turvattomuus aktivoi monet jo aiemmin traumatisoutuneet. 

Minä koin lapsuudessa monia ikäviä asioita, jotka oli aika vaikeita, joista en voinut puhua kellekään, pahinta oli äidin menetys. Opin pitämään kaiken surun sisälläni, ja ikäänkuin häpesin sitä. En kuitenkaan koskaan ajatellut, että se olisi minua traumatisoinut, pidin kaikkea minun elämään kuuluvana. Muttayli vuosikymmentä myöhemmin, erään kerran kun kävin muista syistä terveydenhoitajan vastaanotolla satuin avaamaan asiaa, ja terveydenhoitaja liikuttui kyyneliin ja poistui hetkeksi huoneesta. Mä oikeasti ihmettelin,. mikä sille nyt tuli, kun sillee lähti pois. Olin  tottunut pitämään kaiken suruni sisälläni, sitä ei saanut näyttää ja mä oikeastaan ärsynnyin jos multa jotain enempää kysyi. Sitten nykyaikana ajattelen, että varmaankin olen ollut aika traumatisoitunut, mutta olen keksinyt oman keinoni selvitä ja se on puhumattomuus, en halua puhua ikävinä koetuista asioista.

Vierailija kirjoitti:

Minä koin lapsuudessa monia ikäviä asioita, jotka oli aika vaikeita, joista en voinut puhua kellekään, pahinta oli äidin menetys. Opin pitämään kaiken surun sisälläni, ja ikäänkuin häpesin sitä. En kuitenkaan koskaan ajatellut, että se olisi minua traumatisoinut, pidin kaikkea minun elämään kuuluvana. Muttayli vuosikymmentä myöhemmin, erään kerran kun kävin muista syistä terveydenhoitajan vastaanotolla satuin avaamaan asiaa, ja terveydenhoitaja liikuttui kyyneliin ja poistui hetkeksi huoneesta. Mä oikeasti ihmettelin,. mikä sille nyt tuli, kun sillee lähti pois. Olin  tottunut pitämään kaiken suruni sisälläni, sitä ei saanut näyttää ja mä oikeastaan ärsynnyin jos multa jotain enempää kysyi. Sitten nykyaikana ajattelen, että varmaankin olen ollut aika traumatisoitunut, mutta olen keksinyt oman keinoni selvitä ja se on puhumattomuus, en halua puhua ikävinä koetuista asioista.

Vaikeaa noilla tiedoilla sanoa onko kyse traumasta vai ei. Riippuu miten asia vaikuttaa elämääsi ja miten tämä menee yksiin trauman kriteerien kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä koin lapsuudessa monia ikäviä asioita, jotka oli aika vaikeita, joista en voinut puhua kellekään, pahinta oli äidin menetys. Opin pitämään kaiken surun sisälläni, ja ikäänkuin häpesin sitä. En kuitenkaan koskaan ajatellut, että se olisi minua traumatisoinut, pidin kaikkea minun elämään kuuluvana. Muttayli vuosikymmentä myöhemmin, erään kerran kun kävin muista syistä terveydenhoitajan vastaanotolla satuin avaamaan asiaa, ja terveydenhoitaja liikuttui kyyneliin ja poistui hetkeksi huoneesta. Mä oikeasti ihmettelin,. mikä sille nyt tuli, kun sillee lähti pois. Olin  tottunut pitämään kaiken suruni sisälläni, sitä ei saanut näyttää ja mä oikeastaan ärsynnyin jos multa jotain enempää kysyi. Sitten nykyaikana ajattelen, että varmaankin olen ollut aika traumatisoitunut, mutta olen keksinyt oman keinoni selvitä ja se on puhumattomuus, en halua puhua ikävinä koetuista asioista.

Kuulostaa rakenteelliselta dissosiaatiolta, jos suhtaudut tunteettomasti elämän tarinaasi etkä ole ikinä surrut sitä. Sama keino on itsellänikin. Se vaan on aika hintava keino. 

Vierailija kirjoitti:

Minä koin lapsuudessa monia ikäviä asioita, jotka oli aika vaikeita, joista en voinut puhua kellekään, pahinta oli äidin menetys. Opin pitämään kaiken surun sisälläni, ja ikäänkuin häpesin sitä. En kuitenkaan koskaan ajatellut, että se olisi minua traumatisoinut, pidin kaikkea minun elämään kuuluvana. Muttayli vuosikymmentä myöhemmin, erään kerran kun kävin muista syistä terveydenhoitajan vastaanotolla satuin avaamaan asiaa, ja terveydenhoitaja liikuttui kyyneliin ja poistui hetkeksi huoneesta. Mä oikeasti ihmettelin,. mikä sille nyt tuli, kun sillee lähti pois. Olin  tottunut pitämään kaiken suruni sisälläni, sitä ei saanut näyttää ja mä oikeastaan ärsynnyin jos multa jotain enempää kysyi. Sitten nykyaikana ajattelen, että varmaankin olen ollut aika traumatisoitunut, mutta olen keksinyt oman keinoni selvitä ja se on puhumattomuus, en halua puhua ikävinä koetuista asioista.

