Yritin puhua lapsuuden traumastani ja hoitaja tokaisi

Täälläkin ahkera työnteko toimi "oikein hyvin". Mielessä ei todellakaan pyörinyt mitään ikäviä traumoja (ei kai, kun en ollut missään yhteydessä itseeni). Olin tasapainoinen, reipas, pärjäävä, ystävällinen ja hyväntuulinen.

Mutta niin vaan tuli se päivä, kun jouduin vastakkain traumojeni (lapsuudesta asti syntyneitä) kanssa. Ja mieli kieltäytyi tekemästä tuntiakaan töitä. 

Traumat, hoitamattomat, ovat aina aikapommi, on se selvittymismekanismi toksinen positiivisuus, asian poislaitto (dissosiaatio) tai alkoholismi tai mikä tahansa muu sopeutuskeino. 

Vierailija kirjoitti:

Täällä nyt jotkut tietämättömät ylenkatsojat kuvittelee, että traumatisoituminen olisi valinta. Ei ole. Mutta sen hoidattaminen tietyssä määrin on ja hoitotahon kanssa keskustelu yleensä indikoi halua työstää traumaansa. 

On tietämätöntä ja ylenkatsetta ajatella kommentoijista, kuin sinä ajattelet, ihan vain, koska vastaukset eivät ole mieleisiäsi.

Olen yksi tähän ketjuun kommentoinut ja voin kertoa, että elämässäni on sekä lapsuudessa ja aikuisuudessa ollut todella traumaattisia kokemuksia

 Mutta olen niistä selvinnyt. Trauma ei ole saanut yliotetta. 

Omalla ajatus mallilla on valtava merkitys. Jotkut asiat on vain hyväksyttävä, koska ei mennyttä voi muuttaa. Minulle on käynyt näin ja sillä hyvä. 

Pitää jutella itsensä kanssa, tarjota turvaa itselleen (AP koki jääneensä lapsuudessa yksin). Paitsi itseään, myös muita kohtaan voi tuntea myötätuntoa, esimerkiksi AP.n vanhemmat ovat surunsa keskellä tehneet varmaan parhaansa.

Aina ei anteeksipyyntöä ja oikaisua saa. On luonnollista, että jää valtava asioiden oikaisun tarve, mutta sekin on vain hyväksyttävä. 

AP voi esimerkiksi kirjoittaa kirjeen itselleen, sille lapselle siinä tilanteessa. Siten voi asiaa työstää, jos ei muuta itse keksi.

Totuus on, että kukaan ei voi sitä tuskaa ja muistoja ottaa pois, tai antaa neuvoja joilla ne varmasti katoavat. Se on polku joka jokaisen täytyy kulkea itse, yksin. Siinä kuljetaan omaan itseen, ja kohdataan ne tunteet, joita sillä traumalla peitetään.

Sinä itse voit rakastaa itsesi ehjäksi AP. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oikeassahan hän oli. 

Et voi muuttaa mennyttä. Sisarus on kuollut ja se on tapahtunut siten kuin tapahtui. Jatka eteenpäin. Nyt vain uhriudut

Tässä taas esimerkki ihmisestä, jonka on pakko kommentoida asiaan, josta ei mitään tiedä. Ja näin osoittaa oma tyhmyytensä. 

Eli kuten kaikille mielenterveysongelmaisille, saa sanoa vain asioita, joita he haluavat kuulla. Kaikki muu on väärin ja vääriä mielipiteitä,vaikka ne tulisi omasta kokemuksesta. Niin tässäkin, sinun mielestäsi. 

Koitappa joskus miettiä, että kirjoittajalla on ihan omakohtaista kokemusta, ja on päässyt asiasta yli. 

 

Näinhän se valitettavasti menee. Pitäisi vaan aina ja ikuisesti paijata ja paapoa, toisin sanoen tehdä kaikki mahdollinen niin ettei toinen vahingossakaan pääse traumoistaan kiinni normielämään ja jauhaa niitä traumojaan vielä kuolinvuoteellakin ja auta armias jos julkeat sanoa asioita esim. oman kokemuksen pohjalta tai muuta epämieluisaa korvilleen niin tulee paha mieli ym. ja olet julma, ymmärtämätön ymv. 

Vierailija kirjoitti:

Nuo tarinat siitä miten ennen synnytettiin kuollut lapsi aamulla viideltä, puoli kuudeksi mentiin lypsylle ja ennen aamiaista pidettiin kuolleen lapsen hautajaiset ja sen jälkeen jatkettiin talon töitä niin kuin ei mitään ja ei asiaa enää itketty on jopa vähän huvittavia, mutta lähinnä kauheita. Yritetään normalisoida entisajan kovuutta, vaikka kukaanhan meistä ei tiedä vaikka se lapsensa menettänyt olisi kärsinyt tapahtuneesta loppuelämänsä tai mennyt psykoosiin menetettyään lapsensa, koska näistä ei puhuttu.

