Muita yksinäisiä? Arkisten asioiden jutteluketju.

Tuohon reseptin puolittamiseen vastaan, että ei mulla ole niin pientä vuokaa mihin se puolikas pohja olisi sopiva. Vissiin tuonkin saisi jotenkin folion kanssa värkkäämällä pienemmäksi, mutta se vasta surkea näky olisikin :( Ei ehkä ihan silmäilo yksinäiselle iltapalahetkelle.

Lisäksi esim juustoraaste, kerma, kinkku ja paprikakin on just passelinkokoisia tuohon taviskokoiseen vuokaan eli sitten jäisi vähän raastetta ja kermaa yli, nuo muut tietty menee leivän päällä tai vaikka pelkästään. Parempi vaan etten tee piirakoita. Ne kuuluu sinne sitku-elämään nekin josta jo pahoin pelkään, ettei se tule koittamaan ikinä.

Noista elokuvista: mielestäni hyvät komediat ovat hyviä elokuvia siinä missä taiteelliset ja syvällisemmät draamatkin. Mikäpä yhdistää ihmisiä paremmin kuin jaettu yhteinen huumori, vaikka sitten elokuvankin avulla.

Toki huumorintaju ei aina osu yksiin. Mutta silloin kun osuu, on se jotain aivan mahtavaa. Olen muuten tällä palstallakin joskus kohdannut tuntemattoman ihmisen, jonka kanssa huumori natsasi täysin. Oli yllättävää ja ilahduttavaa. 

Vierailija kirjoitti:

Tuohon reseptin puolittamiseen vastaan, että ei mulla ole niin pientä vuokaa mihin se puolikas pohja olisi sopiva. Vissiin tuonkin saisi jotenkin folion kanssa värkkäämällä pienemmäksi, mutta se vasta surkea näky olisikin :( Ei ehkä ihan silmäilo yksinäiselle iltapalahetkelle.

Lisäksi esim juustoraaste, kerma, kinkku ja paprikakin on just passelinkokoisia tuohon taviskokoiseen vuokaan eli sitten jäisi vähän raastetta ja kermaa yli, nuo muut tietty menee leivän päällä tai vaikka pelkästään. Parempi vaan etten tee piirakoita. Ne kuuluu sinne sitku-elämään nekin josta jo pahoin pelkään, ettei se tule koittamaan ikinä.

Tähän ratkaisu olisi ollut ennen vanhaan, että viedään piirakasta osa lämpimäisinä naapurille. Mutta se oli ennen vanhaan.

"Tosin ei lohduta kyllä sekään, että on niitä hyviäkin parisuhteita olemassa kun ei sellaista omalle kohdalle sitten koskaan osunut. En tiedä onko oikeutta tai järkeä olla katkera, mutta kyllä mä pikkuhiljaa alan sitä olla, koska ei elämä mennyt yhtään niin kuin kuvittelin / suunnittelin enkä saanut saavuttaa, enkä oikeastaan edes saanut yrittää saavuttaa mitään sellaista mikä itselleni olisi ollut tärkeää. Joo, oma moka varmasti mutta ei lohduta sekään."

Täällä toinen saman kohtalon kokenut: Omaa syytäni, kun en edes ottanut ensimmäisestä kerrasta opikseni.  Jos olisin etukäteen tiennyt, mitä oli tulossa, niin en olisi toiminut noin. Olen katkera ja vihainen, mutta selvisin sentään hengissä. 

Tuohon ylimääräisyyteen kaikkialla. En itse kyllä voi väittää, että vastentahtoisesti lapsettomana olisin jotenkin onnesta soikeana osallistumassa 5.pyöränä vaikka muumimaailma-reissuun. Istuisinko siinä takapenkin keskipaikalla erotuomarina vai ajaisinko yksinäni omalla autolla perässä?

Huomasin tässä viikolla, että minusta on sitten tullut ähkävä huokailija. Ei tuossa varmaan mitään olisi eikä sitä kukaan joudu kuuntelemaankaan, mutta tuo puhina tuo selvästi mieleen isäni joka huokaili ja ähisi aina kun jotain piti tehdä tai muut ei osanneet olla ja tehdä oikein. Eli siis aina eikä ikinä. Siis oikein sellaista mielenosoituksellista huokailua harrasti joka ainakin minut sai hermostumaan ja ahdistumaan jonka seurauksena sitä sitten kompastui omiin jalkoihinsakin. Ja sitten puhistiin lisää ja sitä höystettiin vielä noitumisella.

Nyt sitten kivasti onnistun hermostuttamaan ja ahdistamaan itse itseäni ja aivan huomaamatta. Tai siis huomaanhan minä tuon ähkämiseni, mutta vasta sitten kun huokailen ja ähisen. Tämäkin vielä.

Vierailija kirjoitti:

Tuohon ylimääräisyyteen kaikkialla. En itse kyllä voi väittää, että vastentahtoisesti lapsettomana olisin jotenkin onnesta soikeana osallistumassa 5.pyöränä vaikka muumimaailma-reissuun. Istuisinko siinä takapenkin keskipaikalla erotuomarina vai ajaisinko yksinäni omalla autolla perässä?

Mä olen monesti ollu siskon perheen mukana reissussa. Usein just istun takana keskellä penskojen kanssa ja hupsuttelen heidän kanssaan. Toinen on mun kummilapsi, mut yritän huomioida molemmat.