Niin. Et halua, koska tiedät sen olevan ovi, minkä avattuasi päällesi vyöryy koko elämän suru, raivo, pettymys, kipu jne. Mielesi suojelee sinua siltä. Eikä sitä kannata lähteä ilman terapiaa sörkkimään, on aika pieni todennäköisyys onnistua. Mutta itsesi kannalta olisi parempi olla kokonainen kuin jatkuvassa dissosiaatiossa. 

Jos omat kokemukset eivät sureta ja niiden kanssa on oppinut elämään ja hyväksymään ne, tarviiko sitä väkisin surra? 

Oikeastaan, onko sureminen joku ainoa oikea tapa käsitellä traumaa? 

Vierailija kirjoitti:

Jos omat kokemukset eivät sureta ja niiden kanssa on oppinut elämään ja hyväksymään ne, tarviiko sitä väkisin surra? 

Oikeastaan, onko sureminen joku ainoa oikea tapa käsitellä traumaa? 

Siis saathan sinä olla menemättä lääkäriin yhtään mistään mikä ei haittaa. Eikä sitä hoideta edes, jos ei ole haittaa. Mutta kannattaa silti ymmärtää, mikä itseä vaivaa ja mitä riskejä siihen liittyy ja paljonko se elämästä oikeasti vie. Niitä vaikutuksia on paljon enemmän kuin arvaakaan. Mutta joo, ei kaikilla ole motivaatiota hoitoon, ei edes työkyvyttömyyseläkkeellä. 

Vierailija kirjoitti:

Jos omat kokemukset eivät sureta ja niiden kanssa on oppinut elämään ja hyväksymään ne, tarviiko sitä väkisin surra? 

Oikeastaan, onko sureminen joku ainoa oikea tapa käsitellä traumaa? 

On. Sureminen on ainoa oikea tapa hoitaa traumaa. Jauhaminen siitä ilman tunneyhteyttä ei hoida traumaa. Toki sitä pitää tehdä aluksi, että saadaan se yhteys syntymään. 

Vierailija kirjoitti:

Minä koin lapsuudessa monia ikäviä asioita, jotka oli aika vaikeita, joista en voinut puhua kellekään, pahinta oli äidin menetys. Opin pitämään kaiken surun sisälläni, ja ikäänkuin häpesin sitä. En kuitenkaan koskaan ajatellut, että se olisi minua traumatisoinut, pidin kaikkea minun elämään kuuluvana. Muttayli vuosikymmentä myöhemmin, erään kerran kun kävin muista syistä terveydenhoitajan vastaanotolla satuin avaamaan asiaa, ja terveydenhoitaja liikuttui kyyneliin ja poistui hetkeksi huoneesta. Mä oikeasti ihmettelin,. mikä sille nyt tuli, kun sillee lähti pois. Olin  tottunut pitämään kaiken suruni sisälläni, sitä ei saanut näyttää ja mä oikeastaan ärsynnyin jos multa jotain enempää kysyi. Sitten nykyaikana ajattelen, että varmaankin olen ollut aika traumatisoitunut, mutta olen keksinyt oman keinoni selvitä ja se on puhumattomuus, en halua puhua ikävinä koetuista asioista.

Auttaako se?

Ei varmaan ole olemassa mitään yhtä oikeaa tapaa käsitellä vanhemman menetystä, se mikä kenellekin toimii parhaiten on yksilöllistä.

Jos jollain ihmisellä ei itsellään ole muuta keinoa kuin se puhumattomuus ja asian kieltäminen ja "unohtaminen", niin sellainen ihminen myös on muille aika hankalaa seuraa. Pitää kävellä munankuorilla ja muutkaan ei saa puhua mistään. Jos sanoo jotain väärää, niin "unohtaja" heittäytyy vttupääksi, kun ei kestä kuulla mitään mikä muistuttaa häntä "unohtamastaan" asiasta. Että niin hyvin ne on "unohdettu" ja ylipäästy.

Vierailija kirjoitti:

Jos omat kokemukset eivät sureta ja niiden kanssa on oppinut elämään ja hyväksymään ne, tarviiko sitä väkisin surra? 