Miten niin ei puhuttu? Kyllä meidän suvussa oli tieto, että setäni kuoli pienenä. Vaikka siitä ei puhuttu kaikille, niin kuulin siitä suhteellisen pienenä jo, ja muidenkin sukutarinat olivat aika hyvin tiedossa. Ei mennyt isoäiti psykoosiin, mutta uskonnollisuuteen uppoutui vähän liikaa, ja valvonta jälkeenjääneille oli ehkä turhan jyrkkää. Mutta muistisairaana vanhuksena hän oli hädissään, miten sen pienen pojan kävi. Luuli, että se oli äitini lapsi. Onneksi ei muistanut, että oli ihan oma. Eli totta kai ihminen on kärsinyt tapahtuneesta loppuelämänsä. Ja silti, kun on todellista kärsittävää niin paljon, niin yksittäisen asian merkitys ei ole arjessa niin iso. Vaikka kokonaisuus sitten veisikin kaikki voimat.

Huvittavuus on väärä suhtautumistapa. Turvaudumme siihen, koska kuvittelemme olevamme jotenkin parempia ihmisiä, ja on helpompi sietää todellisuutta kun vähän naureskelee muille. Entisajan kovuudessa ei ole mitään normalisoitavaa, koska se oli monelle oikeasti normaali, ja tulee olemaan tulevaisuudessakin, jos sivilisaatio romahtaa. Kuitenkin jokainen toimii omassa ajassaan. Me vain emme tee parastamme itse, kun hermostunutta riehumista ymmärretään ehkä hiukan liikaa. Samalla emme ota oman aikamme kärsimyksiä todesta niitäkään. Paitsi toki omamme, jotka ovat sitten kuolemanvakavia samalla kun toiset eivät tiedä mitään. Jokainen voisi käyttäytyä pikkuisen pitkämielisemmin ja arvokkaammin. Kunnioittavammin. Hyväksyen sen, että useimmat meistä tietävät kokemuksesta, miltä kipu tuntuu. Ja että jokaisella on omansa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eiköhän niiden tarinoiden tarkoitus ole ihan vaan alleviivata sitä, että minä pääsin tai että ennenvanhaan päästiin asioista yli näin ja noin, eikä traumatisoiduttu. Halutaan nostaa oma kokemus yläpuolelle.

Ei vaan kertoa toiselle, joka ei ole vielä oivaltanut asiaa, että miten se menee: alkaa elämään tätä päivää ja tässä hetkessä niin hyvin kuin suinkin voi ja sen seurauksena, pikkuhiljaa alkaa päästä mielen ongelmista eroon. ELi että kun ottaa vastuun omasta elämästään ja ymmärtää, että avain kaikkeen on "minä itse", nin hommat alkaa selkeytyä. 

Eipä se trauma mihinkään häviä sillä että hokee, että ei ennen traumatisoiduttu. Mikä ei edes pidä paikkaansa, vaan päinvastoin oikeastaan. Sota-ajan traumat oli hyvinkin yleisiä, näkyivät mt- ja päihdeongelmina, ongelmina sosiaalisissa tilanteissa ja ihmissuhteissa sekä vanhemman ja lapsen välisissä suhteissa.

Nämä lainaukset eivät toimi. Sinä, joka juuri äsken annoit ap:lle pitkässä viestissä ihan hyviä vinkkejä itsensä ehjäksi rakastamiseen. Teitkö sinä tuon kaiken yksin omalla planeetallasi ja miten ja minkä syvyyden traumoista on kyse? Ihan vaan kaverin puolesta kyselen 😄

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oikeassahan hän oli. 

Et voi muuttaa mennyttä. Sisarus on kuollut ja se on tapahtunut siten kuin tapahtui. Jatka eteenpäin. Nyt vain uhriudut

Tässä taas esimerkki ihmisestä, jonka on pakko kommentoida asiaan, josta ei mitään tiedä. Ja näin osoittaa oma tyhmyytensä. 

Eli kuten kaikille mielenterveysongelmaisille, saa sanoa vain asioita, joita he haluavat kuulla. Kaikki muu on väärin ja vääriä mielipiteitä,vaikka ne tulisi omasta kokemuksesta. Niin tässäkin, sinun mielestäsi. 

