Yritin puhua lapsuuden traumastani ja hoitaja tokaisi

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä keskustelussa hoetaan, että unohda traumat ja mene elämässä eteenpäin. Tämähän juuri on se ongelma: kun ei traumojen takia PÄÄSE elämässä eteenpäin. Tuo mene elämässä eteenpäin -hokema on samaa sarjaa kuin lopeta olemasta masentunut ja mene töihin.

Kun se olisikin niin helppoa.

Mutta useimmat ihmiset menevät eteenpäin elämässä. Se huomio tulee keskittää etteenpäin eikä menneeseen. Sitä se asioiden käsittely on. Hyväksyä se mikä on mennyttä ja, että sitä ei voi muuttaa. Kuolleet ovat kuolleita ja heitä kohtaan ei tee väärin, vaikka lopettaisi sen asian vatvomisen. Eivät he katoa muistoistakaan, vaikka alkaisikin ajatella elämää edessäpäin. 

 

Ei vaan asian käsittely on sitä, että se käydään yksityiskohtaisesti läpi. Sen jälkeen asia on käsitelty

No eiköhän aloittaja ole jo käsitellyt jos hoitajakin jo käskee mennä eteenpäin. 

Miettikää nyt omalle kohdalle, odotatte lääkärille pääsyä 40 asteen kuumeessa, mutta se vain venyy kun joku jauhaa siellä 20 vuotta sitten tapahtunutta kuolemaa josta on jauhanut jo 20 vuotta. Se on nykyisin sitä todellisuutta ihan terveyskeskuksessa ja päivystyksessä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Trauma ei poistu olemalla basket case ja muistuttamalla siitä jokaista vastaantulijaa. Sehän vain validoi ja ylläpitää traumoja. Tämä ei ollut kenellekään suoraan vaan yleisellä tasolla huomiona. Liian usein näen tätä.

Ehkä. Itselläni taas dissosiaatiota ylläpitää se, ettei ole tilaa olla basket case kuin kuntoutuksessa. Pitäisi saada reaaliympäristö mukaan omaan todellisuuteen, jotta mieli voisi eheytyä ja parantua. 

 

Eli siirrät vastuun muille. Eli palaat vanhaan kuntoutuksen jälkeen kun kukaan ei ole vahtimassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Trauma ei poistu olemalla basket case ja muistuttamalla siitä jokaista vastaantulijaa. Sehän vain validoi ja ylläpitää traumoja. Tämä ei ollut kenellekään suoraan vaan yleisellä tasolla huomiona. Liian usein näen tätä.

Ehkä. Itselläni taas dissosiaatiota ylläpitää se, ettei ole tilaa olla basket case kuin kuntoutuksessa. Pitäisi saada reaaliympäristö mukaan omaan todellisuuteen, jotta mieli voisi eheytyä ja parantua. 

 

Eli siirrät vastuun muille. Eli palaat vanhaan kuntoutuksen jälkeen kun kukaan ei ole vahtimassa.

En sanonut noin. Olen kyllä ihan hartiavoimin tehnyt töitä kuntoutukseni eteen. Mutta kyllähän se nyt hankaloittaa tilannetta, että ne vähät läheiset, joita on, eivät pidä minua sairaana. Hoitotahot ja minä olemme samaa mieltä siitä, että olen vakavasti sairas ja nolla prosenttia työkykyinen ja vaikka yritän kertoa tätä ympärilleni, minua käsitellään terveenä. Ihan kuin huvikseni olisin romauttanut elämäni. Ehdotetaan, että työyhteisö tekisi hyvää tai uusia harrastuksia tai kursseja tms, kun itse puolestani pyydän apua siihen, että suoriutuisin välttämättömistä perustehtävistä. 

Vierailija kirjoitti:

Trauma ei poistu olemalla basket case ja muistuttamalla siitä jokaista vastaantulijaa. Sehän vain validoi ja ylläpitää traumoja. Tämä ei ollut kenellekään suoraan vaan yleisellä tasolla huomiona. Liian usein näen tätä.

Kyllä ihminen tarvitsee validaation kokemuksilleen. Ei niistä muuten saa kiinni ja yliymmärtää tekijöitä, painaa omia vaistojaan ja reaktioitaan alas ja keho ja mieli uupuu. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä keskustelussa hoetaan, että unohda traumat ja mene elämässä eteenpäin. Tämähän juuri on se ongelma: kun ei traumojen takia PÄÄSE elämässä eteenpäin. Tuo mene elämässä eteenpäin -hokema on samaa sarjaa kuin lopeta olemasta masentunut ja mene töihin.

