Yritin puhua lapsuuden traumastani ja hoitaja tokaisi

Vierailija kirjoitti:

Edelleen, eri ihmisten kokemusten vertailu keskenään on täysin turhaa. Se että joku selviää traumatisoitumatta ja joku toinen ei, ei tarkoita mitään, nämä ihmiset ovat voineet kokea esimerkiksi sodan, läheisen menetyksen jne. täysin erilaisissa olosuhteissa. Toinen on saanut tukea ja turvaa läheisiltä, toinen ei. Toinen on päässyt heti puhumaan kokemastaan, toinen ei. Ei liene vaikeaa käsittää, kummalla on suurempia riski traumatisoitumiseen?

Sotakokemuksista traumatisoituminen on muuten melko yleistä. Täällä Suomessakin on tehty tutkimusta aiheesta, ja näkyyhän se tilastoissakin. Ongelmat päihteiden ja mielenterveyden kanssa oli yleisiä nimenomaan sodan kokeneilla.

Trauma ei välttämättä näy ulospäin, mutta se ei tarkoita, ettei traumaa voisi olla.

Niin, eli jokaiselle jolla on vähän paha olla, ja ajattelee että oireet johtuu menneisyyden traumoista, pitäis tarjota psykoterapiaa niin kauan että olo on taas hyvä. Ja se mikä on "hyvä" on täysin tän potilaan sisäisen kokemuksen varassa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tästä oli ihan psykiatrikin sanomassa juuri ylellä, että nämä tunnevellojat täyttää vastaanotot.

https://yle.fi/a/74-20181800

"Lääkäri Anni Saukkola sanoo suoraan: Vastaanotolla käy tunteissa vellovia potilaita, jotka eivät sinne kuulu

Lääkärit ja lääkäriliitto toivovat keskustelua siitä, mitkä asiat kuuluvat lääkärille ja terveydenhuoltoon ja mitkä eivät."

Tässä keskustelussa onkin kyse traumasta, ei tunnevellomisesta.

Tuo haastattelu on mielestäni vähän erikoinen. Siinä mainittiin esimerkiksi avun hakeminen surun käsittelyyn. Totta kai silloin, kun surun käsittely pitkittyy, siihen kannattaakin hakea apua, varsinkin jos se alkaa vaikuttaa jo muuhunkin elämään negatiivisesti. Nykymallissa se nyt vaan yleensä on oma terveyskeskus ja lääkäri, mihin ohjataan ottamaan ensimmäis

Ja samaan aikaan ihmiset ei saa oikeisiin sairauksiin hoitoa, kun lapsuudentraumoja miettivät ihmiset tukkii vastaanotot. Ehkä joskus fokuksen kohdistaminen omasta itsestä pois vois itsessäänkin jo auttaa. Loputon itsekkyys tuskin on ketään ihmistä tässä maailmassa onnelliseksi tehnyt

Nyt olisi kiva saada määritelmä oikeille sairauksille ja niille ei oikeille. Ehkä vastaanotot kannattaa lopettaa, kun oikeasti sairaat viedään ambulanssilla sairaalaan tai ruumisautolla krematorion? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä ihmettelen tässäkin keskustelussa näitä kommentteja, missä kirjoitetaan että "minultakin kuoli isä/äiti/mummo/läheinen eikä siitä tullut mitään traumaa", yritetään verrata toisen kokemusta omaan tilanteeseen, vaikka eihän se niin toimi. Kahden eri ihmisen kokemukset ovat aina subjektiivisia, niissä ei ole ollut ihan samoja olosuhteita vaikuttamassa.

