Yritin puhua lapsuuden traumastani ja hoitaja tokaisi

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä keskustelussa hoetaan, että unohda traumat ja mene elämässä eteenpäin. Tämähän juuri on se ongelma: kun ei traumojen takia PÄÄSE elämässä eteenpäin. Tuo mene elämässä eteenpäin -hokema on samaa sarjaa kuin lopeta olemasta masentunut ja mene töihin.

Kun se olisikin niin helppoa.

Mutta useimmat ihmiset menevät eteenpäin elämässä. Se huomio tulee keskittää etteenpäin eikä menneeseen. Sitä se asioiden käsittely on. Hyväksyä se mikä on mennyttä ja, että sitä ei voi muuttaa. Kuolleet ovat kuolleita ja heitä kohtaan ei tee väärin, vaikka lopettaisi sen asian vatvomisen. Eivät he katoa muistoistakaan, vaikka alkaisikin ajatella elämää edessäpäin. 

Sanoi pupu ja työnsi päänsä pensaseen. Minkä taakseen jättää, sen edes

Luuletko, että meillä muilla ei olisi ollut traumoja elämässään? Etteikö niitä olisi käsitelty? Moni meistä menettää elämässää paljon muutakin kuin sisäruksensa. Monen menetys on oma puoliso, lapsi. 

En todellakaan luule. Muttei se tieto auta tai paranna traumojani, että muillakin on vaikeaa. Saanen myös huomauttaa, että sinulla ei ole mitään käsitystä siitä, mistä puhun, kun puhun omista traumoistani. Tai edes siitä, onko minulla traumoja ollenkaan.

Jos puhutaan ihan puhtaan faktan ja älyn tasolla, yleisesti, traumaa ei käsitellä päättämällä jättää menneet taakseen. Se vain on niin, huolimatta siitä, että tämä fakta häiritsee ja triggeröi sinua jostakin syystä.

Kaikkea hyvää sinulle, en halua väitellä. Haluan oikoa ihan puhtaat virhekäsitykset. Kannattaa perehtyä aiheeseen syvemmin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä jäin silloin lapsena yksin suruni kanssa ja tuo hoitajan kommentti nosti pintaan taas sen saman yksinjäämisen tunteen. Eikö psykiatrisille sairaanhoitajille pitäisi voida puhua lapsuuden traumoista?

 

Errmmm... oman kokemuksen mukaan ei. Eivät ole terapeutteja. (En tosin ole koskaan käynyt terapiassa)Töksäyttelevät paljonkin (löytyy toki eroja). Itse olen löytänyt ymmärtävämmän korvan esim.sos puolelta. (En tarkoita rahallista apua). Jotkin ihmiset vaan ovat helpommin lähestyttäviä kuin toiset.

Myös oma mieliala ja konteksti vaikuttavat. Itselle yksi hoitaja sanoi,että "elämäsi ei ole elämisen arvoista". Tiedän mitä tarkoitti, mutta yksinään Kuulostaa todella pahalta. (Tarkoitti sairastumista, ja miten iso muutos entiseen, siis itsellä fyysinen sairaus).

P.s. olen silti sitä mieltä,että vaikeuksista huolimatta on elämisen arvoista.&n

Lisäisin myös, että itseltäni kiellettiin yhdessä vaiheessa sairastumisesta puhuminen. En siis saanut puhua siitä. Vaikka se oli koko ongelman ydin!

Näin jälkikäteen ajatellessa olisin varmaan hyötynyt enemmän ns. Tälläisiin asioihin perehtyneessä psykiatrista (yleispsykiatria tms. En tiedä, kerran tapasin tällaisen ja kohtelu oli aivan eri kuin mt asioihin perehtyneiden kanssa)

vaikka toki aiheutti ahdistusta ja masennustakin koko sairaus.

Mutta oman kokemuksen mukaan siis psyk.hoitajat eivät ole mitään lapsuuden traumojen asiantuntijoita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä jäin silloin lapsena yksin suruni kanssa ja tuo hoitajan kommentti nosti pintaan taas sen saman yksinjäämisen tunteen. Eikö psykiatrisille sairaanhoitajille pitäisi voida puhua lapsuuden traumoista?

