Yritin puhua lapsuuden traumastani ja hoitaja tokaisi

Ei ole kyse vatvomisesta vaan siitä miten traumatisoituminen väistämättä vaikuttaa psyykkiseen kehitykseen. Sisaruksen kuolemalla on ollut valtava vaikutus minuun ja olisin vaan halunnut miettiä hoitajan kanssa yhdessä sitä asiaa ja näin saada ehkä lisää itseymmärrystä. Toivoin myös että olisin saanut hoitajalta jotain neuvoja asian käsittelyyn.

Eihän tuo vie sinua eteenpäin mitenkään. Miksi sitä pitää ymmärtää? Eikö tärkeintä ole ymmärtää miten saat elämäsi kuntoon tulevaisuudessa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Riippuu paljon kontekstista, missä noin sanottiin. Mutta kannattaa ottaa huomioon mahdolliuåsuus, että se ei ollut sanottu pahalla ollenkaan.

Niin, kyseessä ei ehkä ollut paha tahto, vaan silkka kyvyttömyys ja osaamattomuus. Ihmisiä ne sairaanhoitajatkin ovat. Ehkäpä hänelle on vastattu samalla tavalla, kun hän on puhunut vastoinkäymisistään.

Siinä tapauksessa sairaanhoitajalla pitäisi olla sen verran ammattitaitoa, ettei laita vahinkoa kiertämään. Kyvyttömiä ja osaamattomia tosin alalla tuntuu riittävän. Pelkkä halu auttaa ei riitä, jos ei kykene olemaan läsnä, turhautuu helposti, ei kestä potilaan negatiivisia tunteita (eikä aina edes omiaan) eikä osaa vetää rajaa oman itsen ja potilaan välille. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Riippuu paljon kontekstista, missä noin sanottiin. Mutta kannattaa ottaa huomioon mahdolliuåsuus, että se ei ollut sanottu pahalla ollenkaan.

Niin, kyseessä ei ehkä ollut paha tahto, vaan silkka kyvyttömyys ja osaamattomuus. Ihmisiä ne sairaanhoitajatkin ovat. Ehkäpä hänelle on vastattu samalla tavalla, kun hän on puhunut vastoinkäymisistään.

Siinä tapauksessa sairaanhoitajalla pitäisi olla sen verran ammattitaitoa, ettei laita vahinkoa kiertämään. Kyvyttömiä ja osaamattomia tosin alalla tuntuu riittävän. Pelkkä halu auttaa ei riitä, jos ei kykene olemaan läsnä, turhautuu helposti, ei kestä potilaan negatiivisia tunteita (eikä aina edes omiaan) eikä osaa vetää rajaa oman itsen ja potilaan välille. 

Olen samaa mieltä. Mutta eivät kaikki ole timantteja. Eikä kaikki välttämättä edes halua auttaa, kunhan tekevät työtään. Ajatukset muualla.

Eikö tuo ole ihan hyvä vastaus, jos ajattelee vaikka tilannetta, jolloin paska osuu kunnolla tuulettimeen ja pitää paeta henkensä edestä tai muuten selviytyä. Silloin ei varsinkaan voi enää piiloutua traumansa taakse.

Vierailija kirjoitti:

Minä jäin silloin lapsena yksin suruni kanssa ja tuo hoitajan kommentti nosti pintaan taas sen saman yksinjäämisen tunteen. Eikö psykiatrisille sairaanhoitajille pitäisi voida puhua lapsuuden traumoista?

Miksi et kertonut tuota hoitajalle? Esimerkiksi kysynyt miten voit jätää yksinjäämisen tunteen taakse. 

Hoitajan kommentti tuntui varmasti karkealta ja empaatittomalta, mutta tottahan se oli, mitä sanoi. Sinä teet itsellesi koko ajan hallaa, jos vain vatvot menneisyyden tuskassasi. 

Et menetä yhtään mitään, jos jatkat elämääsi eteenpäin, päinvastoin: saat elämäsi takaisin. Sisaruksesi muisto ei katoa mihinkään, sinä muistat edelleen hänet elämäsi loppuun asti (tai muistisi loppuun asti, jos satut sairastumaan johonkin dementoivaan sairauteen). Voit siirtyä samaan maailmaan missä muutkin läheisensä menettäneet elävät: he elävät arkeaan ja aika ajoin istahtavat alas (kuvannollinen ilmaisu) muistelemaan edesmenneitä. Suomessahan on oikein pyhäpäiväkin omistettu kuolleille läheisille. Ota mallia muista saman läpikäyneistä. 

