Yritin puhua lapsuuden traumastani ja hoitaja tokaisi

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kysyin rakenteellisen dissosiaation hintaa tekoälyltä. Tuli valtava määrä tekstiä eri asioista, mihin se elämässä vaikuttaa heikentävästi. Olet koko ajan jollain tasolla irti itsestäsi. Tässä on lopun tiivistelmä, joka sitten jää ympäripyöreäksi, mutta nyt ei ole aikaa parempaan. 

Hoitamaton dissosiaatio ja sen hinta ovat siis monivaiheisia ja voivat ilmetä eri tavoin riippuen yksilön elämäntilanteesta ja trauman laadusta. Hoitamattomuus voi vaikuttaa niin psyykkisesti, fyysisesti kuin sosiaalisesti, ja vaikuttaa koko elämänlaatuun. Toisaalta hoito, kuten trauma-keskeinen terapia, voi auttaa dissosiaation hallinnassa ja tarjota ihmiselle mahdollisuuden parantua ja toipua.

Mulla ilmenee välillä sellaista että näen ihmiset vanhempina kuin he ovat, koska itse olen tuolloin lapsi aikuisen kehossa. Nuo "kohtaukset" yleensä ilmaantuvat todella lievinä eivätkä vält

Kun alat miettiä, onko lapsuushistoriassasi muistiaukkoja? Mitä todennäköisimmin on tapahtumia, joita et muista. Sitten jokin tilanteessa muistuttaa sinua siitä ja saat muistikatkon tästä tuoreestakin tilanteesta.

Itselläni tapahtuu tuollainen systeemi välillä. 

En tiedä onko tämä trauma, mutta päätin 6-vuotiaana että minulla ei ole isää. Pelkäsin sen arvaamatonta käytöstä, inhosin epäreilua kohtelua enkä kokenut sitä isäksi millään tavalla, koska ei ollut mitään lapsen ja vanhemman välistä suhdetta. Kun kysyttiin ketä perheeseen kuuluu, vastasin äidin ja veljen, joskus minulle suututtiin siitä että oli muka valehdellut ettei minulla ole isää. Lapsena se sai olon tuntumaan paremmalta kun ajatteli ettei ole isää lainkaan.

Lopeta vatvominen. Sun sisaruksesi on kuollut, sille ei voi kukaan enää mitään. Jos olet jäänyt noin pahasti suruusi kiinni etkä osaa päästää irti, niin se on tosi kurjaa. Sairaanhoitaja ei noin pääsääntöisesti ole psykoterapeutti eli ei ole pätevyyttä toimia psykoterapeuttina. Sairaanhoitaja toki voi kouluttautua eri asteiseksi psykoterapeutiksi, mutta silloin et ole enää sairaanhoitajan vastaanotolla. Suuntaa jo elämääsi eteenpäin, tätä ainutkertaista upeaa elämää. Tokkopa sisaruksesikaan haluaisi, että sinä hänen kuolemaansa loputtomiin suret. 

Oikeassahan se oli. Monta menetystä kokeneena. Mm vanhemmat ja toinen lapseni. En edes puhu niistä koskaan, en muista heitä enää ollenkaan vaikka kaikki sanoo ettei muka kulu päivääkään ettei miettisi. Joskin se mies ketä olen tapaillut, on menettänyt isänsä ja itkee sitä vielä kahdenkymmenen vuoden jälkeenkin joka kerta kun nähdään. Että kai me ollaan erilaisia. 

Aloittajan yksin jääminen lapsena surun keskellä on se punainen lanka mielestäni ja se yksin jäämisen kokemus saattaa toistua muissa suhteissa tai pelkona sen toistumisesta.Jos näin on,niin se toisto tai pelko siitä voi olla este mennä eteenpäin. Suosittelisin ottamaan puheeksi uudelleen sunnikkäästi. Voi olla että psyk sh on saanu kiinni siitä..mutta ilmaissut sen huonosti tai ei ole saanut kii. Tapaamisia ei kannata tuhlata,ne on sua varten niinkuin se että loukkaannuit..voi viedä asiaa eteenpäin.Tunne voi ilmaista just sen kipukohdan. Rohkeutta  sinulle ottaa puheeksi juuri tuo.

"Siinä kohtaa ei enää ole tervettä nähnytkään, kun elämä kaatuu joka nurkalta, on mennyt työ työkykyineen ja säästöt ja yhteiskunnan tuki tulee pätkinä, on ilman yrittämistä kuin mitään outoa ja pahaa ei tapahtuisi vaan voi hymyillä, laulaa ja tanssia."

