Yritin puhua lapsuuden traumastani ja hoitaja tokaisi
Että "Et sinä voi loputtomiin sen taakse piiloutua". Traumana siis sisaruksen kuolema. Tuntui aika kylmäkiskoiselta tokaisulta ja ymmärtämättömyydeltä siitä miten paljon lapsuuden traumat voi vaikuttaa psyykkiseen kehitykseen. Oli varmaan myöskin haluttomuutta auttaa siinä asiassa. Pahoitin mieleni.
Kommentit (83)
Lukekaa ap:n kommentit. Hoitaja oli sanonut niin KORONA-AIKANA. Vuosia sitten! Aloitus on kirjoitettu tänään. Ap pyörittelee mielessään vanhoja epäoikeudenmukaisuudenkokemuksia ja uhriutuu niistä kuten perusnarsisti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ole kyse vatvomisesta vaan siitä miten traumatisoituminen väistämättä vaikuttaa psyykkiseen kehitykseen. Sisaruksen kuolemalla on ollut valtava vaikutus minuun ja olisin vaan halunnut miettiä hoitajan kanssa yhdessä sitä asiaa ja näin saada ehkä lisää itseymmärrystä. Toivoin myös että olisin saanut hoitajalta jotain neuvoja asian käsittelyyn.
Eihän tuo vie sinua eteenpäin mitenkään. Miksi sitä pitää ymmärtää? Eikö tärkeintä ole ymmärtää miten saat elämäsi kuntoon tulevaisuudessa?
Vanhempi sisarukseni oli minua kohtaan väkivaltainen koko lapsuuteni ajan. Henkistä väkivaltaa ja myös fyysistä. Olin myös koulukiusattu. En saanut koko lapsuuteni aikana missään "olla rauhassa". Siis ilman pelkoa väkivallasta. Kun puhuin kokemastani, kukaan ei uskonut, tai jos uskoi, niin ei ainakaan tehnyt asialle mitään. Tällä on toki
Tämän opetus on se, että aikuisena ei ole enää siellä lapsuuden maisemissa ja itse voi päättää miten ja mitä mukanaan kuljettaa. Pitää vain muistaa hyväksyä omat negativiisetkin tunteet. Ne ovat ihan ok.
Kun ei voi päättää. Trauma ei toimi noin. Et ymmärrä mistä puhut. Neuvo vastaa sitä kuin sanoisi masentuneelle, että otat vain itseäsi niskasta kiinni ja lakkaat vatvomasta.
Terapiassakin pitää ihan itse tehdä psyykkistä työtä. Myös traumojen kanssa. Se moodi pitää löytää myös itse, että asioista voi päästää irti. Myös pahoista muistoista. Ja jatkaa eteenpäin. Vaikka mennä tiskaamaan tiskejä, tai käymään kaupassa.
Terapiaan on täysin turha mennä, jos vain haluaa, että terapeutti on tietynlainen tai että terapeutti ei saa patistaa menemään eteenpäin. Sellaisia ihmisiä varten on yliempaattisuuteen sairastuneet ystävät, jotka haluavat kuulla jatkuvasti miten samaa levyä renkutetaan päivästä toiseen.
Miten tuo kuolema sitten tapahtui?
Niin ja missä asiayhteydessä tämä sanottiin?
Mikä tarve osalla on tulla tänne keskusteluun pätemään, vaikka ei ymmärretä mitä tarkoittaa sana trauma? Tai tiedetä aiheesta mitään. Googlatkaa vaikka trauman lisäksi traumatriggeri. Ihan hyödytöntä kirjoittaa pitkiä viestejä puutaheinää ohi aiheen.
Minkä asioiden suhteen koet että tämä sisaruksen kuolema vaikuttaa ja millä tavalla?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä jäin silloin lapsena yksin suruni kanssa ja tuo hoitajan kommentti nosti pintaan taas sen saman yksinjäämisen tunteen. Eikö psykiatrisille sairaanhoitajille pitäisi voida puhua lapsuuden traumoista?