Tiettyyn pisteeseen asti, kyllä. Mutta se piste on nykyaikaisessa lyhytterapiassa aika pisn. Nykyään ei olla sitä mieltä, että menneidyyden traumoja kannattaa kovin pitkään vatvoa (ja useimmathan ovat niitä vatvoneet jo vähintään riittävästi ennen terapiaan tuloaan. Sinäkin sieltä lapsuudesta asti). Kallisarvoista terapia-aikaa kannattaa pikemminkin suunnata siihen, miten tästä pääsisi eteenpäin.siitä olisi sulle hyotyä.

Täytyyhän se jossain vaiheessa saada käsitellä. Ap ei saanut käsitellä sitä lapsena, ja nyt kun aikuisena yritti, niin taas hänet tyrmättiin.

En todellakaan luule. Muttei se tieto auta tai paranna traumojani, että muillakin on vaikeaa. Saanen myös huomauttaa, että sinulla ei ole mitään käsitystä siitä, mistä puhun, kun puhun omista traumoistani. Tai edes siitä, onko minulla traumoja ollenkaan.

Jos puhutaan ihan puhtaan faktan ja älyn tasolla, yleisesti, traumaa ei käsitellä päättämällä jättää menneet taakseen. Se vain on niin, huolimatta siitä, että tämä fakta häiritsee ja triggeröi sinua jostakin syystä.

Trauman ensimmäinen vaihe on uhriutuminen. Moni jää tähän jumiiin. Ei kyetä syystä tai toisesta etenemään. Yleisimmin syynä on, että traumaan liittyy kovin ristiriitaisia tunteita, ikäviä tunteita käsitellä ja hyväksyä. Esim. vihan tunne edesmennyttä läheistä kohtaan. Aika kuluu ja edelleen jotkut junnaavat uhrivaiheessa. Toiset siirtyvät selviytymiseen. Huomaavat, että on jääty henkiin ja miettivät mitä menetettiin ja mitä on jäljellä ja millä korteilla eteenpäin. Se on puhdas valintakysymys. 

Vierailija kirjoitti:

Lukekaa ap:n kommentit. Hoitaja oli sanonut niin KORONA-AIKANA. Vuosia sitten! Aloitus on kirjoitettu tänään. Ap pyörittelee mielessään vanhoja epäoikeudenmukaisuudenkokemuksia ja uhriutuu niistä kuten perusnarsisti.

Miksi alapeukut?

Ap on itse kirjoittanut, että keskustelu hoitajan kanssa oli korona-aikana. Vuosia sitten. Hän hautoo nyt mielessään tuota kuvittelemaansa vääryyttä ja uhriutuu palstalla. Kuulostaa jopa pelottavalta, miettikää, jos tuollainen päähänpinttymä kohdistuisi esim ex-tyttöystävään.

"Ex-työttöystävä sanoi vuonna x asian, josta pahoitin mieltäni ja vatvon sitä tapahtumaa ja ex-tyttöystävän julmuutta nyt vuosienkin jälkeen palstalla, koska se pilasi elämöni". Jos olisin se exä, hankkisin lähestymiskiellon.

Emme tosin edes tiedä, miksi ap onkin jo ollut psykiatrisessa hoidossa, mutta ei siitä selvåsti ainakaan parantunut, mikä voi jopa vihjata persoonallisuushäiriöön, mikä on pysyvää. 

Hoitajilla ei ole terapikoulutusta, monella ei edes empatiaa. Trauma puskee pintaan tasan niin kauan kun olet sen käsitellyt. Ja se käsittely ei ole sitä, että sanotaan, että vanha asia, unohda. Tutustu kehollisiin menetelmiin, tunteet/traumat tuntuvat/ovat myös kehossa. Traumaterapeutti tmv. jolla esim. Emdr osaaminen voisi sopia. 