Nämä ovat persoonakohtaisia eroja. Kun minä koin kaiken tuon, niin silti kykenin laulamaan ja tanssimaan ja iloitsemaan. Päätin ottaa positiivisen psykologian käyttöön ja etsiä vaikka väkipakolla jokaisesta päivästä jonkun ilon pilkahduksen, jonka kirjasin sitten päiväkirjaan. Samoin värväsin pari ystävääni hakemaan minut vaikka väkisin ulos pari kertaa viikossa ja kerroin heille miten kaikki kaatui. 

Ymmärrän, että tämä kokemukseni saa sinut ehkä näkemään punaista ja väheksymään kokemaani, koska uskot että traumat ovat vain sellaisia, joita itse olet kokenut ja haluat arvostella kaikkien niidne ihmisten traumat vähemmiksi kuin sinun, jotka ovat niistä selvinneet. 

Vierailija kirjoitti:

Lopeta vatvominen. Sun sisaruksesi on kuollut, sille ei voi kukaan enää mitään. Jos olet jäänyt noin pahasti suruusi kiinni etkä osaa päästää irti, niin se on tosi kurjaa. Sairaanhoitaja ei noin pääsääntöisesti ole psykoterapeutti eli ei ole pätevyyttä toimia psykoterapeuttina. Sairaanhoitaja toki voi kouluttautua eri asteiseksi psykoterapeutiksi, mutta silloin et ole enää sairaanhoitajan vastaanotolla. Suuntaa jo elämääsi eteenpäin, tätä ainutkertaista upeaa elämää. Tokkopa sisaruksesikaan haluaisi, että sinä hänen kuolemaansa loputtomiin suret. 

ja muutenkin tk:ssa psykiatrisen sairaahoitajan tehtävä ei ole olla terapeutti, vaan selvittää ketkä potilaista pitää lähettää psykatrian polille tai yleislääkärille saamaan psyykenlääkereseptin - tai hakemaan terapialähetettä.  Sen saa muuten helpommin netin kautta, kun etsii sieltä oman hyvinvointialueen sivuilta psyykeeseen liittyvät sivut ja täyttää oirekyselyä, jonka kanssa sitten menee hoitajalle. Sen voi tehdä anonyymisti, silloin saa numerokoodin, joka annetaan hoitajalle, joka lukee vastaukset. Näin eräs tuttuni sain lähetteen terapiaan masennuksensa hoitamisessa. 

Minua oma isä käytti lapsena seksuaalisesti hyväksi. Ikinä en mitään psykoterapiaa siihen saanut, vaikka kävin julkisella psyk. Sh: lla  Tavoitteenani oli suuntautua elämässä eteenpäin ja oppia työkaluja selviämään hankalien tunteiden kanssa.

Hyvin on nyt mennyt ja parempi etten ikinä kaivellutkaan liian vaikeita asioita. Nykyään terapiassa uskotaankin niin, että joissain traumoissa liika kaivelu ei ole mielelle hyväksi. Liialla kaivelulla saadaan uusi trauma,  jossa onkin työskentelemistä.

Vierailija kirjoitti:

"Siinä kohtaa ei enää ole tervettä nähnytkään, kun elämä kaatuu joka nurkalta, on mennyt työ työkykyineen ja säästöt ja yhteiskunnan tuki tulee pätkinä, on ilman yrittämistä kuin mitään outoa ja pahaa ei tapahtuisi vaan voi hymyillä, laulaa ja tanssia."

 

Nämä ovat persoonakohtaisia eroja. Kun minä koin kaiken tuon, niin silti kykenin laulamaan ja tanssimaan ja iloitsemaan. Päätin ottaa positiivisen psykologian käyttöön ja etsiä vaikka väkipakolla jokaisesta päivästä jonkun ilon pilkahduksen, jonka kirjasin sitten päiväkirjaan. Samoin värväsin pari ystävääni hakemaan minut vaikka väkisin ulos pari kertaa viikossa ja kerroin heille miten kaikki kaatui. 

 

Ymmärrän, että tämä kokemukseni saa sinut ehkä näkemään punaista ja väheksymään kokemaani, koska uskot että traumat ovat vain sellaisia, joita itse olet kokenut ja haluat arvostella kaikkien niidne ihmisten traumat vähemmik

Ei se saa näkemään punaista, mutta sinä et ymmärtänyt eroa. Minun aivoissani niitä tapahtumia (vaikeita ja uhkaavia) ei ole. Muistan ne, kun kirjoitan ne tähän, mutta en muista niiden olemassaoloa, kun tästä lähden. Siksi minun ei tarvitse pitää yllä positiivisuutta ja etsiä kurjuuteen valopilkkuja, kun kurjuutta, joka on, ei ole ja olen siis ihan yrittämättä keveä. Sinä voit pitää tätä terveenä, mutta kukaan ammattilainen ei pidä. 