Tiettyyn pisteeseen asti, kyllä. Mutta se piste on nykyaikaisessa lyhytterapiassa aika pisn. Nykyään ei olla sitä mieltä, että menneidyyden traumoja kannattaa kovin pitkään vatvoa (ja useimmathan ovat niitä vatvoneet jo vähintään riittävästi ennen terapiaan tuloaan. Sinäkin sieltä lapsuudesta asti). Kallisarvoista terapia-aikaa kannattaa pikemminkin suunnata siihen, miten tästä pääsisi eteenpäin.siitä olisi sulle hyotyä.
Sinäkö se päätät, mikä tuolle ketjun aloittajalle on parasta?
Jos sitä veljen kuolemaa ei ole käsitelty, niin silloin se on tosiaan vielä arka paikka.
No juu. Mutta sen verran täytyy tulla nykyhetkeen, että ymmärtää, ettei se hoitaja millään myötätunnon määrällä pysty hoitamaan sitä traumaa. Ei ole kyse siitä, etteikö hän haluaisi niin tehdä, jos voisi. Mutta kun ei voi eikä osaa. Jos osaisi, hän ei olisi hoitaja vaan terapeutti.
Kyllähän se on kylmäävää, kun traumakohtaa kutitellaan. Sen kanssa vain pitää oppia elämään ja tunnistaa, että tässä aktivoitui nyt tämä yksinjäämisen tunne. Ja sitten mennään siihen tunteeseen ja todetaan, että se kaikki on historiaa, ja sinne voi palata ja miettiä, miten toivoisi asioiden tulleen hoidetuksi silloin muinoin. Ja nyt täytyy oppia uusia tapoja hoitaa sitä tunnetta. Menemättä paniikkiin tai vääränlaiseen itsesääliin, mutta myöskään kylmettämättä itseään. Noiden välillä on se kultainen keskitie, mikä pitää etsiä ja löytää. Sellainen, joka näkyy kasvavana rauhallisena myötätuntona itseä ja muita kohtaan.
Terveisin eri.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ole kyse vatvomisesta vaan siitä miten traumatisoituminen väistämättä vaikuttaa psyykkiseen kehitykseen. Sisaruksen kuolemalla on ollut valtava vaikutus minuun ja olisin vaan halunnut miettiä hoitajan kanssa yhdessä sitä asiaa ja näin saada ehkä lisää itseymmärrystä. Toivoin myös että olisin saanut hoitajalta jotain neuvoja asian käsittelyyn.
Eihän tuo vie sinua eteenpäin mitenkään. Miksi sitä pitää ymmärtää? Eikö tärkeintä ole ymmärtää miten saat elämäsi kuntoon tulevaisuudessa?
Vanhempi sisarukseni oli minua kohtaan väkivaltainen koko lapsuuteni ajan. Henkistä väkivaltaa ja myös fyysistä. Olin myös koulukiusattu. En saanut koko lapsuuteni aikana missään "olla rauhassa". Siis ilman pelkoa väkivallasta. Kun puhuin kokemastani, kukaan ei uskonut, tai jos uskoi, niin e
Kun nimenomaan voi päättää. Kaikki traumosta yli päässeet tietävät sen.
Vierailija kirjoitti:
Minä jäin silloin lapsena yksin suruni kanssa ja tuo hoitajan kommentti nosti pintaan taas sen saman yksinjäämisen tunteen. Eikö psykiatrisille sairaanhoitajille pitäisi voida puhua lapsuuden traumoista?
Errmmm... oman kokemuksen mukaan ei. Eivät ole terapeutteja. (En tosin ole koskaan käynyt terapiassa)Töksäyttelevät paljonkin (löytyy toki eroja). Itse olen löytänyt ymmärtävämmän korvan esim.sos puolelta. (En tarkoita rahallista apua). Jotkin ihmiset vaan ovat helpommin lähestyttäviä kuin toiset.
