Yritin puhua lapsuuden traumastani ja hoitaja tokaisi

Vierailija kirjoitti:

Minä jäin silloin lapsena yksin suruni kanssa ja tuo hoitajan kommentti nosti pintaan taas sen saman yksinjäämisen tunteen. Eikö psykiatrisille sairaanhoitajille pitäisi voida puhua lapsuuden traumoista?

Ei sitä traumaa voi loputtomiin velloa, jossain kohtaa täytyy siirtyä katsomaan siitä eteenpäin. Mitä kauemmin on niissä negatiivisissa tunteissa, sitä enemmän ne vahvistuu, jos asiaa toistetaan uudestaan ja uudestaan.

Isojen onnettomuuksien yms. jälkeen ihmisille annetaan kriisiterapiaa. Tutkimuksen ne, jotka ovat terapiaa saaneet, selviävät heikommin irti asiasta ja pääsevät eteen päin.

Itse olen tavannut yli 70-vuotiaan henkilön, joka vielä kertasi lapsuuden tapahtumia. Ei osannut irrottautua. Juuri tähän eteen päin menemiseen tarvitaan tukea ja rohkaisua. Elämässä voi sattua mitä vaan, omasta itsestä on kiinni, miten sen antaa vaikuttaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä noiden "kyllä ihmisillä ennen oli vaikeaa mutta ei sitä silti traumoja saatu" -tarinoiden idea oikein on tässä keskustelussa?

 

 

Ei ollut naisten lehtiä eikä keittiöpsykologiaa saatavilla.  Ihmiset itkivät itkunsa ja etiäpäin.

Mummoni sanoi että meneppä siitä käsityös viereen, et ehi joutavia aattelemaan.

Minun mummoni oli vieressä ja halasi. Sanoi että voidaan puhua jos haluat.

 

Se on hyvä jos välttyi kaiken tekemiseltä jod osasi keksiä harmeja.

Eihän tuossa niin sanottu että olisi välttynyt kaiken tekemiseltä, vaan että sai läheisyyt

Välttyhän nykyisin kaiken tekemiseltä kun vaan tarpeeksi jaksamaton on.  Vanhukset ostavat siivouksen, nuoria mt-sairaita käy kuntoutushoitajat päivän auttamassa, laittamaan ruokaa, siiviamaan , käymään kaupassa.  Lapsiperheen äidin lapset hoitaa päiväkoti ja anopit tai muu palvelu.

Koitgakaapa joskus innostua jostain, käsillä tekemusestä, vaeltamisesta, ihan mistä vaan.  Miten pää kevenee ja tulee muuta ajateltavaa kuin 40 vuotta vanhat jutuf.

Eihän nuo sulje pois toisiaan, empatia ja asioiden tekeminen

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Googlatkaa sana konfrontaatio. Psykiatristen hoitajien, psykiatrien ja psykologien kuuluukin käyttää vastakkain asettelua potilaan herättelyyn. Heidän kuuluukin herättää tunteita myös ikäviä tunteita ja laittaa ihminen ajattelemaan eri näkökulmista ja kyseenalaistamaan, jopa suuttumaan. 

Ei kukaan parane pelkällä myötäsukaisella päänsilittelyllä. 

 

Pitää myös ymmärtää milloin sille on oikea aika. Akuutissa vaiheessa on täysin epäammattimaista alkaa herätellä ketään. Sen aika on myöhemmin. Samoin kiitollisuuden. Itse asiassa akuutissa vaiheessa molemmat (konfrontaatio ja toksinen positiivisuus) tekee vaan haittaa. 