Vierailija kirjoitti:

Aloittajan yksin jääminen lapsena surun keskellä on se punainen lanka mielestäni ja se yksin jäämisen kokemus saattaa toistua muissa suhteissa tai pelkona sen toistumisesta.Jos näin on,niin se toisto tai pelko siitä voi olla este mennä eteenpäin. Suosittelisin ottamaan puheeksi uudelleen sunnikkäästi. Voi olla että psyk sh on saanu kiinni siitä..mutta ilmaissut sen huonosti tai ei ole saanut kii. Tapaamisia ei kannata tuhlata,ne on sua varten niinkuin se että loukkaannuit..voi viedä asiaa eteenpäin.Tunne voi ilmaista just sen kipukohdan. Rohkeutta  sinulle ottaa puheeksi juuri tuo.

Puhua, mutta eri henkilölle. Jotkut on tyhmiä, jotkut kusipäitä. Ei heille ole järkeä puhua ja pahoittaa mieltään. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lopeta vatvominen. Sun sisaruksesi on kuollut, sille ei voi kukaan enää mitään. Jos olet jäänyt noin pahasti suruusi kiinni etkä osaa päästää irti, niin se on tosi kurjaa. Sairaanhoitaja ei noin pääsääntöisesti ole psykoterapeutti eli ei ole pätevyyttä toimia psykoterapeuttina. Sairaanhoitaja toki voi kouluttautua eri asteiseksi psykoterapeutiksi, mutta silloin et ole enää sairaanhoitajan vastaanotolla. Suuntaa jo elämääsi eteenpäin, tätä ainutkertaista upeaa elämää. Tokkopa sisaruksesikaan haluaisi, että sinä hänen kuolemaansa loputtomiin suret. 

ja muutenkin tk:ssa psykiatrisen sairaahoitajan tehtävä ei ole olla terapeutti, vaan selvittää ketkä potilaista pitää lähettää psykatrian polille tai yleislääkärille saamaan psyykenlääkereseptin - tai hakemaan terapialähetettä.  Sen saa muuten helpommin netin kautta, kun etsii sieltä oman hyvinvointialuee

Henkilö ei kyllä ole tekemässä tätä, jos hän toteaa potilaalle, että tämän pitää lopettaa vatvominen. 

Sureminen ei todellakaan aina aiheuta traumaa mutta trauman käsittelyyn kuuluu myös surua. Ihminen on voinut ensin kokea shokkitilan, epäuskoa tai kieltämistä, vihaa ja suru saattaa tulla ennen hyväksymistä ja uudelleensuuntautumista. Normaaliin suremiseen kuuluu myös useimmiten nämä samat vaiheet. Surematon suru ja sen kieltäminen, joko omasta tai muiden toimesta, voi hyvinkin traumatisoida. Siksi olisi parempi että suutari pysyisi lestissään eikä ruokkisi kansan keskuudessa vääristyneitä käsityksiä suuntaan tai toiseen. 

Onhan se outoa miten jotkut traumatisoituu ja jotkut ei ja samalla ärsyttävääkin miten pienestä jotkut tekee elämän mittaisen surun. Olen menettänyt toisen vanhemmista 5v ja en jaksa yhtä kaveria joka on saanut elää lapsuuden onnellsessa ydinperheessä mutta hänelle mummon kuolema oli suuri suru kun hän oli 17-vuotias.

Vierailija kirjoitti:

Onhan se outoa miten jotkut traumatisoituu ja jotkut ei ja samalla ärsyttävääkin miten pienestä jotkut tekee elämän mittaisen surun. Olen menettänyt toisen vanhemmista 5v ja en jaksa yhtä kaveria joka on saanut elää lapsuuden onnellsessa ydinperheessä mutta hänelle mummon kuolema oli suuri suru kun hän oli 17-vuotias.

Kuulostaa siltä että et jaksa kaveria koska sinua ärsyttää että hän uskaltaa surra mummonsa kuolemaa. Sinä jäit lapsena yksin surusi kanssa, et saanut, voinut tai uskaltanut puhua siitä. Myös kaverin lapsuus ydinperheessä herättää ärsyttäviä, sinulle oikeutettujakin tunteita joita en nyt erikseen nimeä. Tämä ihan tuon muutaman lauseen perusteella pääteltynä. Voimia!