Oikeastaan, onko sureminen joku ainoa oikea tapa käsitellä traumaa? 

Tietenkään ei tarvitse surra väkisin, jos ei sureva. Mutta tuossa kai oli kyse siitä että alunperin se puhumattomuus ri ollut oma valinta vaan siitä ei voinut puhua.

Vierailija kirjoitti:

Jos jollain ihmisellä ei itsellään ole muuta keinoa kuin se puhumattomuus ja asian kieltäminen ja "unohtaminen", niin sellainen ihminen myös on muille aika hankalaa seuraa. Pitää kävellä munankuorilla ja muutkaan ei saa puhua mistään. Jos sanoo jotain väärää, niin "unohtaja" heittäytyy vttupääksi, kun ei kestä kuulla mitään mikä muistuttaa häntä "unohtamastaan" asiasta. Että niin hyvin ne on "unohdettu" ja ylipäästy.

No minä taas olen sellainen unohtaja, että ärtymyskin on siellä dissosiaation puolella. Omat tarpeet myös. Joten itseäni säästelemättä olen yliymmärtänyt, venynyt, joustanut ja tehnyt muiden puolesta. Kaikkien mielestä olen tosi ystävällinen ja ihan haluttua seuraa, siihenhän minut ohjelmoitiin. Nyt puran ohjelmaa ja minusta tulee rajoja vetävä ystävä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos omat kokemukset eivät sureta ja niiden kanssa on oppinut elämään ja hyväksymään ne, tarviiko sitä väkisin surra? 

Oikeastaan, onko sureminen joku ainoa oikea tapa käsitellä traumaa? 

Tietenkään ei tarvitse surra väkisin, jos ei sureva. Mutta tuossa kai oli kyse siitä että alunperin se puhumattomuus ri ollut oma valinta vaan siitä ei voinut puhua.

Ei ole tervettä, että reagoi asioihin epäterveesti tai reaktio puuttuu. He ovat niitä (me olemme), jotka voivat olla väkivaltaisessa suhteessa, kun ei se tunnu missään ja ne tapahtumat unohtuvat dissosiaatioon. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos omat kokemukset eivät sureta ja niiden kanssa on oppinut elämään ja hyväksymään ne, tarviiko sitä väkisin surra? 

Oikeastaan, onko sureminen joku ainoa oikea tapa käsitellä traumaa? 

Tietenkään ei tarvitse surra väkisin, jos ei sureva. Mutta tuossa kai oli kyse siitä että alunperin se puhumattomuus ri ollut oma valinta vaan siitä ei voinut puhua.

Ei ole tervettä, että reagoi asioihin epäterveesti tai reaktio puuttuu. He ovat niitä (me olemme), jotka voivat olla väkivaltaisessa suhteessa, kun ei se tunnu missään ja ne tapahtumat unohtuvat dissosiaatioon. 

Se reagointi tapahtumiin ovat hyvin yksilöllistä ja surrakin voi hyvin eri tavalla. Joku itkee, toinen ei. Jollain on tarve puhua, toinen ei halua puhua. Yksi haluaa seuraa, toinen haluaa olla mieluummin yksin. Ja kaikkea tältä väliltä, ei siis voida sanoa että mikä on oikea tapa ja mikä ei.

Kun itse menetin läheisiäni, tämä tapahtui joululoman aikana, halusin kouluun heti kun koulu taas alkoi. Tiedän että jotkut ihmetteli tätä, kun en ollutkaan pois koulusta, kysyivät että enkö sure yhtään. Samoin halusin jatkaa harrastuksissa ja nähdä kavereita, kaikki normaali arki toi turvallisuuden tunnetta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On ihan yleistietoa, että itsemurhat ovat vähentyneet. Vain ehkä nuorimman ikäryhmän itsemurhat saattavat olla lisääntyneet (en muista). 

Ei se traumatisoitunut ihminen ole ahdistunut siitä, mitä 45 vuotta sitten tapahtui vaan siksi, mitä 45 vuotta sitten tapahtui - hänen aivojensa kehitysvaiheessa.

Mantelitumake ja otsalohko ovat kehittyneet poikkeusoloihin eli ylireagoiviksi ja toimimaan ajattelematta ja myös stressihormonit ja koko hermosto muovautui kroonisesti hälytystilaan. Tätä puretaan siellä terapiassa. Luodaan mielelle ja keholle turvaa, jotta se voi oppia uusia ja terveempiä tapoja olla ja olla tuhoamatta ihminen henkistä ja fyysistä terveyttä. 