Ei ollut minulla tarkoitus piiloutua vaan päinvastoin avautua. Olisin halunnut kertoa hoitajalle miten kuolemantapaus perheessä oli vaikuttanut omaan ajatteluuni ja suhtautumiseen elämää kohtaan. Trauma nousi pintaan koska oli korona-aika ja jouduin pelkäämään riskiryhmässä olevien vanhempieni puolesta.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Minä jäin silloin lapsena yksin suruni kanssa ja tuo hoitajan kommentti nosti pintaan taas sen saman yksinjäämisen tunteen. Eikö psykiatrisille sairaanhoitajille pitäisi voida puhua lapsuuden traumoista?

Suomessa ei voi luottaa yhteenkään viranomaiseen. Arpapeliä jos sieltä jotain apua saa. Parempi kun mietit itse mitä tarvitset ja hankit sen asian muualta, etkä takerru noihin äärimmäisen vammaisiin rahan perässä hurskastelijoihin. 

Traumaterapiassa traumaa käydään läpi, jos asiakas sen kestää.

Psyk. hoitsuilla ei ole aina riittävästi osaamista tarjota keskusteluapua. Unohda koko juttu, urpå hoitsu.

7 vuotta terapiaa takana ja ei vaan helpota

Vierailija kirjoitti:

Psyk. hoitsuilla ei ole aina riittävästi osaamista tarjota keskusteluapua. Unohda koko juttu, urpå hoitsu.

Vrt. yksikään psykologitaustainen psykoterapeutti ei ikinä sanoisi noin, koska heillä on ymmärrystä siitä, miten psyyke toimii. Tuohan on ihan täysin maallikkokommentti, millaisia tälläkin palstalla saa lukea joka päivä. Älä puhu hoitajille, puhu kunnon psykoterapeutille.

Vierailija kirjoitti:

Ei ollut minulla tarkoitus piiloutua vaan päinvastoin avautua. Olisin halunnut kertoa hoitajalle miten kuolemantapaus perheessä oli vaikuttanut omaan ajatteluuni ja suhtautumiseen elämää kohtaan. Trauma nousi pintaan koska oli korona-aika ja jouduin pelkäämään riskiryhmässä olevien vanhempieni puolesta.

Ap

eli piilouduit traumasi taakse, koska päätit alkaa pelkäämään vanhempiesi puolesta tilanteessa, jossa sinä et voinut asioille mitään. Tuohon asiaan ei tarvitse vetää mukaan jotain lapsuuden traumaa ja sitä miten se on vaikuttanut. Lapsena kohtaamasi asia on jo menneisyyttä: miksi haluat elää sitä edelleen läpi? Koetko, että saat sillä jotain lisähuomiota ihmisiltä? Etkö voisi jo päästää irti ja ymmärtää, että elämä ei ole reilu: toiset saa ikävämpiä kokemuksia lapsena ja silti niistä pitää oppia päästämään irti ja jatkamaan omaa elämää.. Ei siinä tarvita enempää ymmärrystä vai vatvomista. Siinä tarvitaan vain sitä, että sinä itse hyväksyt sen, että lapsuutesi ei nyt mennyt niin pehmeästi kuin olisit toivonut. Ei monella muuallakaan ole mennyt. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ollut minulla tarkoitus piiloutua vaan päinvastoin avautua. Olisin halunnut kertoa hoitajalle miten kuolemantapaus perheessä oli vaikuttanut omaan ajatteluuni ja suhtautumiseen elämää kohtaan. Trauma nousi pintaan koska oli korona-aika ja jouduin pelkäämään riskiryhmässä olevien vanhempieni puolesta.

Ap

eli piilouduit traumasi taakse, koska päätit alkaa pelkäämään vanhempiesi puolesta tilanteessa, jossa sinä et voinut asioille mitään. Tuohon asiaan ei tarvitse vetää mukaan jotain lapsuuden traumaa ja sitä miten se on vaikuttanut. Lapsena kohtaamasi asia on jo menneisyyttä: miksi haluat elää sitä edelleen läpi? Koetko, että saat sillä jotain lisähuomiota ihmisiltä? Etkö voisi jo päästää irti ja ymmärtää, että elämä ei ole reilu: toiset saa ikävämpiä kokemuksia lapsena ja silti niistä pitää oppia päästämään irti ja jatkamaan omaa elämää.. E

Googlaa trauma. Et selvästikään ymmärrä mistä on kyse. Trauma ei toimi tahdonvaraisesti.

Tässä keskustelussa hoetaan, että unohda traumat ja mene elämässä eteenpäin. Tämähän juuri on se ongelma: kun ei traumojen takia PÄÄSE elämässä eteenpäin. Tuo mene elämässä eteenpäin -hokema on samaa sarjaa kuin lopeta olemasta masentunut ja mene töihin.

Kun se olisikin niin helppoa.

Periaatteessa totta. Mutta jos et ole aikaisemmin asiaa käsitellyt tai hoitaja ei tiedä, kuinka paljon olet sitä käsitellyt, on kommentti asiaton.