Olen itsekin toiselta ammatiltani sairaanhoitaja ja terapian käynyt. Kannattaa valita psykologi taustainen terapeutti. Eräs terapiaa minulle pitänyt terveydenhoitaja vain sotki pääni entistä ennemmän, kuulemma alakoulussa tapahtunut trauma ei voi niin kovin vaikuttaa, kun en ollut vauva. Oikea terapeutti taas sanoi, että traumani valtava. Hänen avullaan pääsin eteenpäin, eikä asia enää vaivaa samalla tavalla. Harmillisesti nykyään suositaan lyhytterapiaa. Se toimii ehkä hyvin lieviin ongelmiin, isompia juttuja on ihan mahdoton käsitellä/ratkaista muutamalla käynnillä.

Traumasta ei ole mitään uhrivaihetta, voi hyvät hyssykät sentään. :DDD Uhriutuminen taasen on narsistien ja väärintekijöiden keksimä lempisana. Nyt poistun täältä, kiitos keskustelusta. 

Vierailija kirjoitti:

Ei hoitaja tuota ole välttämättä pahalla sanonut. Olet lapsuudesta asti kärsinyt traumasta ja ilmeisesti täysin aikuinen nyt?

Oletko tietoisesti yrittänyt päästää tuosta traumasta irti ja jättää ne asiat taakse, minne ne suurimmalta osaltaan kuuluukin?

Toisilla on tapana jäädä vellomaan niihin traumoihin ja laittaa ne aina sitten syyksi sille, miten asiat ovat menneet, mitä päätöksiä ja virheitä on elämässään tehnyt eli piiloutunut sen trauman/surun taakse.

Tuo hoitaja on voinut nähdä asian niin, että toinen ei yritäkään irtautua asiasta, vaan vatvoo samaa loputtomiin. Ja sitten on taitamattomuuttaan muotoillut asian väärin.

Sitten vielä se, että on kyse lapsuuden traumasta. Kuinka paljon ne muistot siitä asiasta ovat tosia eivätkä mielen muokkaamia? Onko asiasta keskusteltu myöhemmin vanhempien tai muiden aikuisten kanssa? Lapsi kokee hyvin vahvasti, mutta koska tunteiden hallinta ja käsittely on viel

Kauhean monta sanaa ja asia ihan puutaheinää aloitukseen nähden. Ap varmaan tietää ja muistaa oikein, mikäli läheinen on lapsena kuollut. Myös väkivaltaisen tai muuten turvattoman lapsuuden eläneet muistavat kehossaan tilanteet, ne jäävät muistoihin erittäin selkeästi, josta sitten tahtoi tai ei nousevat traumatriggerin vaikutuksesta esiin. Kohtaamisten soisi edes olevan ammattitaitoista. 

Vierailija kirjoitti:

Ei ollut minulla tarkoitus piiloutua vaan päinvastoin avautua. Olisin halunnut kertoa hoitajalle miten kuolemantapaus perheessä oli vaikuttanut omaan ajatteluuni ja suhtautumiseen elämää kohtaan. Trauma nousi pintaan koska oli korona-aika ja jouduin pelkäämään riskiryhmässä olevien vanhempieni puolesta.

Ap

Lukekaa nyt tuo. Keskustelu psykiatrisen hoitajan kanssa tapahtui koronan aikaan. Aloitus on tehty tänään. 

Vierailija kirjoitti:

Traumasta ei ole mitään uhrivaihetta, voi hyvät hyssykät sentään. :DDD Uhriutuminen taasen on narsistien ja väärintekijöiden keksimä lempisana. Nyt poistun täältä, kiitos keskustelusta. 

Uhriutuminen on narsistin perussettiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ollut minulla tarkoitus piiloutua vaan päinvastoin avautua. Olisin halunnut kertoa hoitajalle miten kuolemantapaus perheessä oli vaikuttanut omaan ajatteluuni ja suhtautumiseen elämää kohtaan. Trauma nousi pintaan koska oli korona-aika ja jouduin pelkäämään riskiryhmässä olevien vanhempieni puolesta.

Ap

Lukekaa nyt tuo. Keskustelu psykiatrisen hoitajan kanssa tapahtui koronan aikaan. Aloitus on tehty tänään. 