Trauma pitää samalla purkaa ulos kehosta ja hermostosta. Puhe on yksi keinoista, tärinä yksi, liike kolmas, huuto neljäs, aggressio viides jne. Eri ihmiset kukin o

"Pleksus? En muista minäkään. Mutta joo samanlaista on ollut itsellänikin. Ja tiettyjen alueiden käsittely nosti pintaan vihaa. 

Mutta sitä yritin juuri sanoa, että se trauma on kaikkialla eikä vain ajatuksissa. Joskus on niin, ettei se ole ajatuksissa lainkaan, vaikka hermosto on paskana ja keho sairastelee trauman vuoksi."

Solar plexus? Vois olla. Ja juu, näin just!

Vierailija kirjoitti:

Onneksi isovanhempani ovat olleet teinejä sodan aikaan, eivät joutuneet varsinaiseen sotaan. Tosin mummo joutui evakkoon Ruotsiin.

Näillä Ruotsiin lähetetyillä lapsilla on myös hyvin erilaiset kokemukset siitä retkestä. Toisille kokemus oli hyvä, toisille jopa traumaattinen. 

Vierailija kirjoitti:

Minä koin lapsuudessa monia ikäviä asioita, jotka oli aika vaikeita, joista en voinut puhua kellekään, pahinta oli äidin menetys. Opin pitämään kaiken surun sisälläni, ja ikäänkuin häpesin sitä. En kuitenkaan koskaan ajatellut, että se olisi minua traumatisoinut, pidin kaikkea minun elämään kuuluvana. Muttayli vuosikymmentä myöhemmin, erään kerran kun kävin muista syistä terveydenhoitajan vastaanotolla satuin avaamaan asiaa, ja terveydenhoitaja liikuttui kyyneliin ja poistui hetkeksi huoneesta. Mä oikeasti ihmettelin,. mikä sille nyt tuli, kun sillee lähti pois. Olin  tottunut pitämään kaiken suruni sisälläni, sitä ei saanut näyttää ja mä oikeastaan ärsynnyin jos multa jotain enempää kysyi. Sitten nykyaikana ajattelen, että varmaankin olen ollut aika traumatisoitunut, mutta olen keksinyt oman keinoni selvitä ja se on puhumattomuus, en halua puhua ikävinä koetuista asioista.

Aikoinaan tuli reissattua paljon ja usein istuttua iltaa naisten saunoissa. Minulla on kummallinen kyky(?) saada ihmiset avautumaan vaikeista asioista. Monet itkut on itketty tuntemattomien ihmisten kanssa, monet ovat kertoneet ensin, etteivät ole koskaan tästä puhunut aikaisemmin jne. Monet ovat myös kiittäneet ja monen kanssa pohdittu, miten kannattaisi asian suhteen edetä. 

Aloin himmailemaan noita keskusteluita, kun tajusin, et joillakin ne kipupisteet ovat todella syvällä ja voi olla jopa vaarallista niitä kevyesti kosketella ja avata, ilman turvallista jatkoa. Siis tajusin oman vastuun noissa tilanteissa. Mutta selväksi tuli myös se, että ihan hirveän paljon ihmisillä on kipeitä ja vaikeita asioita, eikä mahdollisuutta niistä avautua ja purkaa. 

Monet tapaukset jääneet mieleen, vaikka emme ikinä ole tavanneet jälkeen päin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä koin lapsuudessa monia ikäviä asioita, jotka oli aika vaikeita, joista en voinut puhua kellekään, pahinta oli äidin menetys. Opin pitämään kaiken surun sisälläni, ja ikäänkuin häpesin sitä. En kuitenkaan koskaan ajatellut, että se olisi minua traumatisoinut, pidin kaikkea minun elämään kuuluvana. Muttayli vuosikymmentä myöhemmin, erään kerran kun kävin muista syistä terveydenhoitajan vastaanotolla satuin avaamaan asiaa, ja terveydenhoitaja liikuttui kyyneliin ja poistui hetkeksi huoneesta. Mä oikeasti ihmettelin,. mikä sille nyt tuli, kun sillee lähti pois. Olin  tottunut pitämään kaiken suruni sisälläni, sitä ei saanut näyttää ja mä oikeastaan ärsynnyin jos multa jotain enempää kysyi. Sitten nykyaikana ajattelen, että varmaankin olen ollut aika traumatisoitunut, mutta olen keksinyt oman keinoni selvitä ja se on puhumattomuus, e

"Kuulostaa rakenteelliselta dissosiaatiolta, jos suhtaudut tunteettomasti elämän tarinaasi etkä ole ikinä surrut sitä. Sama keino on itsellänikin. Se vaan on aika hintava keino."

Mikä se hinta on? Kysyn siis uteliaisuuttani, kun ilmiö on itselle vieras.