Myös oma mieliala ja konteksti vaikuttavat. Itselle yksi hoitaja sanoi,että "elämäsi ei ole elämisen arvoista". Tiedän mitä tarkoitti, mutta yksinään Kuulostaa todella pahalta. (Tarkoitti sairastumista, ja miten iso muutos entiseen, siis itsellä fyysinen sairaus).
P.s. olen silti sitä mieltä,että vaikeuksista huolimatta on elämisen arvoista.
Tsemppiä ap. Kyseessä vaan ihmiset jotka voivat sanoa harkitsemattomiakin asioita. Ja on mukavia ja ei niin mukavia psyk.hoitsuja
Vierailija kirjoitti:
Lukekaa ap:n kommentit. Hoitaja oli sanonut niin KORONA-AIKANA. Vuosia sitten! Aloitus on kirjoitettu tänään. Ap pyörittelee mielessään vanhoja epäoikeudenmukaisuudenkokemuksia ja uhriutuu niistä kuten perusnarsisti.
Aika peruskauraa kun kyseessä on trauma. Trauma pitää käsitellä, jotta siitä pääsee eteenpäin. Muuten siitä voi tosiaan kärsiä vuosia. Trauma voi siis johtua esim. siitä, että tulee raiskatuksi tai näkee läheisen murhattavan. Aika paksua (narsistista) alkaa ketään neuvomaan ilman mitään kompetenssia. Tai puhua uhriutumisesta. Koko sanan voisi heittää roskikseen, narsistien lisäksi.
Vierailija kirjoitti:
Mikä tarve osalla on tulla tänne keskusteluun pätemään, vaikka ei ymmärretä mitä tarkoittaa sana trauma? Tai tiedetä aiheesta mitään. Googlatkaa vaikka trauman lisäksi traumatriggeri. Ihan hyödytöntä kirjoittaa pitkiä viestejä puutaheinää ohi aiheen.
Pätemisestä ja lyödyn lyömisestä saa tunnetusti parhaat kicksit. Voisin lyödä vetoa, että näitä pitkiä kaikkitietäviä jaarituksia kirjoittavat eivät itsekään ole mieleltään terveimmästä päästä. Aidosti sinut itsensä kanssa oleva ja ongelmansa selättänyt ihminen on pelkästään hyvillään siitä, että ihmiset ovat valmiita käsittelemään omat kipukohtansa. Hän myös toivoo, että siihen olisi saatavilla kunnon apua mutta kuten aloitus osoittaa, se ei ikävä kyllä aina toteudu.
Vierailija kirjoitti:
Tässä keskustelussa hoetaan, että unohda traumat ja mene elämässä eteenpäin. Tämähän juuri on se ongelma: kun ei traumojen takia PÄÄSE elämässä eteenpäin. Tuo mene elämässä eteenpäin -hokema on samaa sarjaa kuin lopeta olemasta masentunut ja mene töihin.
Kun se olisikin niin helppoa.
Mutta useimmat ihmiset menevät eteenpäin elämässä. Se huomio tulee keskittää etteenpäin eikä menneeseen. Sitä se asioiden käsittely on. Hyväksyä se mikä on mennyttä ja, että sitä ei voi muuttaa. Kuolleet ovat kuolleita ja heitä kohtaan ei tee väärin, vaikka lopettaisi sen asian vatvomisen. Eivät he katoa muistoistakaan, vaikka alkaisikin ajatella elämää edessäpäin.
Kenellekään ei tule traumaa siitä, että kiilataan jonossa tai vähän kohdellaan epäoikeudenmukaisesti. Todella typerää alkaa vähättelemään kenenkään kokemaa traumaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ole kyse vatvomisesta vaan siitä miten traumatisoituminen väistämättä vaikuttaa psyykkiseen kehitykseen. Sisaruksen kuolemalla on ollut valtava vaikutus minuun ja olisin vaan halunnut miettiä hoitajan kanssa yhdessä sitä asiaa ja näin saada ehkä lisää itseymmärrystä. Toivoin myös että olisin saanut hoitajalta jotain neuvoja asian käsittelyyn.
Eihän tuo vie sinua eteenpäin mitenkään. Miksi sitä pitää ymmärtää? Eikö tärkeintä ole ymmärtää miten saat elämäsi kuntoon tulevaisuudessa?