Kun se olisikin niin helppoa.

Mutta useimmat ihmiset menevät eteenpäin elämässä. Se huomio tulee keskittää etteenpäin eikä menneeseen. Sitä se asioiden käsittely on. Hyväksyä se mikä on mennyttä ja, että sitä ei voi muuttaa. Kuolleet ovat kuolleita ja heitä kohtaan ei tee väärin, vaikka lopettaisi sen asian vatvomisen. Eivät he katoa muistoistakaan, vaikka alkaisikin ajatella elämää edessäpäin. 

 

Ei vaan asian käsittely on sitä, että se käydään yksity

Miettikää nyt omalle kohdalle, odotatte lääkärille pääsyä 40 asteen kuumeessa, mutta se vain venyy kun joku jauhaa siellä 20 vuotta sitten tapahtunutta kuolemaa josta on jauhanut jo 20 vuotta. Se on nykyisin sitä todellisuutta ihan terveyskeskuksessa ja päivystyksessä.

Eipä ole minun asiani mikä on edellisen potilaan syy lääkärikäyntiin.

Tosin en yleensä mene 40 asteen kuumeessa lääkärille, ellei ole jotain erityistä syytä. Mutta pelkän kuumeen takia en mene, ihan jo siksikin että se lääkärireissu olisi raskas tuossa kuumeessa.

Vierailija kirjoitti:

Miksi suhatudut noin negatiivisesti?

Kukaan ei itse valitse saada traumaa eikä halua sitä. Siihen tuleeko traumaa vai ei vaikuttaa monet tekijät, eikä ole mitään tiettyä kaavaa tai sääntöä, että mistä asioista voi tulla trauma ja mistä ei.

Suhtaudun tähän negatiivisesti koska siskoni on nyt keksinyt tämän trauma-ajattelun. Täysin normaali henkilö joka nyt luettuaan asiasta eri julkaisuista näkee joka asiassa traumaa ja keksii itselleenkin kuinka traumaattinen kokemus oli kun hän ei saanutkaan hakemaansa paikkaa. Lapset eivät voineet tulla sairaalaan katsomaan huonokuntoista ukkia ennen tämän kuolemaa kun siitä voi saada trauman. Lemmikki kuoli, niin sitä ei saa sanoa ääneen ettei vaan tule lapsille traumoja. 

Ymmärrän hyvin, että vaikka Gazassa tarvitaan kriisiapua, niin fyysistä kuin psyykkistä. Samoin joku Estonian uppoaminen, läheisille tukea ja apua.

 

Ja nyt olet ylentänyt itsesi joksikin portinvartijaksi, joka määrittää mistä voi saada trauman ja mikä on trauma, ja projisoit siskosi kaikkiin muihin ihmisiin.

Siis siksi, että sekopääsisko ei ymmärrä traumaa, ei sitä ymmärrä tai koe "oikein" kukaan muukaan? 

Vierailija kirjoitti:

Yyhyy, voihan trauma sentään. Multa kuoli tapaturmaisesti isä kun olin lapsi ja äiti oli pari vuotta ihan muissa maailmoissa sen jälkeen. Se on elämää eikä mikään trauma. Nykyään vain kaikki halutaan lokeroida traumoiksi tai vastaaviksi ja kaikkeen tarjotaan jotain kriisiapua, ihan kuin kaikki olisi jotain mielenvikaisia jotka ei pysty käsittelemään tunteitaan.

Totta. Olet oikeassa. Tuo oli sinulle vastoinkäyminen, ei trauma. Ja täs keskustellaan nimenomaan traumoista. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yyhyy, voihan trauma sentään. Multa kuoli tapaturmaisesti isä kun olin lapsi ja äiti oli pari vuotta ihan muissa maailmoissa sen jälkeen. Se on elämää eikä mikään trauma. Nykyään vain kaikki halutaan lokeroida traumoiksi tai vastaaviksi ja kaikkeen tarjotaan jotain kriisiapua, ihan kuin kaikki olisi jotain mielenvikaisia jotka ei pysty käsittelemään tunteitaan.

 

Totta. Olet oikeassa. Tuo oli sinulle vastoinkäyminen, ei trauma. Ja täs keskustellaan nimenomaan traumoista. 

Joillekin sen eron käsittäminen tuntuu olevan ylivoimaista. 

Ja väitän, että kukaan traumatisoitunut ei mitenkään pyytänyt saada traumatisoitua. 