Eihän aloittajalla ollutkaan akuuttivaihe menossa. Vuosikymmenten takainen asia oli jo. <

enpä lähtisi yleistämään nepsyistä tuollaista. Olen itse nepsy, add, ja toki olen kokenut traumoja ja traumatisoitunut, mutta aika helposti niistä olen myös päässyt yli. Ensimmäiseksi siksi etten jaksa keskittyä pitämään sitä traumaa mielessä ja vatvomaan sitä, koska minulla on mielekkäämpääkin tekemistä. TOki olen niitä iktenyt ja itsesäälissäkin rypenyt, mutta jossain vaiheessa tulee tunne, että tämäpä on tylsää ja sitten vain päästän siitä irti ja se siitä. Ei ne sen kummemmin sitten jää kummittelemaan. JA  ennenkuin jou uhirutuja tulee selittämään, että sitten en ole kokenut tarpeeksi pahaa tilannetta, niin kyllä olen ja siitä on ammattilaistenkin arvio. Minua vain suojaa oma mieleni rakenne, adhd. Samasta syystä en osaa valehdella, koska se vaastisi sen, että valheen kaikk pienet yksityskohdat ja nyanssit pitäisi pitää mielessä ja mnusta se on totaalisen tylsää. Unohdan ne alta aikayksikön. Mustini on kyllä muuten todella hyvä, se on todettu, mutta se tuntuu keskittyvän vain reaalisiin asioihin (joita esim. valheet ei ole). 

me nepsyt olemme erilaisia, joten minusta on väärin selittää, että nepsyt traumatisoituvat syvemmin ja pidemmin.  Traumatisoitumisen syyt ja esim. se miten herkästi jää vatvomaan menneitä on käsittäkseni persoonallisuuskysymys. Samaan tapaan kuin se, että joku vauva tyyntyy itsenäisesti ja hyvinkin nopeasti, kun toinen tarvitsee siihen aikuisen ihmisen ja ehkä ihokosketuksenkin ja pitkän yhdessäoloajan. 

Kaikkihan vaikuttaa psyyken kehitykseen. Ei niitä sattumia voi valita,  eikä niiden vatvominen muuta asioita. 

Sanoisin, että trauman käsitteleminen on aina parempi. Trauman syntymiseen vaikuttaa useampi tekijä eikä se todellakaan mene ihan vaan niin että ethän sinä voi tuosta olla traumatisoitunut kun en minäkään ole. Vaikka kokemus olisi teoriassa sama, on kokemus aina henkilökohtainen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä noiden "kyllä ihmisillä ennen oli vaikeaa mutta ei sitä silti traumoja saatu" -tarinoiden idea oikein on tässä keskustelussa?

 

 

Ei ollut naisten lehtiä eikä keittiöpsykologiaa saatavilla.  Ihmiset itkivät itkunsa ja etiäpäin.

Mummoni sanoi että meneppä siitä käsityös viereen, et ehi joutavia aattelemaan.

Minun mummoni oli vieressä ja halasi. Sanoi että voidaan puhua jos haluat.

Mun mummoni, sotaleski s. 1915 tuli minua vastaan, otti käsistäni kiinni ja sanoi, kunpa olisi niin paljon työtä, ettet kerkiäisi ajattelemaan.

Työhön hukutettiin traumat ja surut tuohon aikaan, eikä niistä siksi haluttu enää puhua, jotteivät aktivoituisi. 

Minä käytän tätä jäkimmäistä menetelmää. Työ ja tekeminen on paras lääke. Hyvin on toiminut aina. En ole tarvinnut terapioita ja lääkkeitä. Kaikesta voi myös oppia.

Kiitos viestistäsi, sain päivän naurut. hyvä esmerkki tekopyhyydestä... 

ensin kirjoitat: 

"Minulle ei tulisi pieneen mieleenkään julistautua miksikään tuomariksi ja paremmin tietäjäksi"

joo, niin varmaan :D Samassa viestissäsi jäljempänä: 

"Oikeasti, jos tuollaiset ilkeät ihmiset joskus itse uupuvat, sairastuvat, menevät rikki, niin toivottavasti saavat maistaa omaa lääkettään, niin oppivat jatkossa käyttäytymään inhimillisemmin."

 

Eihän tuossa ole mitään ristiriitaa tai tekopyhyyttä. Se että ei ole tuomari ja paremmin tietäjä SEN SUHTEEN MITÄ TOINEN KOKEE, ONKO TÄLLÄ LUPA OLLA RIKKI VAI EI, ei mitenkään liity siihen, jos toivoo ilkeän ihmisen oppivan omaa lääkettä maistettuaan paremmaksi ja viisaammaksi.