Koitappa joskus miettiä, että kirjoittajalla on ihan omakohtaista kokemusta, ja on päässyt asiasta yli. 

 

Näinhän se valitettavasti menee. Pitäisi vaan aina ja ikuisesti paijata ja paapoa, toisin sanoen  tehdä kaikki mahdollinen niin ettei toinen vahingossakaan pääse traumoistaan kiinni normielämään ja jauhaa niitä traumojaan vielä kuolinvuoteellakin ja auta armias jos julkeat sanoa asioita esim. oman kokemuksen pohjalta tai muuta epämieluisaa korvilleen niin tulee paha mieli ym. ja olet julma, ymmärtämätön ymv. 

Sä olet ehkä niitä, jotka asettaa toiselle periaatteessa oikeansuuntaista painetta, mutta aivan liian rajun annoksen, etkä osaa pakittaa ja antaa tilaa ollenkaan. Palatakseni hevosten kesyttämiseen, nimenomaan se paineen poistaminen oikealla hetkellä on asia, joka saa hevosen ajattelemaan, että tuon hullun kanssa voi sittenkin ehkä olla turvassa. Ja juuri siksi hevosenkesyttäjiä on niin vähän, koska oikea-aikaisuus on harvinainen taito. Olemme petoja ja puskemme päälle. Yleensä emme osaa höllätä painostamista ollenkaan saati sitten antaa lisää tilaa. Silloin asiat oikeasti menevät huonompaan suuntaan.

Tarkoitat hyvää, mutta vaikutat turhautuneelta, ja se on aina huono lähtökohta. Käsittele se ensin ja kohtaa toinen vasta sitten. Nykyaikaan kuuluu erittäin huono käytös, eikä se koske pelkästään mt-potilaita, vaan myös heidän ympäristöään. Ihmisten rajoja ei ymmärretä, ja ne joko rikotaan tai niistä tehdään linnoituksia, vaikka niiden pitäisi olla joustavia. Et sinä voi sen toisen traumoja parantaa vaikka toinen seisoisi päällään, koska niin satuit ohjeistamaan. Voit antaa vaikka miten hyviä toimintaohjeita, mutta olemalla tympeä aiheutat lisävahinkoa enemmän kuin ne ohjeet pystyvät korjaamaan.

Ja niin saatiin taas palstalle yksi hoitajien, tällä kertaa psyk.sh, haukkumisketju, onneksi olkoon ap. Mitä nillität täällä, tee kohtelustasi kantelu, muistutus, valitus. Luulenpa tosin, ettei johda toimenpiteisiin. Enkä ole sairaanhoitaja, mutta ärsyttää nämä jatkuvat hoitajien dissausketjut. Itse olen aina saanut valtavan hyvää hoitoa hoitajilta joka paikassa, en kylläkään ole psykiatrian hoitopaikoissa ollut. 

Tämä keskustelu on oikeastaan tosi surullinen tapaus, toiset intona kertomassa miten he ei ainakaan ole traumatisoituneet tai jos ovatkin niin ovat ainakin päässeet yli siitä. Huoh.

Vierailija kirjoitti:

Ja niin saatiin taas palstalle yksi hoitajien, tällä kertaa psyk.sh, haukkumisketju, onneksi olkoon ap. Mitä nillität täällä, tee kohtelustasi kantelu, muistutus, valitus. Luulenpa tosin, ettei johda toimenpiteisiin. Enkä ole sairaanhoitaja, mutta ärsyttää nämä jatkuvat hoitajien dissausketjut. Itse olen aina saanut valtavan hyvää hoitoa hoitajilta joka paikassa, en kylläkään ole psykiatrian hoitopaikoissa ollut. 

Siis olet saanut hyvää hoitoa, jota et ole saanut?

Miksi sinä työnnyt tänne ohjeistamaan keskustelua, mihin sinulla ei ole mitään sanottavaa? 

Minä vähän vierastan sitä, että syöpähoito nähdään taisteluna ja trauman hoito yliotteen ottamisena tapahtuneesta. Etenkin kun trauman hoito vaatii sen kohtaamisen ja läpikäymisen eikä alaspainamisen.

Ja läheskään kaikilla ei ole mahdollisuutta käsitellä traumojaan, sitten sinnitellään käytettävissä olevilla keinoilla. 

Vierailija kirjoitti:

Oikeassahan hän oli. 

Et voi muuttaa mennyttä. Sisarus on kuollut ja se on tapahtunut siten kuin tapahtui. Jatka eteenpäin. Nyt vain uhriudut

Saattaa olla, että ap puhuu asiasta vasta nyt ekan kerran. 