No, tilanne EI ole täysin subjektiivinen. Joskus traumaoireilu voi näkyä ulospäin, mutta nää tapaukset on kyllä selvästi harvinaisia. Suurin osa ihmisistä selviää todella pahoistakin kokemuksista, kuten sodista, ja se voi olla mielenterveydelle vain parempikin olla niitä tapauksia enää jälkikäteen miettimättä

Jos kaikki sota-aikana eläneet olisivat lamaantuneet työkyvyttömiksi sairausetujen s

Se vaan vähän myöhäistä, alkavat olla kiven alla jo.  Yhden tunsin, hän seilasi ruotsin vanhempien luona tehden ruotsissa töissä, välillä suomessa, missä leskiäiti.  Avioitui 35 v, ehdottomasti ei halunnut lapsia.  Siis mies.  Mukava mies, ahkera, sosiaalinen.   Kuoli 64-vuotiaana  keuhkokuumeeseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Edelleen, eri ihmisten kokemusten vertailu keskenään on täysin turhaa. Se että joku selviää traumatisoitumatta ja joku toinen ei, ei tarkoita mitään, nämä ihmiset ovat voineet kokea esimerkiksi sodan, läheisen menetyksen jne. täysin erilaisissa olosuhteissa. Toinen on saanut tukea ja turvaa läheisiltä, toinen ei. Toinen on päässyt heti puhumaan kokemastaan, toinen ei. Ei liene vaikeaa käsittää, kummalla on suurempia riski traumatisoitumiseen?

Sotakokemuksista traumatisoituminen on muuten melko yleistä. Täällä Suomessakin on tehty tutkimusta aiheesta, ja näkyyhän se tilastoissakin. Ongelmat päihteiden ja mielenterveyden kanssa oli yleisiä nimenomaan sodan kokeneilla.

Trauma ei välttämättä näy ulospäin, mutta se ei tarkoita, ettei traumaa voisi olla.

Niin, eli jokaiselle jolla on vähän paha olla, ja ajattelee että oireet johtuu menneisyyden traumoista, p

Kukaan ei sanonut mitään tuollaista, joten tuollainen kärjistäminen on aivan turhaa ja aika naurettavaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:Vaikea ottaa kantaa kenenkään vastaanotolla käynnin syihin kun en ole heitä tavannut enkä tiedä taustojaan. Mutta syyllistäminen on aika turhaa, eikä johda mihinkään positiiviseen. On aika loputon suo alkaa määritellä, kenellä on oikeus käydä vastaanotolla ja kenellä ei. Trauma, vaikka sitten lapsuudessa syntynyt, on asia mille on hoidon tarve, siinä missä peräpukamille tai pitkittyneelle yskällekin.

No, ehkä nää asiat oikeasti pitäis eriyttää toisistaan. Lääkärille ylensä hakeudutaan selkeiden oireiden vuoks, ja lääkäri sitten hoitaa näitä oireita. Sielunhoidot sun muut ei pitäs olla terveyskeskuslääkärin puuhaa

Kyllä se usein sieltä lähtee. Ensin katsotaan hetki, onko kyse vain jostain kevyemmästä ja ohimenevästä vai ohjataanko / kirjoitetaan lähete muualle. 

Vierailija kirjoitti:Nyt olisi kiva saada määritelmä oikeille sairauksille ja niille ei oikeille. Ehkä vastaanotot kannattaa lopettaa, kun oikeasti sairaat viedään ambulanssilla sairaalaan tai ruumisautolla krematorion? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tästä oli ihan psykiatrikin sanomassa juuri ylellä, että nämä tunnevellojat täyttää vastaanotot.

https://yle.fi/a/74-20181800

"Lääkäri Anni Saukkola sanoo suoraan: Vastaanotolla käy tunteissa vellovia potilaita, jotka eivät sinne kuulu

Lääkärit ja lääkäriliitto toivovat keskustelua siitä, mitkä asiat kuuluvat lääkärille ja terveydenhuoltoon ja mitkä eivät."

Tässä keskustelussa onkin kyse traumasta, ei tunnevellomisesta.