Vanhempi sisarukseni oli minua kohtaan väkivaltainen koko lapsuuteni ajan. Henkistä väkivaltaa ja myös fyysistä. Olin myös koulukiusattu. En saanut koko lapsuuteni aikana missään "olla rauhassa". Siis ilman pelkoa väkivallasta. Kun puhuin k
Kun nimenomaan voi päättää. Kaikki traumosta yli päässeet tietävät sen.
Nope, googlaa traumatriggeri. Jos voi vain päättää, silloin ei ole kyse traumasta. Kyse ei ole myöskään tahdonalaisesta toiminnasta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä keskustelussa hoetaan, että unohda traumat ja mene elämässä eteenpäin. Tämähän juuri on se ongelma: kun ei traumojen takia PÄÄSE elämässä eteenpäin. Tuo mene elämässä eteenpäin -hokema on samaa sarjaa kuin lopeta olemasta masentunut ja mene töihin.
Kun se olisikin niin helppoa.Mutta useimmat ihmiset menevät eteenpäin elämässä. Se huomio tulee keskittää etteenpäin eikä menneeseen. Sitä se asioiden käsittely on. Hyväksyä se mikä on mennyttä ja, että sitä ei voi muuttaa. Kuolleet ovat kuolleita ja heitä kohtaan ei tee väärin, vaikka lopettaisi sen asian vatvomisen. Eivät he katoa muistoistakaan, vaikka alkaisikin ajatella elämää edessäpäin.
Sanoi pupu ja työnsi päänsä pensaseen. Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä keskustelussa hoetaan, että unohda traumat ja mene elämässä eteenpäin. Tämähän juuri on se ongelma: kun ei traumojen takia PÄÄSE elämässä eteenpäin. Tuo mene elämässä eteenpäin -hokema on samaa sarjaa kuin lopeta olemasta masentunut ja mene töihin.
Kun se olisikin niin helppoa.Mutta useimmat ihmiset menevät eteenpäin elämässä. Se huomio tulee keskittää etteenpäin eikä menneeseen. Sitä se asioiden käsittely on. Hyväksyä se mikä on mennyttä ja, että sitä ei voi muuttaa. Kuolleet ovat kuolleita ja heitä kohtaan ei tee väärin, vaikka lopettaisi sen asian vatvomisen. Eivät he katoa muistoistakaan, vaikka alkaisikin ajatella elämää edessäpäin.
Sanoi pupu ja työnsi päänsä pensaseen. Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää.
Luuletko, että meillä muilla ei olisi ollut traumoja elämässään? Etteikö niitä olisi käsitelty? Moni meistä menettää elämässää paljon muutakin kuin sisäruksensa. Monen menetys on oma puoliso, lapsi.
Vierailija kirjoitti:
Tässä keskustelussa hoetaan, että unohda traumat ja mene elämässä eteenpäin. Tämähän juuri on se ongelma: kun ei traumojen takia PÄÄSE elämässä eteenpäin. Tuo mene elämässä eteenpäin -hokema on samaa sarjaa kuin lopeta olemasta masentunut ja mene töihin.
Kun se olisikin niin helppoa.
Tai sama kun sanoisi halvaantuneelle, että nostat vain perseesi ylös penkistä ja kävelet. Lapsuuden traumat vaikuttavat koko hermojärjestelmän ja aivojen kehitykseen. Ne näkyvät jopa ihan konkreettisina vaurioina aivoissa. Traumatisoituneelle tokaisu menet vain eteenpäin ja lopeta märehtiminen on yhtä hyödyllistä, kuin käskeä halvaantunutta kävelemään. Trauma vaikuttaa solutasolla asti, jos siitä pääsisi päättämällä eroon, niin joka ikinen traumatisoitunut vain menisi eteenpäin.