Vierailija kirjoitti:

Onhan se outoa miten jotkut traumatisoituu ja jotkut ei ja samalla ärsyttävääkin miten pienestä jotkut tekee elämän mittaisen surun. Olen menettänyt toisen vanhemmista 5v ja en jaksa yhtä kaveria joka on saanut elää lapsuuden onnellsessa ydinperheessä mutta hänelle mummon kuolema oli suuri suru kun hän oli 17-vuotias.

Etpä sinä voi tietää sitä miten asiat on todellisuudessa olleet. Ydinperhe itsessään ei ole mikään tae onnellisuudesta tai onnellisesta lapsuudesta. 

Vierailija kirjoitti:

Minä jäin silloin lapsena yksin suruni kanssa ja tuo hoitajan kommentti nosti pintaan taas sen saman yksinjäämisen tunteen. Eikö psykiatrisille sairaanhoitajille pitäisi voida puhua lapsuuden traumoista?

Rumasti sanottu, mutta totuus ja hyvä tahtohan tuolla piilee. Minun traumani on paljon pienempi, vaan silti aikuisena ylensyön ja kannan niitä muistoja. Kuka siitä hyötyy? Ei kukaan. Kuka siitä kärsii? Minä.

Pitäisi saada itsensä siitä irti, mutta kun en osaa.

Vierailija kirjoitti:

Onhan se outoa miten jotkut traumatisoituu ja jotkut ei ja samalla ärsyttävääkin miten pienestä jotkut tekee elämän mittaisen surun. Olen menettänyt toisen vanhemmista 5v ja en jaksa yhtä kaveria joka on saanut elää lapsuuden onnellsessa ydinperheessä mutta hänelle mummon kuolema oli suuri suru kun hän oli 17-vuotias.

Onko se yhtä ärsyttävää, että joku on diabeetikko, joku nepsy ja joku skitsofreenikko? 

Sinun ystäväsi psyyke osoittaa terveyttä. Hän on kasvanut turvallisissa oloissa ja kun rakas läheinen kuolee, hän suree. Jos hän aktiivisesti vielä parin vuoden kuluttua suree mummoaan niin, että arkielämä häiriintyy, voidaan puhua sairaasta reaktiosta.

Sinun asenteesi sen sijaan ei ole terve ja se on oire kokemastasi traumasta. 

Vierailija kirjoitti:

Onhan se outoa miten jotkut traumatisoituu ja jotkut ei ja samalla ärsyttävääkin miten pienestä jotkut tekee elämän mittaisen surun. Olen menettänyt toisen vanhemmista 5v ja en jaksa yhtä kaveria joka on saanut elää lapsuuden onnellsessa ydinperheessä mutta hänelle mummon kuolema oli suuri suru kun hän oli 17-vuotias.

Yhyy

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä jäin silloin lapsena yksin suruni kanssa ja tuo hoitajan kommentti nosti pintaan taas sen saman yksinjäämisen tunteen. Eikö psykiatrisille sairaanhoitajille pitäisi voida puhua lapsuuden traumoista?

Rumasti sanottu, mutta totuus ja hyvä tahtohan tuolla piilee. Minun traumani on paljon pienempi, vaan silti aikuisena ylensyön ja kannan niitä muistoja. Kuka siitä hyötyy? Ei kukaan. Kuka siitä kärsii? Minä.

Pitäisi saada itsensä siitä irti, mutta kun en osaa.

No onko tuo hoitajan asenne auttanut? Ei, sanot sen itsekin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onhan se outoa miten jotkut traumatisoituu ja jotkut ei ja samalla ärsyttävääkin miten pienestä jotkut tekee elämän mittaisen surun. Olen menettänyt toisen vanhemmista 5v ja en jaksa yhtä kaveria joka on saanut elää lapsuuden onnellsessa ydinperheessä mutta hänelle mummon kuolema oli suuri suru kun hän oli 17-vuotias.

Onko se yhtä ärsyttävää, että joku on diabeetikko, joku nepsy ja joku skitsofreenikko? 

Sinun ystäväsi psyyke osoittaa terveyttä. Hän on kasvanut turvallisissa oloissa ja kun rakas läheinen kuolee, hän suree. Jos hän aktiivisesti vielä parin vuoden kuluttua suree mummoaan niin, että arkielämä häiriintyy, voidaan puhua sairaasta reaktiosta.

Sinun asenteesi sen sijaan ei ole terve ja se on oire kokemastasi traumasta. 

Eri asia