Lue keskustelun säännöt.
Yritin puhua lapsuuden traumastani ja hoitaja tokaisi
17.09.2025 |
Että "Et sinä voi loputtomiin sen taakse piiloutua". Traumana siis sisaruksen kuolema. Tuntui aika kylmäkiskoiselta tokaisulta ja ymmärtämättömyydeltä siitä miten paljon lapsuuden traumat voi vaikuttaa psyykkiseen kehitykseen. Oli varmaan myöskin haluttomuutta auttaa siinä asiassa. Pahoitin mieleni.
Kommentit (612)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä jäin silloin lapsena yksin suruni kanssa ja tuo hoitajan kommentti nosti pintaan taas sen saman yksinjäämisen tunteen. Eikö psykiatrisille sairaanhoitajille pitäisi voida puhua lapsuuden traumoista?
Tiettyyn pisteeseen asti, kyllä. Mutta se piste on nykyaikaisessa lyhytterapiassa aika pisn. Nykyään ei olla sitä mieltä, että menneidyyden traumoja kannattaa kovin pitkään vatvoa (ja useimmathan ovat niitä vatvoneet jo vähintään riittävästi ennen terapiaan tuloaan. Sinäkin sieltä lapsuudesta asti). Kallisarvoista terapia-aikaa kannattaa pikemminkin suunnata siihen, miten tästä pääsisi eteenpäin.siitä olisi sulle hyotyä.
Juuri niin. Kaikki lähtee kuitenkin asenteesta. Taidosta osata suhtautua ja ajatella asiat niin, että osaa olla positiivinen ja jatkaa elämää.
Miten jatkat elämää, jos yksinkertaisesti psyyke ei kestä? Traumat voivat aiheuttaa muun muassa paniikkihäiriön, ahdistuneisuutta, vakavan masennuksen, dissosiaation, persoonallisuushäiriön, psykosomaattisia oireita jne. Mitä se elämän jatkaminen teidän mielestä tarkoittaa esimerkiksi tilanteessa, jossa henkilö saa toistuvasti lamaannuttavia paniikkikohtauksia? Ajatteletteko te, että se on tosiaan vaan päätöksestä kiinni? Mieli ja keho paranee kun vaan päättää niin?
Olen itse käynyt pitkän traumaterapian ja voin nykypäivänä erittäin hyvin, joten neuvoja en tarvitse. Mutta on tilanteita, joissa esimerkiksi lapsuudessa ei ole opittu tunnetaitoja, ei ole opittu edes tunnistamaan tunteita saati käsittelemään niitä. Näitä "neuvoja" voisi verrata siihen, että joku loukkaantuu esimerkiksi onnettomuudessa niin vakavasti, ettei pysty edes nousemaan, saatikka kävelemään. Silloin aletaan kuntouttamaan ja se kuntoutus voi alkaa ihan sieltä mistä vauvat opettelee liikkumaan. Ja sitten sieltä vierestä joku "neuvoisi" että nouset ylös vaan. Asenteesta se on kiinni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ymmärrä mikä into ja vimma niin monilla ihmisillä on syyttää toisia ihmisiä sellaisiksi, jotka eivät yritä, eivät halua yrittää, ja tahallaan muka vellovat ja tyhmänä eivät ymmärrä olla positiivisia.
En tajua mitä nuo ihmiset siitä saavat, kun ajattelevat toisista ihmisistä rumasti ja vähätellen?
Minulle ei tulisi pieneen mieleenkään julistautua miksikään tuomariksi ja paremmin tietäjäksi sen suhteen, mitä tulee jonkun toisen ihmisen kokemuksiin, sairauksiin, jaksamiseen ja yrityksiin pärjätä paremmin. En minä ole elänyt sekuntiakaan toisen elämää, en minä voi tietää mitä kaikkea toisen taustalla on, kuinka uupunut ja voimaton tämä on, kuinka paljon ja kuinka kovia kipuja hänellä on, miten hänen traumat oireilee tai mitä hän on tehnyt ja miten intensiivisesti.
Minä en ole yhtään mikään sanomaan, onko toinen tarpeeksi yrittänyt. Minä en ole mikään sanomaan mikä määrä on riittävästi lepoa toiselle, kuinka kauan hän saa sairastaa ja millä tavoin.
En vaan tajua, en kerta kaikkiaan ymmärrä mistä ihmeestä tämä hyvin yleinen asenne on ihmisiin tullut, että huonosti voivia ihmisiä pitää syyllistää, mitätöidä, vähätellä ja potkia. Ihan kuin se ruoskiminen ja sättiminen, tiuskiminen ja ylimielinen vattuilu olisi se mikä auttaa.