Tuo haastattelu on mielestäni vähän erikoinen. Siinä mainittiin esimerkiksi avun hakeminen surun käsittelyyn. Totta kai silloin, kun surun käsittely pitkittyy, siihen kannattaakin hakea apua, varsinkin jos se alkaa vaikuttaa jo muuhunkin elämään negatiivisesti. Nykymallissa se nyt vaan yleensä on oma terveyskesk

Länsimainen lääketiede perustuu oireisiin ja hoitoon pitää hakeutua oireiden vuoks. Psykiatrisia oireita voi olla esim ahdistus tai unettomuus. Ylensä myös hoidetaan pelkkiä oireita, joskin myös jonkin verran saatetaan tutkia taustalla olevia sairauksia, jotka oireet aiheuttaa. Mutta yleisesi lääkäri ei ole ravintoterapeutti, personal trainer, tai sielunhoitaja.

Vierailija kirjoitti:Nyt olisi kiva saada määritelmä oikeille sairauksille ja niille ei oikeille. Ehkä vastaanotot kannattaa lopettaa, kun oikeasti sairaat viedään ambulanssilla sairaalaan tai ruumisautolla krematorion? 

Länsimainen lääketiede perustuu oireisiin ja hoitoon pitää hakeutua oireiden vuoks. Psykiatrisia oireita voi olla esim ahdistus tai unettomuus. Ylensä myös hoidetaan pelkkiä oireita, joskin myös jonkin verran saatetaan tutkia taustalla olevia sairauksia, jotka oireet aiheuttaa. Mutta yleisesi lääkäri ei ole ravintoterapeutti, personal trainer, tai sielunhoitaja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Edelleen, eri ihmisten kokemusten vertailu keskenään on täysin turhaa. Se että joku selviää traumatisoitumatta ja joku toinen ei, ei tarkoita mitään, nämä ihmiset ovat voineet kokea esimerkiksi sodan, läheisen menetyksen jne. täysin erilaisissa olosuhteissa. Toinen on saanut tukea ja turvaa läheisiltä, toinen ei. Toinen on päässyt heti puhumaan kokemastaan, toinen ei. Ei liene vaikeaa käsittää, kummalla on suurempia riski traumatisoitumiseen?

Sotakokemuksista traumatisoituminen on muuten melko yleistä. Täällä Suomessakin on tehty tutkimusta aiheesta, ja näkyyhän se tilastoissakin. Ongelmat päihteiden ja mielenterveyden kanssa oli yleisiä nimenomaan sodan kokeneilla.

Trauma ei välttämättä näy ulospäin, mutta se ei tarkoita, ettei traumaa voisi olla.

Niin, eli jokaiselle jolla on vähän paha olla, ja ajattelee että oireet johtuu menneisyyden traumoista, p

Jokainen voi hoidattaa itseään omilla rahoillaan just niin paljon kuin tarpeelliseksi kokee. Kelan terapiaan on lääketieteelliset kriteerit sekä kriteerinä myös työkyvyn ylläpito tai palauttaminen. Muita hoidetaan sitten miten hoidetaan. Osaa paremmin, osaa huonommin, osaa ei lainkaan. 

Onneksi omat isovanhempani jotka ovat eläneet sota-ajan eivät ole koskaan käyttäneet tuota, että ei ennen mitään traumoja saatu vaikka oli sotakin. Isopappani teki sodan aikana itsemurhan, ilmeisesti kokemuksia minkä kanssa hän ei voinut elää. Papan veli alkoholisoitui ja kuoli nuorena. Ei noissa asioissa ollut mitään positiivista tai kehuttavaa siinä miten ennenkin selvittiin, eivätkä isovanhempani glorifioineet näitä. Tiedän kyllä, että monissa perheissä tai suvuissa ei ollut tapana puhua tällaista asioita, tai sitten ei pystytty, mutta onneksi meillä puhuttiin.

Vierailija kirjoitti:

Jokainen voi hoidattaa itseään omilla rahoillaan just niin paljon kuin tarpeelliseksi kokee. Kelan terapiaan on lääketieteelliset kriteerit sekä kriteerinä myös työkyvyn ylläpito tai palauttaminen. Muita hoidetaan sitten miten hoidetaan. Osaa paremmin, osaa huonommin, osaa ei lainkaan. 