Mutta näitä sammakoita pääsee aina silloin tällöin hoitajien suusta.

Minulle tapahtui kaksi mieltä järkyttänyttä asiaa vuoden sisällä. Kun menin jälkimmäisestä puhumaan mt-hoitajalle, hän kielsi minua puhumasta siitä aikaisemmasta tapahtumasta. En saanut esim. pohtia, miten se aikaisempi tapahtuma vaikutti jälkimmäiseen tai siihen, kuinka prosessoin sitä jälkimmäistä traumaa. Ensimmäinen tapahtuma oli isompi ja laajemmin elämääni vaikuttava asia. Ilman sitä ja sen keskeneräisyyttä en varmaan olisi jälkimmäisessä tapauksessa edes hakeutunut mt-hoitajalle.

Tästä jäi sellainen "trauma", että en uskalla varata aikaa mt-hoitajalle, vaikka ajoittain olisi tarvetta päästä taas käsittelemään sitä ensimmäistä, isompaa, "kiellettyä" asiaa.

Eli tämä hoitajan kommentti tapahtui korona-aikana.

Vatvot nyt sitä siis.

Ei ole tervettä tuollainen menneisyyden tapahtumista uhriutuminen ja vatvominen.

Se, että ihmisen tunteita vähätellään, kyseenalaistetaan ja mitätöidään, ei edistä kenenkään mielenterveyttä.

Vierailija kirjoitti:

Ei ole kyse vatvomisesta vaan siitä miten traumatisoituminen väistämättä vaikuttaa psyykkiseen kehitykseen. Sisaruksen kuolemalla on ollut valtava vaikutus minuun ja olisin vaan halunnut miettiä hoitajan kanssa yhdessä sitä asiaa ja näin saada ehkä lisää itseymmärrystä. Toivoin myös että olisin saanut hoitajalta jotain neuvoja asian käsittelyyn.

 

Eihän tuo vie sinua eteenpäin mitenkään. Miksi sitä pitää ymmärtää? Eikö tärkeintä ole ymmärtää miten saat elämäsi kuntoon tulevaisuudessa?

Vanhempi sisarukseni oli minua kohtaan väkivaltainen koko lapsuuteni ajan. Henkistä väkivaltaa ja myös fyysistä. Olin myös koulukiusattu. En saanut koko lapsuuteni aikana missään "olla rauhassa". Siis ilman pelkoa väkivallasta. Kun puhuin kokemastani, kukaan ei uskonut, tai jos uskoi, niin ei ainakaan tehnyt asialle mitään. Tällä on toki ollut seurauksia psyykelleni, mutta olen myös oivaltanut, että minä itse päätän miten asiaan suhtaudun tällä hetkellä: raahaanko menneisyyden kivirekeä koko ajan mukanani, vai jätänkö sen menneisyyden kivireeksi. Kun tulee ikäviä muistoja menneisyydestä mieleen, nin hyväksyn ne, otan ne tunteet vastaan ja päästän irti. Irtipäästämiseen on monia keinoja minulla, kaikkihan ne ovat yksilöllisiä. Itselläni toimii aika hyvin jonkun hauskan ohjelman katsominen, lenkille lähteminen tai sitten ihan vain haista vtu -asenne, sille tilanteelle, joka ehkä kävi mielessä. En osaa nyt muistaa milloin viimeksi menneisyys olisi käynyt kummittelemassa mielessäni, siitä on hirveästi aikaa. En ole myöskään vihainen vanhemmilleni, jotka minun kokemukseni sivuuttivat. Heidän piti silloin käydä tuon sisarukseni kanssa poliisikuulusteluissa ja ties missä selvittämässä hänen muita tuhotöitään, joten on ymmärrettävää, että minä jäin siinä sitten heitteille.

Tämän opetus on se, että aikuisena ei ole enää siellä lapsuuden maisemissa ja itse voi päättää miten ja mitä mukanaan kuljettaa. Pitää vain muistaa hyväksyä omat negativiisetkin tunteet. Ne ovat ihan ok. 

Psy. shoitajat eivät ole mistään kotoisin. Heistä on enemmän haittaa kuin hyötyä. Empatiakyvyttömiä, päsmäreitä, paasaajia ja alentuvia moukkia, kenen mielestä jokainen potilas on tyhmä, laiska, ei yritä mitään ja on tyhmyyttäån sairas, väsynyt, rikki, itsetuhoinen ja kauhuissaan.

Vierailija kirjoitti:

7 vuotta terapiaa takana ja ei vaan helpota

Koska psykiatriaa ei ole tehty parantamaan ihmistä vaan luomaan asiakassuhde. Mitä pidempiaikainen sitä parempi.

Elämä helpottaa elämällä. Mieti mitä tekisit jos olisit terve tai terveempi, ja tee se.