Niin, sanot sen varmaan jo kolmmannen kerran. Olet ehkä vähän jumissa? Yritä nyt hyvä ihminen päästä siitä etteenpäin. Valitse vain sen, että suljet keskustelun. Niin helppoa se on. Valintakysymys. [X]

Onhan turhempiakin traumoja täällä surtu, 40 vuoden takaisia.  Piti käydä pianotunnilla, ankkaa ei saanut lukea ruokapöydässä, ei halailtu tarpeeksi.  Saati nyt sitten kolmen -neljän vuoden takainen keskustelu.

Minulta kuoli veli kun olin 9,  joitain vuosia pelkäsin liikennettä, aika teki tehtävänsä.  Nyt on veli enää haalea muisto ja pari valokuvaa.  Puolison kuolema onkipeä paikka muttei sitä mikään terapeutti voi muuksi muuttaa.

Henkilö, joka esimerkiksi pahoinpitelee, käyttää seksuaalisesti hyväksi tai rais kaa toisen, on todennäköisesti itse trauman uhri. Hän on vain jättänyt käsittelemättä traumansa tai muuten kyvytön käsittelemään ja sanoittamaan tunteitaan ja purkanut pahan olonsa satuttamalla toista. Tällaiselle ihmiselle voi olla kova paikka käsitellä se, että aiheutti toiselle pahaa ja tämä traumatisoi. Tällöin uhrin syyllistäminen, uhriutumisesta puhuminen, trauman vähättely ja järkyttyminen siitä, että traumaan voi jäädä jumiin vuosikausiksi on hyvinkin loogista. Hänestä on helpompaa syyllistää uhria kuin ottaa vastuuta teoistaan, jotka aiheuttivat jollekin trauman. Selkärangatonta, mutta ymmärrettävää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä keskustelussa hoetaan, että unohda traumat ja mene elämässä eteenpäin. Tämähän juuri on se ongelma: kun ei traumojen takia PÄÄSE elämässä eteenpäin. Tuo mene elämässä eteenpäin -hokema on samaa sarjaa kuin lopeta olemasta masentunut ja mene töihin.

Kun se olisikin niin helppoa.

Tai sama kun sanoisi halvaantuneelle, että nostat vain perseesi ylös penkistä ja kävelet. Lapsuuden traumat vaikuttavat koko hermojärjestelmän ja aivojen kehitykseen. Ne näkyvät jopa ihan konkreettisina vaurioina aivoissa. Traumatisoituneelle tokaisu menet vain eteenpäin ja lopeta märehtiminen on yhtä hyödyllistä, kuin käskeä halvaantunutta kävelemään. Trauma vaikuttaa solutasolla asti, jos siitä pääsisi päättämällä eroon, niin joka ikinen traumatisoitunut vain menisi eteenpäin.

Mutta kun vauriot eivät ole fyysisesti yhtä näkyvillä - aivot eivät näy samalla

hermoverkoilla on koko elämän mittainen kyky uudistua. Se, jos lapsena ne menee vinksalleen, ei haittaa mitään. ne voi kouluttaa menemään suoraan. 

Kai nyt aikuinen pystyy elämään aikuisen elämää ja jättämään lapsuuden taakseen?  Kaikki olisivat työkyvyttömiä kautta aikojen jos noin ei olisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä keskustelussa hoetaan, että unohda traumat ja mene elämässä eteenpäin. Tämähän juuri on se ongelma: kun ei traumojen takia PÄÄSE elämässä eteenpäin. Tuo mene elämässä eteenpäin -hokema on samaa sarjaa kuin lopeta olemasta masentunut ja mene töihin.

Kun se olisikin niin helppoa.

Tai sama kun sanoisi halvaantuneelle, että nostat vain perseesi ylös penkistä ja kävelet. Lapsuuden traumat vaikuttavat koko hermojärjestelmän ja aivojen kehitykseen. Ne näkyvät jopa ihan konkreettisina vaurioina aivoissa. Traumatisoituneelle tokaisu menet vain eteenpäin ja lopeta märehtiminen on yhtä hyödyllistä, kuin käskeä halvaantunutta kävelemään. Trauma vaikuttaa solutasolla asti, jos siitä pääsisi päättämällä eroon, niin joka ikinen traumatisoitunut vain menisi eteenpäin.