Hitosti menee resursseja jo siihen, kun tutkitaan ketkä kaipaa hoitoa ja ketkä ei

Nytkin somessa aktiivisesti kirjoittelee muutamia jotka ovat sairaalassa hoidossa.  He ovat vasten tahtoaan, omaisten näkemästä hoidon tarpeesta. Eli sairauden tunto puuttuu.

Ketä taas harmittaa muuten vaan hakee apua ja sairauslomia.

Vierailija kirjoitti:

Onneksi omat isovanhempani jotka ovat eläneet sota-ajan eivät ole koskaan käyttäneet tuota, että ei ennen mitään traumoja saatu vaikka oli sotakin. Isopappani teki sodan aikana itsemurhan, ilmeisesti kokemuksia minkä kanssa hän ei voinut elää. Papan veli alkoholisoitui ja kuoli nuorena. Ei noissa asioissa ollut mitään positiivista tai kehuttavaa siinä miten ennenkin selvittiin, eivätkä isovanhempani glorifioineet näitä. Tiedän kyllä, että monissa perheissä tai suvuissa ei ollut tapana puhua tällaista asioita, tai sitten ei pystytty, mutta onneksi meillä puhuttiin.

Missä sitä on glorifioitu? Ja joo, asioista varmaan olis parempi puhua tuttavien ja läheisten kesken, kuin että kaikkien pitää saada ongelmiinsa psykoterapiaa. Yks iso ongelma tänä päivänä onkin juuri yksinäisyys, ei sitä korjata vaikka kasvatettaisiin soten rahoitusta loputtomiin

Muistui vanha laulu mieleen, jota kuulin sodassa olleen isäni joskus laulavan; "Anna arpisten haavojen olla

Niitä auki et repiä saa, anna muistojen katkerain kuolla, koeta kaikki pois hiljalleen unhoittaa." 

Vierailija kirjoitti:

Onneksi omat isovanhempani jotka ovat eläneet sota-ajan eivät ole koskaan käyttäneet tuota, että ei ennen mitään traumoja saatu vaikka oli sotakin. Isopappani teki sodan aikana itsemurhan, ilmeisesti kokemuksia minkä kanssa hän ei voinut elää. Papan veli alkoholisoitui ja kuoli nuorena. Ei noissa asioissa ollut mitään positiivista tai kehuttavaa siinä miten ennenkin selvittiin, eivätkä isovanhempani glorifioineet näitä. Tiedän kyllä, että monissa perheissä tai suvuissa ei ollut tapana puhua tällaista asioita, tai sitten ei pystytty, mutta onneksi meillä puhuttiin.

Nehän menevät  usein suvuittain alkoholismi ja mielenterveyden "heikkous".

Maalaiskylissä ne näkyy selvemmin missä suvut tunnetaan.

Mielestäni tästä keskustelusta voisi irrottaa kokonaan pois tuon miten sota-ajan sukupolvet selvisivät tai eivät selvinneet traumoistaan.

Sota on kuitenkin yksi suurimpia trauman aiheuttajia ja tutkitusti sotatraumat siirtyvät vähintään kolme sukupolvea eteen päin. Kyseessä on myös koko kansaa koskeva kollektiivinen trauma, joten se kuinka yksittäinen ihminen sodan koki, on melko epärelevanttia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä keskustelussa hoetaan, että unohda traumat ja mene elämässä eteenpäin. Tämähän juuri on se ongelma: kun ei traumojen takia PÄÄSE elämässä eteenpäin. Tuo mene elämässä eteenpäin -hokema on samaa sarjaa kuin lopeta olemasta masentunut ja mene töihin.

Kun se olisikin niin helppoa.

Mutta useimmat ihmiset menevät eteenpäin elämässä. Se huomio tulee keskittää etteenpäin eikä menneeseen. Sitä se asioiden käsittely on. Hyväksyä se mikä on mennyttä ja, että sitä ei voi muuttaa. Kuolleet ovat kuolleita ja heitä kohtaan ei tee väärin, vaikka lopettaisi sen asian vatvomisen. Eivät he katoa muistoistakaan, vaikka alkaisikin ajatella elämää edessäpäin. 