Mutta kun vauriot eivät ole fyysisesti yhtä näkyvillä - aivot eivät näy samalla tavalla kuin puuttuva raaja - niin kuvitellaan, että niitä pystyisi jotenkin hallitsemaan ja kontrolloimaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ole kyse vatvomisesta vaan siitä miten traumatisoituminen väistämättä vaikuttaa psyykkiseen kehitykseen. Sisaruksen kuolemalla on ollut valtava vaikutus minuun ja olisin vaan halunnut miettiä hoitajan kanssa yhdessä sitä asiaa ja näin saada ehkä lisää itseymmärrystä. Toivoin myös että olisin saanut hoitajalta jotain neuvoja asian käsittelyyn.
Eihän tuo vie sinua eteenpäin mitenkään. Miksi sitä pitää ymmärtää? Eikö tärkeintä ole ymmärtää miten saat elämäsi kuntoon tulevaisuudessa?
Vanhempi sisarukseni oli minua kohtaan väkivaltainen koko lapsuuteni ajan. Henkistä väkivaltaa ja myös fyysistä. Olin myös koulukiusattu. En saanut koko lapsuuteni aikana missään "olla rauhassa". Siis ilman pelkoa väkivallasta. Kun puhuin k
Kun nimenomaan voi päättää. Kaikki traumosta yli päässeet tietävät sen.
No joo. Mutta me kaikki olemme nähneet enemmän kuin tarpeeksi ihmisiä, jotka ovat päättäneet vähän ennen aikojaan päästä traumasta yli. Sitten on hampaat paskana, kun ne purraan rikki. Eli jotain armeliaisuutta tähänkin. Joskus voimavaroja ei ole riittävästi. Silloin tarvitaan hoitajaa, jolle voi käydä kertomassa olevansa vieläkin olemassa, vaikka ei siihen hätään parempaankaan kukaan pysty. Itselleni on käynyt vuosikymmenten varrella selväksi, että oma vointi on tosi paljon kiinni ympäristön paineista. Aina niihin ei juuri voi vaikuttaa, ja oma olokin on kurja kunnes tilanne nitkahtaa toivottavasti parempaan päin. Pystyvät sitten antamaan troppia jne, jos alkaa mennä huonommin. Seuraamaan, mihin suuntaan homma on menossa.
Ei hoitaja tuota ole välttämättä pahalla sanonut. Olet lapsuudesta asti kärsinyt traumasta ja ilmeisesti täysin aikuinen nyt?
Oletko tietoisesti yrittänyt päästää tuosta traumasta irti ja jättää ne asiat taakse, minne ne suurimmalta osaltaan kuuluukin?
Toisilla on tapana jäädä vellomaan niihin traumoihin ja laittaa ne aina sitten syyksi sille, miten asiat ovat menneet, mitä päätöksiä ja virheitä on elämässään tehnyt eli piiloutunut sen trauman/surun taakse.
Tuo hoitaja on voinut nähdä asian niin, että toinen ei yritäkään irtautua asiasta, vaan vatvoo samaa loputtomiin. Ja sitten on taitamattomuuttaan muotoillut asian väärin.
Sitten vielä se, että on kyse lapsuuden traumasta. Kuinka paljon ne muistot siitä asiasta ovat tosia eivätkä mielen muokkaamia? Onko asiasta keskusteltu myöhemmin vanhempien tai muiden aikuisten kanssa? Lapsi kokee hyvin vahvasti, mutta koska tunteiden hallinta ja käsittely on vielä vajavaista, samoin kuin esim.sanavarasto, joten asiat on voinut käsittää eri tavalla kuin ne ovat todellisuudessa menneet. Vanhemmat ovat hyvinkin voineet asiaa lapsen kanssa käsitellä, mutta eivät ole kenties tajunneet/osanneet tehdä sitä lapsen oikean ikätason mukaisesti, niin asiat ovat voineet jäädä lapsen mieleen kaaoksena.
Muistot myös voivat tuntua hyvinkin vahvoilta ja selviltä, mutta ne ovat myös voineet muokkautua vuosien varrella niin, että moni fakta voi muuttua toiseksi ja ihminen elää sitten tätä tiedotamattaan muokattua muistoa totena.