"No eiköhän aloittaja ole jo käsitellyt jos hoitajakin jo käskee mennä eteenpäin. 

Miettikää nyt omalle kohdalle, odotatte lääkärille pääsyä 40 asteen kuumeessa, mutta se vain venyy kun joku jauhaa siellä 20 vuotta sitten tapahtunutta kuolemaa josta on jauhanut jo 20 vuotta. Se on nykyisin sitä todellisuutta ihan terveyskeskuksessa ja päivystyksessä. "

Aloittaja oli psykiatrisella hoitajalla, ei lääkärillä, niin ei siellä kukaan kuumeinen odottanut vuoroaan... 

Ei päivystyksessä tuollaisia asioita käsitellä. 

Ihan ohiksena, että traumat voivat vaikuttaa myös ihan tavallisella lääkärillä tai hoitajalla, ihan muihin asioihin. Fiksu hoitohenkilö tajuaa sen,kun sen kertoo.

Kun olin terveyskeskuksessa ainakin kuusi kertaa tutkimuksissa seksuaaliväkivallasta tulleen sukupuolitaudin vuoksi, hoitajat suhtautuivat tosi lempeästi, kun kerroin miksi minua itkettää. Erään lääkärin vastaanotolla pyysin, että käyntitietoihini olisi kirjattu akuutti trauma ja koettu seksuaaliväkivalta, jotta tarpeen mukaan myöhemmin voisi nähdä minun tilanteeni jo tuolla hetkellä ja että olen hakenut apua. Hän kysyi, että en kai oikeasti halua kantamerkintöihini jotain tuollaista. Vuoden kuluttua tuosta työkyky romahti toistaiseksi pysyvästi. 

Vierailija kirjoitti:

Moni traumatisoitu lapsi kasvatetaan robotiksi, jolla ei ole mitään sisusta vaan kaikki arvo on vain siinä, että hän suorittaa velvollisuutensa. Ja hänhän suorittaa.

Olen ollut ihan älyttömän hyvä työntekijä, koska olen ollut kone, jolla ei ole omia tarpeita. Ei edes nälkää tai väsymystä, kun on dissosiaatiossa irti itsestään. 

Jännä, että tämä keskustelu kulkee osin niin kuin ei olisi alkoholisti perheitä, missä kuusivuotias hoitaa itsensä ja pienemmät. Ei ole lapsia, joita käytetään seksuaalisesti hyväksi. Ei ole lapsia, jotka ovat esine vanhempiensa kulississa. Ei ole lapsia, joiden vanhempi on narsisti, psykopaatti, sadisti. Ei narkkareiden lapsia. Ei lapsia, jotka hylätään. Eikä näiden "älä valita, äläkä vello" ihmisten lapsia. On vain tsunamiorpoja ja hyvien perheiden lapsia.

Kun edellä lueteltujen perheiden lapselta kuolee sisarus, se voi olla ainoa konkreettinen asia, jonka ymmärtää sellaiseksi

Hyvin kirjoitettu. Sekin tuli mieleen, että kaikki traumatisoituneet, eivät todellakaan tiedä edes olevansa traumatisoituneita, eikä kaikilla ole mitään kunnolla sanallistettavaa yleisesti hyväksyttyä syytä pahoinvoinnilleen. On yksinkertaisempaa, jos on joku klassinen alkoholistiperhe, tai selkeää väkivaltaa, uskonnollistaväkivaltaa yms. mutta jos kehityksellinen trauma on seurausta epämääräisemmästä möykystä, jota ei itsekään osaa selventää, edes itselleen, niin sitten tilanne on vaikeampi lähteä korjaamaan.

Moni sanoo ensin, että joo mulla oli kyllä hyvä lapsuus, vaikka olisi kasvanut todella myrkyllisessä, häiriintyneessä, rikkovassa tai sairaassa ympäristössä todella kyvyttömien ja kipeiden vanhempien alaisena. Lapsi on lojaali vanhemmilleen jo lapsena, ja voi oppia ihan pienenä jo, että on paha/arvoton/syyllinen ja aikuiset on hyviä, vaikka eivät ihan olisikaan.

Jos lapsella ei ole oikein käsitystä paremmasta, niin sitä voi oikeasti luulla, että oli hyvä lapsuus.

Kaikki vastoinkäymiset ja huono olo ei johdu lapsuudesta.  " kyll varmaan mulla on ollut huono lapsuus kun elämä tuntuu raskaalta, ero tuli, huono palkka, ystävät ottaa hajurakoa." 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moni traumatisoitu lapsi kasvatetaan robotiksi, jolla ei ole mitään sisusta vaan kaikki arvo on vain siinä, että hän suorittaa velvollisuutensa. Ja hänhän suorittaa.