Oikeasti, jos tuollaiset ilkeät ihmiset joskus itse uupuvat, sairastuvat, menevät rikki, niin toivottavasti saavat maistaa omaa lääkettään, niin oppivat jatkossa käyttäytymään inhimillisemmin.
Vierailija kirjoitti:
Eli tämä hoitajan kommentti tapahtui korona-aikana.
Vatvot nyt sitä siis.
Ei ole tervettä tuollainen menneisyyden tapahtumista uhriutuminen ja vatvominen.
Jotenkin tulee mieleen kiusaajat ja muut epäempaattiset kylmät ihmiset, jotka halveksivat niitä joita ovat kiusanneet ja jotka tulevat asiasta jälkeenpäin "valvomaan ja syyllistämään". "Sehän on menneisyyttä".
Googlatkaa sana konfrontaatio. Psykiatristen hoitajien, psykiatrien ja psykologien kuuluukin käyttää vastakkain asettelua potilaan herättelyyn. Heidän kuuluukin herättää tunteita myös ikäviä tunteita ja laittaa ihminen ajattelemaan eri näkökulmista ja kyseenalaistamaan, jopa suuttumaan.
Ei kukaan parane pelkällä myötäsukaisella päänsilittelyllä.
Vierailija kirjoitti:
Googlatkaa sana konfrontaatio. Psykiatristen hoitajien, psykiatrien ja psykologien kuuluukin käyttää vastakkain asettelua potilaan herättelyyn. Heidän kuuluukin herättää tunteita myös ikäviä tunteita ja laittaa ihminen ajattelemaan eri näkökulmista ja kyseenalaistamaan, jopa suuttumaan.
Ei kukaan parane pelkällä myötäsukaisella päänsilittelyllä.
Pitää myös ymmärtää milloin sille on oikea aika. Akuutissa vaiheessa on täysin epäammattimaista alkaa herätellä ketään. Sen aika on myöhemmin. Samoin kiitollisuuden. Itse asiassa akuutissa vaiheessa molemmat (konfrontaatio ja toksinen positiivisuus) tekee vaan haittaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mikä noiden "kyllä ihmisillä ennen oli vaikeaa mutta ei sitä silti traumoja saatu" -tarinoiden idea oikein on tässä keskustelussa?
Ei ollut naisten lehtiä eikä keittiöpsykologiaa saatavilla. Ihmiset itkivät itkunsa ja etiäpäin.
Mummoni sanoi että meneppä siitä käsityös viereen, et ehi joutavia aattelemaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mistähän niille hoitajille sitten palkkaa maksetaan ja mistä minun olisi pitänyt oikein hoitajan kanssa puhua, iloisista asioistako?
Ap
KYSYÄ SILTÄ HOITAJALTA, ETTÄ MITEN VOI PÄÄSTÄÄ IRTI, MITEN SE TAPAHTUU.
Kun ei hoitaja halunnut kommentista päätellen puhua koko asiasta mitään. Vaikea on siinä lähteä kyselemään lisäohjeita.
Ap
Et sinä voi toisen kommenteista päätellä mitään. Jotta saisit tietää miksi joku kommentoi miten kommentoi, niin pitää kysyä täsemnnyksiä, ei pidä lähteä olettamaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuntui jotenkin aika tyrmäävältä tuo kommentti. Ja siltä että apua en hoitajalta saa traumoihini.
Ap
Tuttu tunne. Minä olen kuullut seuraavaa: Nyt olet saanut olla äänessä (kun kerroin lapsuudenperheen taloushuijauksista), sinä se tykkäät puhua ja itsestäsi (kaltoinkohtelusta), muistatko että vanhempi olisi tehnyt jotain kivaa (useita kertoja, vanhempi henkisesti ja fyysisesti väkivaltainen, jopa rikokseen asti), sulle ei sitten mikään kelpaa (kun en halunnut kokeilla hypnoosia kouluttamattoman ihmisen kanssa). Olen ajatellut niin että kiireen takia hoitajat töksäyttelevät ja myöskin se että liian monen potilaan kanssa ei voi mennä liian syvälle koska hoitajakin tarvitsee palautumisaikaa potilaan traumoista. Mutta tämä pitäisi tehdä selväksi heti potilassuhteen alussa koska moni ei tunne psyk sh toimenkuvaa. Enkä edes tiedä onko asia näin mutta kahden poliklinikan
Onpa typerä "auttaja" ja "ammattilainen" sattunut kohdallesi. Tuollaisia tyhmiä ihmisiä on olemassa paljonkin, ja todella surullista että heidän pitää hakeutua ammatteihin, joihin heistä ei ole kykyjensä ja älynsä puolesta. Pelkkä vallan käyttö heikossa asemassa olevia kohtaan ei saisi olla motiivi tuolle alalle suuntautumiseen.