Mutta kun vauriot eivät ole fyysi

 

Tjaa, siitä vain sitten kouluttamaan esimerkiksi Mikael Penttilää tai Breivikiä yhteiskuntakelpoiseksi :). Jännä että näitä massamurhaajia ja sarjamurhaajia on ollenkaan, kerta hermoverkot saa vain oikaistua paikalleen :). 

Ihan oikein tarkoitettu, vähän tökerösti ehkä sanottu. Mutta näitä traumojen yms taakse pakenevia on. Minullakin 80-luvun lapsena alkoholisti perheessä eläneenä olisi kaikenlaista traumaa minkä taakse jäädä vellomaan. Mutta päätän elää elämääni ja tehdä parhaani. Tsempit ap ja suru, traumat jne hyväksy ne ja jatka eteenpäin.

Vierailija kirjoitti:

Ihan oikein tarkoitettu, vähän tökerösti ehkä sanottu. Mutta näitä traumojen yms taakse pakenevia on. Minullakin 80-luvun lapsena alkoholisti perheessä eläneenä olisi kaikenlaista traumaa minkä taakse jäädä vellomaan. Mutta päätän elää elämääni ja tehdä parhaani. Tsempit ap ja suru, traumat jne hyväksy ne ja jatka eteenpäin.

Samalta vuosikymmentä minullakin paljon ikävää,  jotka psykiatri traumaksi diagnosoi.

Elämää jatkettu ihan normaalisti, kunnes yhtäkkiä kaikki unohdettu ja muistista pois saatu päättikin, että nyt on aika taas muistaa. En ole hetkeen ollut työkykyinen.

Iloitse siitä, että sinulle ei ole niin tapahtunut, kaikkien kohdalla ei niin onnellisesti käy. Antaisin melkein mitä vain, jos itse saisin taas unohtaa ja vain jatkaa eteenpäin. 

Traumaa voi käsitellä oikein hyvin niin, että jättää sen menneisyyteen. Ymmärrän toki, että ammattiuhriutujat eivät halua miettiä mitä tuo merkitsee, mutta sillä lailla traumat kuitenkin käsitellään. Se ei tapahdu yhdessä hetkessä, tai yhdessä päivässä, toistoja tulee, joissa pitää todeta ja tunnistaa ne tunteet, joita mielikuvat tai muistot tuovat mieleen ja sitten ne pitää hyväksyä. Tätä toistetaan ja toistetaan. Se auttaa ja se on ihan kaikkien traumaterapioiden takana ja tavoitteena. 

Tässähän on itseasiassa keskustelun aiheena se, kuinka jotkut kokevat traumapuheen ja sen, että traumatisoitunut on jumissa tai jauhaa usein traumastaan, ärsyttävänä. Jos lähipiirissä ei ole tällaista ihmistä, en ymmärrä miksi aihe harmittaa tai triggeröi niin paljon.

Jos taas lähipiirissä on tällainen ihminen, ymmärrän kyllä turhautumisen ja ärsytyksen. Täysin. Mutta ratkaisu siihen, että itseään ärsyttää jokin, ei ole se, että syyllistää toista tai vaatii häntä siirtymään eteenpäin, että itsellä olo helpottaisi. Traumatisoitunut on millainen on, koettakaa hyväksyä se itse. "Menkää eteenpäin".

Tiedän itse, että traumatisoitunut voi olla todella raskasta seuraa. Voisin keskustella omista trauma-aiheistani loputtomiin, vaikka lyhtypylvään kanssa, jos ei ole parempaa seuraa. Siksi tarvitsenkin traumaterapiaa.

Olen kyllä oppinut rajoittamaan, enkä kippaa mieltäni enää kuin terapiassa tai ammattilaisille. Netissä on helppo keskustella vertaisten kanssa, sekin auttaa.