Olen ollut ihan älyttömän hyvä työntekijä, koska olen ollut kone, jolla ei ole omia tarpeita. Ei edes nälkää tai väsymystä, kun on dissosiaatiossa irti itsestään. 

Jännä, että tämä keskustelu kulkee osin niin kuin ei olisi alkoholisti perheitä, missä kuusivuotias hoitaa itsensä ja pienemmät. Ei ole lapsia, joita käytetään seksuaalisesti hyväksi. Ei ole lapsia, jotka ovat esine vanhempiensa kulississa. Ei ole lapsia, joiden vanhempi on narsisti, psykopaatti, sadisti. Ei narkkareiden lapsia. Ei lapsia, jotka hylätään. Eikä näiden "älä valita, äläkä vello" ihmisten lapsia. On vain tsunamiorpoja ja hyvien perheiden lapsia.

Kun edellä lueteltujen perheiden lapselta kuolee sisarus, se voi olla ain

Jos lapsella ei ole oikein käsitystä paremmasta, niin sitä voi oikeasti luulla, että oli hyvä lapsuus

Minulla dissosiaatio on aiheuttanut muistinmenetyksen kaikkeen pahaan ja muistan pääasiassa ne hyvät ja normaalit asiat. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yyhyy, voihan trauma sentään. Multa kuoli tapaturmaisesti isä kun olin lapsi ja äiti oli pari vuotta ihan muissa maailmoissa sen jälkeen. Se on elämää eikä mikään trauma. Nykyään vain kaikki halutaan lokeroida traumoiksi tai vastaaviksi ja kaikkeen tarjotaan jotain kriisiapua, ihan kuin kaikki olisi jotain mielenvikaisia jotka ei pysty käsittelemään tunteitaan.

Piti sitten kuitenkin tulla tänne kilpailemaan. Että mullapas onkin kovemmat traumat kun sulla mutta en niistä valita!

Ei ne ole sen kovemmat tai vastaavanlaiset tai mitään muutakaan. Mutta on ihan turha puhua mistään tarumoista kun kyseessä on normaali elämä.

 

No ihan turha puhua normaalista elämästä silloin, kun toisella on trauma.

Ei kukaan ole sinun normaalia elämääsi traumaksi väittänyt. Pösilö!

Ihan tyhmää keskustella katkenneista sääriluista ja poispaikoiltaan menneistä polvilumpioista, minäkin kompastuin portaissa eilen, ja vaan nousin reippaasti ylös. En itkenyt yhtään, enkä kuormita terveydenhuoltoa uhriutumalla jostain luunmurtumista. Miksi muut on niin tyhmiä ja heikkoja, etteivät vaan nousseet pystyyn ja jatkaneet elämäänsä.

Oon niin vahva ja hyvä, muut on niin tyhmiä.

Vierailija kirjoitti:

Kaikki vastoinkäymiset ja huono olo ei johdu lapsuudesta.  " kyll varmaan mulla on ollut huono lapsuus kun elämä tuntuu raskaalta, ero tuli, huono palkka, ystävät ottaa hajurakoa." 

ootpa viisas

Jos ei edes muista mitään ikävää lapsuudestaan ja silti on varma että se on ollut huono ja kamala on naistenlehtihömppää.  Tosin kai terapeutit lähtee mukaan siihen,  eihän kenenkään huono olo voi johtua aikuiselämän vaikeuksista 

Vierailija kirjoitti:

Siis siksi, että sekopääsisko ei ymmärrä traumaa, ei sitä ymmärrä tai koe "oikein" kukaan muukaan? 

Juurikin näin. Joillain yksinkertaisilla ihmisillä on tuollainen aika oman navan ympärillä pyörivä perspektiivi. Se on ehkä sitä, kun on pienet piirit ja ei olla koskaan poistuttu sieltä pikkutynnyristä ja nähty ihmisiä laajemmin.

Vierailija kirjoitti:

Jos ei edes muista mitään ikävää lapsuudestaan ja silti on varma että se on ollut huono ja kamala on naistenlehtihömppää.  Tosin kai terapeutit lähtee mukaan siihen,  eihän kenenkään huono olo voi johtua aikuiselämän vaikeuksista 

Etpä paljon ymmärtänyt. Et taida paljoa dissosiaatiosta tajuta, kunhan pitää vaan louskuttaa turpaansa.