Mee trauma psykoterapiaan, ei nuo hoitajat mitään tajua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ihmisillä on joskus todella vääriä kuvitelmia liittyen traumoihin, että millaisia ne ovat tai mistä syntyneet. Kaikki eivät käsitä, että trauma ei ole mikään samanlainen yksittäinen vastoinkäyminen tai vaikea kokemus.
Minullekin on sanottu, että eihän nyt tuosta voi traumaa tulla, kun jouduin aikoinaan töissä uhkaavaan tilanteeseen. Niinpä vain tuli trauma, kun jäin tilanteessa ja asian kanssa yksin, enkä voinut edes puhua tapahtuneesta oikeastaan kenellekään.
Tunnistan ilmiön. Jouduin aikuisten lähentelemäksi liian nuorena, ja äiti jätti minut yksin asian kanssa ja lähestulkoon käänsi sen minun syykseni. Olisi luultavasti kääntänyt kokonaan, mutta sulkeuduin ja kieltäydyin puhumasta tapahtuneesta ja sillä teolla uhrasin itseni mutta säilytin äitini (jälleen kerran, ei ollut ensimmäinen petos). Olen omasta kokemuksestani sitä mieltä, että pääasiallinen trauma ei ollut se ensimmäinen, vaan nimenomaan tunne, että on jäänyt yksin ja varsin oletettavasti tulee jäämään jatkossakin yksin, jos nekin pettävät, joille minun hyvinvointini pitäisi olla tärkeää.
Mielestäni useimmat traumat ovat aivan helposti ymmärrettäviä niille, jotka vain uskaltavat mennä kokemukseen sisään. Ja ne ovat sukua toisilleen riippumatta siitä, missä tilanteessa ne ovat lauenneet. Tarpeemme ovat kuitenkin hyvin yleiseläimelliset. Turvaa, suojaa, lohtua. Oman trauman erityisyyttä ja ainutkertaisuutta alkaa helposti puolustaa, kun kohtaa lisää muiden kylmyyttä. Silloin vain käy niin, että traumareaktio ei suinkaan ala sammua, vaan vetäytymällä myös kohtalotoverien tuen ulottumattomiin yksinäisyyteen alamme tuottaa ympärillemme todellisuutta, joka vastaa paremmin sisäistä kokemusta. Eli tilanne pahenee ja alamme oireilla uusilla ja usein jossain määrin itsetuhoisilla tavoilla, jotka taas voivat pahentaa tilannetta entisestään.
Tämän tilanteen tyyppiset keskustelut päätyvät aina tähän samaan sotkuun, koska
- trauman olemusta ja logiikkaa ei ymmärretä
- osa kommentoijista on itse traumatisoituneita ja osa ei, eikä ihminen itse aina tiedä, kumpaan joukkoon kuuluu, koska kovia on usein koettu ilman traumaa tai on trauma, jota ei itse tunnista eikä sen syntyä muista
- kritiikkiin vastaava ei voi todellakaan tietää, tuleeko kommentti kumpaan ryhmään kuuluvalta
Joten kaikki voisivat hiukan enemmän epäillä omaa viisauttaan ja pääsisimme jo vähän pitemmälle näissä keskusteluissa. Ehkä jopa niin, että jokainen osallistuja saisi keskustelusta elämäänsä enemmän välineitä.
Vierailija kirjoitti:
Googlatkaa sana konfrontaatio. Psykiatristen hoitajien, psykiatrien ja psykologien kuuluukin käyttää vastakkain asettelua potilaan herättelyyn. Heidän kuuluukin herättää tunteita myös ikäviä tunteita ja laittaa ihminen ajattelemaan eri näkökulmista ja kyseenalaistamaan, jopa suuttumaan.
Ei kukaan parane pelkällä myötäsukaisella päänsilittelyllä.
No huh heijaa. Kunnon puoskarointia. Ja vaarallista sellaista.
Oma ammattitaitoinen traumaterapeuttini etenee hitaammin kuin välillä edes tajuaisin tarpeelliseksi, siksi, ettei mieleni hajoaisi tai sairastuisin hallitsemattomasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä mikä into ja vimma niin monilla ihmisillä on syyttää toisia ihmisiä sellaisiksi, jotka eivät yritä, eivät halua yrittää, ja tahallaan muka vellovat ja tyhmänä eivät ymmärrä olla positiivisia.