Taidat olla sellainen henkilö, joka pelkää saavansa omaa lääkettään, ja että sairastuukin itse?

Vierailija kirjoitti:

Kaikkihan vaikuttaa psyyken kehitykseen. Ei niitä sattumia voi valita,  eikä niiden vatvominen muuta asioita. 

Miksi aina ne on muut ihmiset jotka vatvoo, velloo, märehtii, kieriskelee ja pyöriskelee, mutta itse ollaan juuri sopivasti ja oikein asioita käsitteleviä ja niihin suhtautuvia.

Omat vastoinkäymiset luvallisesti ja oikein koetaan, mutta muilla jos on paha olla, niin he vaan vatvoo ja velloo.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä noiden "kyllä ihmisillä ennen oli vaikeaa mutta ei sitä silti traumoja saatu" -tarinoiden idea oikein on tässä keskustelussa?

 

 

Ei ollut naisten lehtiä eikä keittiöpsykologiaa saatavilla.  Ihmiset itkivät itkunsa ja etiäpäin.

Mummoni sanoi että meneppä siitä käsityös viereen, et ehi joutavia aattelemaan.

Ja sittenkö oli hyvä?

Naiset olivat kovia tekemään käsitöitä... monelle ollut kova paikka, kun lääkäri kieltää kutomisen sydämen takia. Eihän se valmiiksi heikolle sydämelle hyvää tee, kun sitten ei saa enää purkaa painetta jatkuvaan käsiliikkeeseen. Mutta on siinä puolensa. Itse olen aggressiivisempi perusluonteelta, käsitöissä olisin vain tökännyt itseäni silmään sukkapuikolla hermostuksissani, menin ennemmin hakkaamaan halkoja. Olen tuo hevosten traumahommien katselija. Eläin voi paljon paremmin, kun se saadaan rentoutumaan ja hakemaan jälleen tukea ihmisestä sen loputtoman epäluuloisen, hätääntyneen umpimielisen riehumisen ja yksinpärjäämisen sijaan. Kyllä tämä pätee mielestäni ihmiseenkin, ja mikä tahansa meditatiivinen menetelmä on sekin parempi kuin loputon riitelyenergia, vaikka yhdistelmä olisi parempi kuin kumpikaan pelkästään. Mutta hevonenkin tarvitsee tunteen, että kesyttäjä kuuntelee, antaa tehdä valintoja ja hyväksyy ne, vaikka ehdotteleekin hävyttömiä. Ja että kesyttäjä ymmärtää, mitä olet vailla ja mikä ahdistaa. Olemme useimmat vain tosi huonoja säätelemään toisiimme kohdistamaamme painetta. Oli se toinen sitten hevonen tai ihminen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Googlatkaa sana konfrontaatio. Psykiatristen hoitajien, psykiatrien ja psykologien kuuluukin käyttää vastakkain asettelua potilaan herättelyyn. Heidän kuuluukin herättää tunteita myös ikäviä tunteita ja laittaa ihminen ajattelemaan eri näkökulmista ja kyseenalaistamaan, jopa suuttumaan. 

Ei kukaan parane pelkällä myötäsukaisella päänsilittelyllä. 

 

Pitää myös ymmärtää milloin sille on oikea aika. Akuutissa vaiheessa on täysin epäammattimaista alkaa herätellä ketään. Sen aika on myöhemmin. Samoin kiitollisuuden. Itse asiassa akuutissa vaiheessa molemmat (konfrontaatio ja toksinen positiivisuus) tekee vaan haittaa. 

Eihän aloittajalla ollutkaan akuuttivaihe

me nepsyt olemme erilaisia, joten minusta on väärin selittää, että nepsyt traumatisoituvat syvemmin ja pidemmin.  Traumatisoitumisen syyt ja esim. se miten herkästi jää vatvomaan menneitä on käsittäkseni persoonallisuuskysymys. Samaan tapaan kuin se, että joku vauva tyyntyy itsenäisesti ja hyvinkin nopeasti, kun toinen tarvitsee siihen aikuisen ihmisen ja ehkä ihokosketuksenkin ja pitkän yhdessäoloajan. 

