Yritin puhua lapsuuden traumastani ja hoitaja tokaisi

Ja minkäikäinen olet nyt? 5-kymppinen? 

Tottahan se puhui. Ei hoitajien tehtävänä ole silitellä päätä loputtomiin.

Riippuu paljon kontekstista, missä noin sanottiin. Mutta kannattaa ottaa huomioon mahdolliuåsuus, että se ei ollut sanottu pahalla ollenkaan.

Outo hoitaja, jos ajattelee, että aika poistaa traumat.

Asiahan ei ole noin.

Vierailija kirjoitti:

Riippuu paljon kontekstista, missä noin sanottiin. Mutta kannattaa ottaa huomioon mahdolliuåsuus, että se ei ollut sanottu pahalla ollenkaan.

Niin, kyseessä ei ehkä ollut paha tahto, vaan silkka kyvyttömyys ja osaamattomuus. Ihmisiä ne sairaanhoitajatkin ovat. Ehkäpä hänelle on vastattu samalla tavalla, kun hän on puhunut vastoinkäymisistään.

Entä terapeutti. Tai kriisiterapeutti. Hoitsut eivät hoida kai niitä asioita ja joillakin ei koulutustakaan.

Joku lähihoitaja? Miksi sellaiselle puhut?

Se että loukkaannuit ei tarkoita, ettei hoitaja voisi olla oikeassa.

Oikeassahan hän oli. 

Et voi muuttaa mennyttä. Sisarus on kuollut ja se on tapahtunut siten kuin tapahtui. Jatka eteenpäin. Nyt vain uhriudut

Minä jäin silloin lapsena yksin suruni kanssa ja tuo hoitajan kommentti nosti pintaan taas sen saman yksinjäämisen tunteen. Eikö psykiatrisille sairaanhoitajille pitäisi voida puhua lapsuuden traumoista?

Vierailija kirjoitti:

Minä jäin silloin lapsena yksin suruni kanssa ja tuo hoitajan kommentti nosti pintaan taas sen saman yksinjäämisen tunteen. Eikö psykiatrisille sairaanhoitajille pitäisi voida puhua lapsuuden traumoista?

 Tämä oli siis ap

Up

Tuntui jotenkin aika tyrmäävältä tuo kommentti. Ja siltä että apua en hoitajalta saa traumoihini.

Ap

Onhan sillä väliä, miten asiat ilmaisee. Mulle psykiatri totesi kun yritti palauttaa asiaani mieleensä, niin sä oot se, jonka veli tappoi itsensä, olisi varmaankin tehnyt sen ennemmin tai myöhemmin. 

Vierailija kirjoitti:

Minä jäin silloin lapsena yksin suruni kanssa ja tuo hoitajan kommentti nosti pintaan taas sen saman yksinjäämisen tunteen. Eikö psykiatrisille sairaanhoitajille pitäisi voida puhua lapsuuden traumoista?

Tiettyyn pisteeseen asti, kyllä. Mutta se piste on nykyaikaisessa lyhytterapiassa aika pisn. Nykyään ei olla sitä mieltä, että menneidyyden traumoja kannattaa kovin pitkään vatvoa (ja useimmathan ovat niitä vatvoneet jo vähintään riittävästi ennen terapiaan tuloaan. Sinäkin sieltä lapsuudesta asti). Kallisarvoista terapia-aikaa kannattaa pikemminkin suunnata siihen, miten tästä pääsisi eteenpäin.siitä olisi sulle hyotyä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä jäin silloin lapsena yksin suruni kanssa ja tuo hoitajan kommentti nosti pintaan taas sen saman yksinjäämisen tunteen. Eikö psykiatrisille sairaanhoitajille pitäisi voida puhua lapsuuden traumoista?

Tiettyyn pisteeseen asti, kyllä. Mutta se piste on nykyaikaisessa lyhytterapiassa aika pisn. Nykyään ei olla sitä mieltä, että menneidyyden traumoja kannattaa kovin pitkään vatvoa (ja useimmathan ovat niitä vatvoneet jo vähintään riittävästi ennen terapiaan tuloaan. Sinäkin sieltä lapsuudesta asti). Kallisarvoista terapia-aikaa kannattaa pikemminkin suunnata siihen, miten tästä pääsisi eteenpäin.siitä olisi sulle hyotyä.

Ei ole kyse vatvomisesta vaan siitä miten traumatisoituminen väistämättä vaikuttaa psyykkiseen kehitykseen. Sisaruksen kuolemalla on ollut valtava vaikutus minuun ja olisin vaan halunnut miettiä hoitajan kanssa yhdessä sitä asiaa ja näin saada ehkä lisää itseymmärrystä. Toivoin myös että olisin saanut hoitajalta jotain neuvoja asian käsittelyyn.

Ymmärtämätön hoitaja, jonka voit jättää omaan arvoonsa. Olisi tärkeää, että löytäisit ihmisen, jonka kanssa käsitellä tapahtumia. Yksin jääminen lapsena traumaattisen tapahtuman kanssa on ollut varmasti vaikeaa. 

Ei hoitajilla ole osaamista pohtia tuollaisia asioita. Oletko pääsemässä terapiaan? Siellä voit työstää sitten asioita.

Just. Yritä saada sitten apua, kun kokemus on tuo.

Itselle kävi niin, että esikoisen syntymänaikoihin nuori veljeni kuoli väkivaltaisesti.

Vähän oli arjen kanssa kipuilua, kun kaikenlaista piti ehtiä ja mitään lnñ on. Neuvola suositteli mulle, että kävisin keskustelemassa psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa.

Kävin pari kertaa ja ihan mukavan oloinen nainen ja sai kysymyksillään pari lukkoa avattua yms. Paitsi, että toisen kerran lopussa kysyi, että olisiko mulla mahdollista ottaa Jeesus sydämeeni?

Niin. Olen pakana. Oltiin puhuttu, ettei lastakaan kasteta tästä syystä. ja silti suht kepeesti lähti tuommoinen heitto.

En palannut hänen luokseen. Neuvolassa kyselivät kuulumisia ja olihan tuo täti suht järkyttynyt. Eikä sellainen ollut tarkoituksellista. En sitten ottanut vaihtoehtoa vastaan vaan pärjäilin omillani.

Olishan hyvä terapeutti kytkös upea juttu, mutta kuinka monta mä joutuisin läpi käymään ennenkuin hyvä osuisi kohdalle? 😔

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä jäin silloin lapsena yksin suruni kanssa ja tuo hoitajan kommentti nosti pintaan taas sen saman yksinjäämisen tunteen. Eikö psykiatrisille sairaanhoitajille pitäisi voida puhua lapsuuden traumoista?

Tiettyyn pisteeseen asti, kyllä. Mutta se piste on nykyaikaisessa lyhytterapiassa aika pisn. Nykyään ei olla sitä mieltä, että menneidyyden traumoja kannattaa kovin pitkään vatvoa (ja useimmathan ovat niitä vatvoneet jo vähintään riittävästi ennen terapiaan tuloaan. Sinäkin sieltä lapsuudesta asti). Kallisarvoista terapia-aikaa kannattaa pikemminkin suunnata siihen, miten tästä pääsisi eteenpäin.siitä olisi sulle hyotyä.

Sinäkö se päätät, mikä tuolle ketjun aloittajalle on parasta?

Jos sitä veljen kuolemaa ei ole käsitelty, niin silloin se on tosiaan vielä arka paikka.