En tajua mitä nuo ihmiset siitä saavat, kun ajattelevat toisista ihmisistä rumasti ja vähätellen?
Minulle ei tulisi pieneen mieleenkään julistautua miksikään tuomariksi ja paremmin tietäjäksi sen suhteen, mitä tulee jonkun toisen ihmisen kokemuksiin, sairauksiin, jaksamiseen ja yrityksiin pärjätä paremmin. En minä ole elänyt sekuntiakaan toisen elämää, en minä voi tietää mitä kaikkea toisen taustalla on, kuinka uupunut ja voimaton tämä on, kuinka paljon ja kuinka kovia kipuja hänellä on, miten hänen traumat oireilee tai mitä hän on tehnyt ja miten intensiivisesti.
Minä en ole yhtään mikään sanomaan, onko toinen tarpeeksi yrittänyt. Minä en ole mikään sanomaan mikä määrä on riittävästi lepoa t
Saattaa olla, että tuolla tavalla ilkeästi käyttäytyvät ihmiset ovat jo rikki tai traumatisoituneet. Omassa tuttavapiirissäni on tällainen ihminen.
Tämä tuttava on menettänyt läheisiään tsunamissa ollessaan nuori, hänelle on jäänyt siitä jonkinlainen ongelma. Hän yrittää vähätellä toisten ihmisten vastoinkäymisiä, vertailee niitä omiin kokemuksiinsa ja on just sitä mieltä, että mistä asioista voi tai ei voi traumatisoitua. Ikävää käytöstä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oikeassahan hän oli.
Et voi muuttaa mennyttä. Sisarus on kuollut ja se on tapahtunut siten kuin tapahtui. Jatka eteenpäin. Nyt vain uhriudut
Annas kun arvaan: sinulta ei itseltäsi ole kuollut sisarusta? Tai ketään tosi läheistä ja tärkeää ihmistä? Jos on, niin sitten ihmettelen kommenttiasi vielä enemmän. Miten voi joku olla noin epäempaattinen ja kylmä?
Älähän nyt. Kyllä se kuuluu yleissivistykseen, että usein kylmyydellä tehdään sietämättömästä siedettävää. Kovuus ja hauraus jne. Ei ole varaa muuhun, niin mennään väkisin. Ei näille tarvitse olla kylmä ja epäempaattinen takaisin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä noiden "kyllä ihmisillä ennen oli vaikeaa mutta ei sitä silti traumoja saatu" -tarinoiden idea oikein on tässä keskustelussa?
Ei ollut naisten lehtiä eikä keittiöpsykologiaa saatavilla. Ihmiset itkivät itkunsa ja etiäpäin.
Mummoni sanoi että meneppä siitä käsityös viereen, et ehi joutavia aattelemaan.
Ja sittenkö oli hyvä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Googlatkaa sana konfrontaatio. Psykiatristen hoitajien, psykiatrien ja psykologien kuuluukin käyttää vastakkain asettelua potilaan herättelyyn. Heidän kuuluukin herättää tunteita myös ikäviä tunteita ja laittaa ihminen ajattelemaan eri näkökulmista ja kyseenalaistamaan, jopa suuttumaan.
Ei kukaan parane pelkällä myötäsukaisella päänsilittelyllä.
Pitää myös ymmärtää milloin sille on oikea aika. Akuutissa vaiheessa on täysin epäammattimaista alkaa herätellä ketään. Sen aika on myöhemmin. Samoin kiitollisuuden. Itse asiassa akuutissa vaiheessa molemmat (konfrontaatio ja toksinen positiivisuus) tekee vaan haittaa.
Eihän aloittajalla ollutkaan akuuttivaihe menossa. Vuosikymmenten takainen asia oli jo.