Mitä ihmettä nyt taas. Se, ettei sinulla ole traumoja, ei tarkoita, että tilastodata siitä, että nepsyt traumatisoituvat useammin ja syvemmin, ei olisi validi.

Tuo itsenäinen tyyntyminen ja asioiden sivuuttaminen, mikä on autistille, itsellenkin, tyypillistä, johtaa traumautsoivissa oloissa rakenteelliseen dissosiaatioon eikä ole mikään merkki hyvästä resilienssistä. Tainsius sinänsä on, että tapa on äärimmäisen tehokas, mutta hintana on oman minuuden osan menettäminen. Ja elämässä voi tulla vastaan aikoja tai tilanne, kun et enää pärjää ilman sitä kadotettua osaa. Tai se "laatikkoon suljettu"' osa minuudesta alkaa muuten vaan haluta pinnalle.

Kaikesta voi myös oppia? Mitä nuorena kuolleen läheisen menettämisestä voi oppia? Tai siitä, että joutuu elämään pelottavassa kodissa koko lapsuutensa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Googlatkaa sana konfrontaatio. Psykiatristen hoitajien, psykiatrien ja psykologien kuuluukin käyttää vastakkain asettelua potilaan herättelyyn. Heidän kuuluukin herättää tunteita myös ikäviä tunteita ja laittaa ihminen ajattelemaan eri näkökulmista ja kyseenalaistamaan, jopa suuttumaan. 

Ei kukaan parane pelkällä myötäsukaisella päänsilittelyllä. 

 

Pitää myös ymmärtää milloin sille on oikea aika. Akuutissa vaiheessa on täysin epäammattimaista alkaa herätellä ketään. Sen aika on myöhemmin. Samoin kiitollisuuden. Itse asiassa akuutissa vaiheessa molemmat (konfrontaatio ja toksinen positiivisuus) tekee vaan haittaa. 

minä en sulje mitään laatikkoon tai lakaise maton alle. en kykene sellaiseen. Kaikki on wysiwyg.  Ja jos sinä sanot, että nepsyt traumatisoituvast syvemmin, niin silloin sanot että nepsyt traumatisoituvast syvemmin. Sinun olisi pitänyt kirjoittaa, että nepsyt saattavat traumatisoitua syvemmin. Tai että "voivat.."

Eiköhän niiden tarinoiden tarkoitus ole ihan vaan alleviivata sitä, että minä pääsin tai että ennenvanhaan päästiin asioista yli näin ja noin, eikä traumatisoiduttu. Halutaan nostaa oma kokemus yläpuolelle.

Kun on elämä, mielenkiinnon kohteita, harrastuksia,  ei jouda funtsimaan vuoskymmenten takaisia asioita.  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oikeassahan hän oli. 

Et voi muuttaa mennyttä. Sisarus on kuollut ja se on tapahtunut siten kuin tapahtui. Jatka eteenpäin. Nyt vain uhriudut

Tässä taas esimerkki ihmisestä, jonka on pakko kommentoida asiaan, josta ei mitään tiedä. Ja näin osoittaa oma tyhmyytensä. 

Eli kuten kaikille mielenterveysongelmaisille, saa sanoa vain asioita, joita he haluavat kuulla. Kaikki muu on väärin ja vääriä mielipiteitä,vaikka ne tulisi omasta kokemuksesta. Niin tässäkin, sinun mielestäsi. 

Koitappa joskus miettiä, että kirjoittajalla on ihan omakohtaista kokemusta, ja on päässyt asiasta yli. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oikeassahan hän oli. 

Et voi muuttaa mennyttä. Sisarus on kuollut ja se on tapahtunut siten kuin tapahtui. Jatka eteenpäin. Nyt vain uhriudut

Tässä taas esimerkki ihmisestä, jonka on pakko kommentoida asiaan, josta ei mitään tiedä. Ja näin osoittaa oma tyhmyytensä. 