Vai luuletteko että ihmiset jakavat traumojaan heti tapahtuneen jälkeen? Ei, joissakin kestää esim. 30 vuotta ennen kuin henkilö on valmis käsittelemään niitä. Näin sanoi terapeutti. 

Olen itsekin huomannut, että osa ihmisistä kuvittelee että traumasta on jauhettu jo iät ja ajat jos siitä alkaa puhumaan. Itse en ole puhunut muille, ajattelin siitä olevan haittaa. Ja niin siitä vähän olikin. Esim. Osa luulee että trauma tarkoittaa sitä, ettei ole antanut anteeksi. Ei, trauma on muisto, joka on aivolle vaikea käsitellä ja vaikuttaa ihmiseen, halusi tai ei. Se on eri asia kuin anteeksiantamattomuus. Vaikka hakisit antavasi anteeksi jollekin, se ei poista esim sitä että ihminen voi olla säikky, ahdistunut, stressaantunut, vaikka kuinka yrittäisi rentoutua. 

Yli ei pääse sillä, että joku kehoittaa pääsemään yli. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oikeassahan hän oli. 

Et voi muuttaa mennyttä. Sisarus on kuollut ja se on tapahtunut siten kuin tapahtui. Jatka eteenpäin. Nyt vain uhriudut

Tässä taas esimerkki ihmisestä, jonka on pakko kommentoida asiaan, josta ei mitään tiedä. Ja näin osoittaa oma tyhmyytensä. 

Eli kuten kaikille mielenterveysongelmaisille, saa sanoa vain asioita, joita he haluavat kuulla. Kaikki muu on väärin ja vääriä mielipiteitä,vaikka ne tulisi omasta kokemuksesta. Niin tässäkin, sinun mielestäsi. 

Koitappa joskus miettiä, että kirjoittajalla on ihan omakohtaista kokemusta, ja on päässyt asiasta yli. 

 

Näinhän se valitettavasti menee. Pitäisi vaan

Hyvin kaukana niistä "paineiden aiheuttajista" mutta on näitä traumatisoituneita ym. jotka mielummin jankkaavat ja jankkaavat loputtomiin ymmärrystä ym. vaatien ja vänkäävät kaikkea mahdollista apua vastaan, paitsi sitä loputonta ymmärtämistä ja paapomista jota kukaan ei jaksa sinne maailman tappiin asti vaikka nämä sitä edellyttävätkin ja kaikki itselleen epämiellyttävä on ehdottomassa bannissa heidän korviensa välissä. Jossain vaiheessa jonkun on oltava se joka vetää rajan.

Vierailija kirjoitti:

Ja niin saatiin taas palstalle yksi hoitajien, tällä kertaa psyk.sh, haukkumisketju, onneksi olkoon ap. Mitä nillität täällä, tee kohtelustasi kantelu, muistutus, valitus. Luulenpa tosin, ettei johda toimenpiteisiin. Enkä ole sairaanhoitaja, mutta ärsyttää nämä jatkuvat hoitajien dissausketjut. Itse olen aina saanut valtavan hyvää hoitoa hoitajilta joka paikassa, en kylläkään ole psykiatrian hoitopaikoissa ollut. 

Tässä ketjussa on kyllä haukuttu (yllättävän) vähän hoitajia. Sen sanominen, että hoitajalla tai hoitajilla harvemmin ei edes ole psykiatrista osaamista ei ole haukkumista vaan fakta. Ja se näkyy myös opinnoissa. "Ei-traumatisoituneet" täällä sen sijaan mollaa aapeeta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oikeassahan hän oli. 

Et voi muuttaa mennyttä. Sisarus on kuollut ja se on tapahtunut siten kuin tapahtui. Jatka eteenpäin. Nyt vain uhriudut

Tässä taas esimerkki ihmisestä, jonka on pakko kommentoida asiaan, josta ei mitään tiedä. Ja näin osoittaa oma tyhmyytensä. 

Eli kuten kaikille mielenterveysongelmaisille, saa sanoa vain asioita, joita he haluavat kuulla. Kaikki muu on väärin ja vääriä mielipiteitä,vaikka ne tulisi omasta kokemuksesta. Niin tässäkin, sinun mielestäsi. 

Koitappa joskus miettiä, että kirjoittajalla on ihan omakohtaista kokemusta, ja on päässyt asiasta yli. 

 

Näinhän se valitettavasti menee. Pitäisi vaan aina ja ikuisesti paijata ja paapoa, toisin sanoen

Kukaan ei ole pyytänyt sinulta paijauksia tai paapomista. Joten jatkapa nyt reippain askelin eteenpäin tästä keskustelusta. 