Vierailija kirjoitti:
Mahtoiko tuo vanhoihin aikoihin vertaaja tarkoittaa varsinaisesti verrata ihmisiä keskenään. Minusta hän yritti ihmetellä sitä, miksi sen aikaisista oikeasti kovista oloista tuli toimintakykyisiä aikuisia, ja nykyisin ihmiset kompuroivat eivätkä jaksa. Kyllähän sitä voi miettiä, minkätyyppistä painetta ihmiset joutuvat eri aikakausina kokemaan, ja miten se vaikuttaa siihen, minkälaiset henkiset vaivat kunakin aikana ovat vallitsevia. Ne kun muuttuvat. Varmaan hänkin myöntää, etteivät tuon ajan ihmisetkään ongelmattomia olleet. Yksi asia tulee itselle mieleen. Ihmiset olivat tuolloin eri tavalla sosiaalisesti harjaantuneita, ja useimmat jonkinlaista ryhmän tukea ovat tainneet kokea kuitenkin. Tai sitten on tosiaan itketty emäntä lehmän kylkeen ja isäntä hevosen, mutta roolissa on yritetty pysyä ja muut ovat sitä odottaneet. Nyt tilanne on monin tavoin ikävämpi. Ihmisten rooliodotuksia on höllennetty, hyvää käytöstä ei odoteta, mutta tukeakaan ei
Entis- ja nykyajan erona on myös vapaa-ajan määrä. Ennen ei ollut näin hulppeita loma-aikoja ja vapaa-aikoja kuin nykyisin. Kun on liikaa aikaa käytettäväksi vapaasti, niin sitten sitä helposti alkaa vatvoa ihan turhia asioita aivan liian pitkään.
Vierailija kirjoitti:
Tuntui jotenkin aika tyrmäävältä tuo kommentti. Ja siltä että apua en hoitajalta saa traumoihini.
Ap
Ei se ole trauma, että ihmisiä kuolee. Se on normaalia elämää. Logiikkasi mukaan me olemme ihan kaikki traumatisoituneita, koska kaikki me olemme menettäneet useita läheisiä keski-ikään mennessä.
Muutenkin nykypsykologia ei tue sitä, että menneissä pitäisi hirveästi rypeä. Mikään tutkimustieto ei tue sitä, että asioita pitäisi jotenkin erityisesti käsitellä. Elämän kannalta on paljon rakentavampaa keskittyä siihen, mitä teet NYT ja mitä teet tulevaisuudessa. Menneet täytyy oppia jättämään taakseen, ja se tapahtuu nykyhetkessä.
Silloinkin kun kyseessä on oikea trauma, esim. olet ollut pommituksessa, menneen kaivelu ei auta mitään, vaan täytyy keskittyä siihen, mitä teet NYT kun trauma aktivoituu ehkä hallitsemattomastikin.
Tämä lähestymistapa on tietysti siitä inha, että ihminen joutuu ottamaan itse vastuun elämästään uhriutumisen asemesta. Ihan epiä että aikuinen on itse vastuussa itsestään, myös siitä miten käsittelee tunteitaan ja menneisyyttään. BYÄÄH.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuntui jotenkin aika tyrmäävältä tuo kommentti. Ja siltä että apua en hoitajalta saa traumoihini.
Ap
Ei se ole trauma, että ihmisiä kuolee. Se on normaalia elämää. Logiikkasi mukaan me olemme ihan kaikki traumatisoituneita, koska kaikki me olemme menettäneet useita läheisiä keski-ikään mennessä.
Muutenkin nykypsykologia ei tue sitä, että menneissä pitäisi hirveästi rypeä. Mikään tutkimustieto ei tue sitä, että asioita pitäisi jotenkin erityisesti käsitellä. Elämän kannalta on paljon rakentavampaa keskittyä siihen, mitä teet NYT ja mitä teet tulevaisuudessa. Menneet täytyy oppia jättämään taakseen, ja se tapahtuu nykyhetkessä.
Silloinkin kun kyseessä on oikea trauma, esim. olet ollut pommituksessa, menneen kaivelu ei auta mitään, vaan täytyy keskittyä siihen, mitä teet NYT kun trauma aktivoituu ehkä hallitsemattomastiki
Sinäpä et sitä määrää mikä on trauma tai mikä ei. Onneksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä noiden "kyllä ihmisillä ennen oli vaikeaa mutta ei sitä silti traumoja saatu" -tarinoiden idea oikein on tässä keskustelussa?
Ei ollut naisten lehtiä eikä keittiöpsykologiaa saatavilla. Ihmiset itkivät itkunsa ja etiäpäin.
Mummoni sanoi että meneppä siitä käsityös viereen, et ehi joutavia aattelemaan.
Ja sittenkö oli hyvä?
Niinpä. Niitä, samoja traumoja täällä yritetään nyt purkaa ja katkoa sukupolvien ketjua, ettei jatkaisi sitä itse edelleen.
Annas kun arvaan: sinulta ei itseltäsi ole kuollut sisarusta? Tai ketään tosi läheistä ja tärkeää ihmistä? Jos on, niin sitten ihmettelen kommenttiasi vielä enemmän. Miten voi joku olla noin epäempaattinen ja kylmä?