Eli kuten kaikille mielenterveysongelmaisille, saa sanoa vain asioita, joita he haluavat kuulla. Kaikki muu on väärin ja vääriä mielipiteitä,vaikka ne tulisi omasta kokemuksesta. Niin tässäkin, sinun mielestäsi. 

Koitappa joskus miettiä, että kirjoittajalla on ihan omakohtaista kokemusta, ja on päässyt asiasta yli. 

 

Kaikki kokemukset ovat subjektiivisia. Kirjoittajan kokemus voi todellisuudessa olla ihan erilainen kuin jonkun toisen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oikeassahan hän oli. 

Et voi muuttaa mennyttä. Sisarus on kuollut ja se on tapahtunut siten kuin tapahtui. Jatka eteenpäin. Nyt vain uhriudut

Tässä taas esimerkki ihmisestä, jonka on pakko kommentoida asiaan, josta ei mitään tiedä. Ja näin osoittaa oma tyhmyytensä. 

Eli kuten kaikille mielenterveysongelmaisille, saa sanoa vain asioita, joita he haluavat kuulla. Kaikki muu on väärin ja vääriä mielipiteitä,vaikka ne tulisi omasta kokemuksesta. Niin tässäkin, sinun mielestäsi. 

Koitappa joskus miettiä, että kirjoittajalla on ihan omakohtaista kokemusta, ja on päässyt asiasta yli. 

 

Miksi sinä suhtaudut niin negatiivisesti siihen, että ap, tai joku toinen, haluaisi käsitellä kokemaansa traumaa?

Itsekin olen kokenut samanlaisen kohtaamisen. Tosin se tapahtui sen jälkeen, kun minut puoliväkisin pakotettiin avohoitoon popsimaan pillereitä pakkohoidon jälkeen. Yritin jäsentää ääneen sitä, miten menneisyyteni vaikutti kehitykseen. Mutta minulle sanottiin, että lapsuutta ei sovi enää aikuisen ihmisen vatvoa. Lätkäisivät "oireiden" eli mahdottomien kokemusten perusteella diagnoosin ja valistivat, että sairastan heistä jotain mystistä etiologialtaan tuntematonta tautia. Laskin yhteen yksi plus kaksi ja lopetin osallistumasta siihen hullunkuriseen lääkärileikkiin nimeltä psykiatrinen hoito.

Tuntui etteivät he tiedä eivätkä välitä tietää, mistä ihmisten ongelmat johtuva edes yksilötasolla, mitään yhtenäistä etiologiaahan ei niillä kulttuuriin sopimattomilla kokemuksilla ja muuten vaan sopimattomilla tunneilmaisuilla ole, eikä tule olemaan. Neuroleptien tyrkyttäminen yksittäisiin paranormaaleihin kokemuksiin olisi sitä paitsi täyttänyt järjellisessä maailmassa pahan hoitovirheen tunnusmerkit, mutta ei psykiatriassa. Psykiatrit ovat ilmeisesti ulkoistaneet ajattelunsa lääkeyhtiöille ja oireita pinnallisesti luetteleville diagnoosimanuaaleille, heidän ei tarvitse ymmärtää potilaitaan, vain luokitella ihmisiä pseudotieteellisiin luokkiin ja tyrkyttää obsessiivisesti mömmöjä. 

Vierailija kirjoitti:

Eiköhän niiden tarinoiden tarkoitus ole ihan vaan alleviivata sitä, että minä pääsin tai että ennenvanhaan päästiin asioista yli näin ja noin, eikä traumatisoiduttu. Halutaan nostaa oma kokemus yläpuolelle.

Ei vaan kertoa toiselle, joka ei ole vielä oivaltanut asiaa, että miten se menee: alkaa elämään tätä päivää ja tässä hetkessä niin hyvin kuin suinkin voi ja sen seurauksena, pikkuhiljaa alkaa päästä mielen ongelmista eroon. ELi että kun ottaa vastuun omasta elämästään ja ymmärtää, että avain kaikkeen on "minä itse", nin hommat alkaa selkeytyä.