Miksi jotkut täällä suhtautuvat niin negatiivisesti ihmisiin jotka haluavat läpikäydä kokemaansa traumaa?

Moni ei edes MUISTA niitä traumojaan. Saati tunne tarvetta puhua niistä. Kun joku haluaa puhua, se on kuin ikkuna, joka on auennut ja se joko pysyy auki ja avautuu lisää tai sulkeutuu uudelleen ilman tietoa siitä, koska se aukeaa seuraavan kerran, kuinka paljon ja kuinka pitkään. 

Olen 48 v ja ensimmäistä kertaa käsittelen lapsuutta, enkä pääse siihen kunnolla kiinni nytkään. Eikä kukaan edes usko, että minulla voisi olla mitään traumaa. Seksuaalisesta puhumattakaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eiköhän niiden tarinoiden tarkoitus ole ihan vaan alleviivata sitä, että minä pääsin tai että ennenvanhaan päästiin asioista yli näin ja noin, eikä traumatisoiduttu. Halutaan nostaa oma kokemus yläpuolelle.

Ei vaan kertoa toiselle, joka ei ole vielä oivaltanut asiaa, että miten se menee: alkaa elämään tätä päivää ja tässä hetkessä niin hyvin kuin suinkin voi ja sen seurauksena, pikkuhiljaa alkaa päästä mielen ongelmista eroon. ELi että kun ottaa vastuun omasta elämästään ja ymmärtää, että avain kaikkeen on "minä itse", nin hommat alkaa selkeytyä. 

Eipä se trauma mihinkään häviä sillä että hokee, että ei ennen traumatisoiduttu. Mikä ei edes pidä paikkaansa, vaan päinvastoin oikeastaan. Sota-ajan traumat oli hyvinkin yleisiä, näkyivät mt- ja päihdeongelmina, ongelmina sosiaa

Miten siloiseen elämään vertaat traumaa?  On vaikeita aikoja ja ne eletään kuten vaikeissa oloissa eletään. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oikeassahan hän oli. 

Et voi muuttaa mennyttä. Sisarus on kuollut ja se on tapahtunut siten kuin tapahtui. Jatka eteenpäin. Nyt vain uhriudut

Tässä taas esimerkki ihmisestä, jonka on pakko kommentoida asiaan, josta ei mitään tiedä. Ja näin osoittaa oma tyhmyytensä. 

Eli kuten kaikille mielenterveysongelmaisille, saa sanoa vain asioita, joita he haluavat kuulla. Kaikki muu on väärin ja vääriä mielipiteitä,vaikka ne tulisi omasta kokemuksesta. Niin tässäkin, sinun mielestäsi. 

Koitappa joskus miettiä, että kirjoittajalla on ihan omakohtaista kokemusta, ja on päässyt asiasta yli. 

 

Näinhän se valitettavasti menee. Pitäisi vaan

Eikä kukaan ole nostanut sinua muiden yläpuolelle määräilemään kuka tähän keskusteluun saa osallistua ja kuka ei. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Googlatkaa sana konfrontaatio. Psykiatristen hoitajien, psykiatrien ja psykologien kuuluukin käyttää vastakkain asettelua potilaan herättelyyn. Heidän kuuluukin herättää tunteita myös ikäviä tunteita ja laittaa ihminen ajattelemaan eri näkökulmista ja kyseenalaistamaan, jopa suuttumaan. 

Ei kukaan parane pelkällä myötäsukaisella päänsilittelyllä. 

 

Pitää myös ymmärtää milloin sille on oikea aika. Akuutissa vaiheessa on täysin epäammattimaista alkaa herätellä ketään. Sen aika on myöhemmin. Samoin kiitollisuuden. Itse asiassa akuutissa vaiheessa molemmat (konfrontaatio ja toksinen positiivisuus) tekee vaan haittaa. 

 

ap:lla e ollut akuuttivaihe. Hän vatvoi LAPSUUDESSA tapahtunutta asiaa

Akuuttivaihe ei tarkoita välttämättä tapahtuma-aikaa. Esimerkiksi minä traumatisoiduin lapsena, mutta yritin vaan jatkaa elämääni. Mielenterveys hajosi pirstaleiksi vasta myöhemmin ja vei esimerkiksi työkyvyn, vaikka kuinka yritin jatkaa ja kovettaa itseäni. En saanut lapsuudessa tai sen jälkeen käsitellä asioita. Vasta traumaterapiassa sain lopulta palaset kasaan ja elämän kuntoon.