 

Ei vaan asian käsittely on sitä, että se käydään yksityiskohtaisesti läpi. Sen jälkeen asia on käsitelty ja siitä voi ruveta irrottautumaan ja jatkamaan eteenpäin. 

Suru taas voi jatkua läpi elämän eikä ketään voi käskeä lopettamaan suremista. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onneksi omat isovanhempani jotka ovat eläneet sota-ajan eivät ole koskaan käyttäneet tuota, että ei ennen mitään traumoja saatu vaikka oli sotakin. Isopappani teki sodan aikana itsemurhan, ilmeisesti kokemuksia minkä kanssa hän ei voinut elää. Papan veli alkoholisoitui ja kuoli nuorena. Ei noissa asioissa ollut mitään positiivista tai kehuttavaa siinä miten ennenkin selvittiin, eivätkä isovanhempani glorifioineet näitä. Tiedän kyllä, että monissa perheissä tai suvuissa ei ollut tapana puhua tällaista asioita, tai sitten ei pystytty, mutta onneksi meillä puhuttiin.

Missä sitä on glorifioitu? Ja joo, asioista varmaan olis parempi puhua tuttavien ja läheisten kesken, kuin että kaikkien pitää saada ongelmiinsa psykoterapiaa. Yks iso ongelma tänä päivänä onkin juuri yksinäisyys, ei sitä korjata vaikka kasvatettaisiin soten rahoitusta loputtomiin

Esimerkiksi silloin kun sanotaan, että "kyllähän ihmiset selvisi sodastakin eikä silloin traumatisoiduttu". Kyllä traumatisoiduttiin, ja näkyy ihan tilastoissa. Alkoholiongelmia,  mielenterveysongelmia perhesurmia ja perheväkivaltaa. 50-luvulla lapsella oli moninkertainen riski joutua perhesurman uhriksi verrattuna 2000-lukuun. Perheväkivallasta ei tosin edes puhuttu samalla tavalla, koska esimerkiksi laki oli erilainen kuin nykyään.

Trauma ei poistu olemalla basket case ja muistuttamalla siitä jokaista vastaantulijaa. Sehän vain validoi ja ylläpitää traumoja. Tämä ei ollut kenellekään suoraan vaan yleisellä tasolla huomiona. Liian usein näen tätä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jokainen voi hoidattaa itseään omilla rahoillaan just niin paljon kuin tarpeelliseksi kokee. Kelan terapiaan on lääketieteelliset kriteerit sekä kriteerinä myös työkyvyn ylläpito tai palauttaminen. Muita hoidetaan sitten miten hoidetaan. Osaa paremmin, osaa huonommin, osaa ei lainkaan. 

Hitosti menee resursseja jo siihen, kun tutkitaan ketkä kaipaa hoitoa ja ketkä ei

No vielä hitommin menee resursseja, kun ihmiset jätetään vaan tippumaan työkyvyttömyyseläkkeelle. 

Viisi vuotta sitten tiliin veroja työpanoksestani 40 000 e vuodessa. Nyt se on enää 6 000 e plus lisäksi syön eläkeyhtiön kassaa kerryttämättä sinne mitään. 

Vierailija kirjoitti:

Trauma ei poistu olemalla basket case ja muistuttamalla siitä jokaista vastaantulijaa. Sehän vain validoi ja ylläpitää traumoja. Tämä ei ollut kenellekään suoraan vaan yleisellä tasolla huomiona. Liian usein näen tätä.

Ehkä. Itselläni taas dissosiaatiota ylläpitää se, ettei ole tilaa olla basket case kuin kuntoutuksessa. Pitäisi saada reaaliympäristö mukaan omaan todellisuuteen, jotta mieli voisi eheytyä ja parantua.