Vierailija kirjoitti:

Huomasin tässä viikolla, että minusta on sitten tullut ähkävä huokailija. Ei tuossa varmaan mitään olisi eikä sitä kukaan joudu kuuntelemaankaan, mutta tuo puhina tuo selvästi mieleen isäni joka huokaili ja ähisi aina kun jotain piti tehdä tai muut ei osanneet olla ja tehdä oikein. Eli siis aina eikä ikinä. Siis oikein sellaista mielenosoituksellista huokailua harrasti joka ainakin minut sai hermostumaan ja ahdistumaan jonka seurauksena sitä sitten kompastui omiin jalkoihinsakin. Ja sitten puhistiin lisää ja sitä höystettiin vielä noitumisella.

Nyt sitten kivasti onnistun hermostuttamaan ja ahdistamaan itse itseäni ja aivan huomaamatta. Tai siis huomaanhan minä tuon ähkämiseni, mutta vasta sitten kun huokailen ja ähisen. Tämäkin vielä.

Tää on niiiin tuttua. Tosin olen jo huokaillut vuosikymmeniä. Itse en alkuun huomannutkaan, mutta olen saanut kuittia siitä usein.

Mistä se alkoi, miksi? Ei aavistustakaan, mutta jotenkin liitän sen äitiini.

Vierailija kirjoitti:

Noista elokuvista: mielestäni hyvät komediat ovat hyviä elokuvia siinä missä taiteelliset ja syvällisemmät draamatkin. Mikäpä yhdistää ihmisiä paremmin kuin jaettu yhteinen huumori, vaikka sitten elokuvankin avulla.

Toki huumorintaju ei aina osu yksiin. Mutta silloin kun osuu, on se jotain aivan mahtavaa. Olen muuten tällä palstallakin joskus kohdannut tuntemattoman ihmisen, jonka kanssa huumori natsasi täysin. Oli yllättävää ja ilahduttavaa. 

Sama tunne. Joskus kun joku ymmärtää omassa viestissä piilevän huumorin, tuntee, ettei ole yksin, joku jossain oivalsi, mitä ajattelit. Sitten on ihan täpinöissään.

Yksinäisyys voi olla just sitä, että ihmisiä on kyllä elämässä, mutta henkinen yhteys puuttuu.

Vierailija kirjoitti:

Tuo suomenkauneinkoti- ohjelma. Onko tuo punainen matto oikeasti punainen ja mun silmissä jotain vikaa, koska enemmänhän tuo on sellainen ruosteenruskea ja vaikka oranssikin kuin punainen. Vai onko?

Tuotantobudjetteja leikataan. Matto vanhenee ja haalistuu.

Tuo henkinen yhteys.. Olen tullut siihen tulokseen, että olen ollut yksinäinen koko ikäni vaikka teini-iässä ja nuorena aikuisena olikin jakso jolloin oli seuraa ja kavereita, silloin kuvittelin että jopa ystäviäkin. Todellisuudessa meillä ei oikein mitään yhteistä ollut ja minä vain yritin sopeutua ja mukautua näiden muiden ihmisten ajatuksiin, mielipiteisiin ja elämäntapoihin. Tuo taas vaati alkoholinkäyttöä ja lopulta noiden ihmisten sietäminenkin vaati tanakkaa känniä.

Ikinä ei tuolloinkaan tehty mitään sellaista mikä minulle olisi ollut mieluisaa vaan kaikki ideani oli tyhmiä ja mummomaista mamoilua eli ilkkumista sain osakseni kun ehdotin jotain muuta kuin baarireissua tai teininä sitä kännisekoilua ties missä hietsussa. Tai siis eihän se mun ehdotukseni olisi muiden baarireissua ja kännäilyä estänyt vaan sen muun tekemisen esti se krapula mikä seuraavaksi päiväksi tuli. Se siis oli tärkeämpää kuin mulle kivat asiat tai sitten nuo teki yhdessä jotain mihin mua ei kutsuttu mukaan.

Kelpasin siis lähinnä baarikaveriksi ja tuonkin elämänvaiheen aikana tein kaiken yksin enkä ole käynyt koskaan kenenkään kanssa yhdessä esim ostoksilla tai muuten vaan pyörimässä vaatekaupoissa tai elokuvissa. Enkä ole koskaan käynyt kenenkään kanssa kävelyllä, lenkillä, jumpassa tai ulkoilemassa ja makkaraa paistamassa. Saati että olisin viettänyt vappua, juhannusta tai uutta vuotta toisten kanssa muuten kuin olemalla hirveässä kännissä. En ole käynyt edes risteilyllä aikuisiällä kuin kahdesti yksin.

Kai näyttää siltä, että kirjoitan tänne vaan itsestäni joten joku miettii olenpa itsekeskeinen ihminen. Todellisuudessa harvoin mietin itseäni missään asiassa. Vanhempieni juttuja paljon mietin.

Äitini kanssa käyn lääkärireissut yleensä, ettei tarvi hänen yksin mennä. Samoin teen hänelle paljon ruokaa ja leivon sekä autan eri jutuissa. Viime talvena tein hänelle kaikki lumityöt ja vielä omani päälle. Teen myös muita raskaampia juttuja kuten siivouksia yms. Kuuntelen hänen huoliaan ja eri asioissa yritän tukea. 

Isäni pärjää paremmin kaikessa, mutta kyllä hänenkin tietyt terveysasiat ovat välillä mielessäni. Olen myös aina auttanut meillä kaikessa. Vanhempieni muutoissa ja remonteissa. Oikeastaan mitä vaan on tehty niin minä olen mukana ollut. Se on toisaalta itselle ok kaikki tämä ja en koe tätä kaikkea ikävänä juttuna, mutta en todellakaan mieti vaan itseäni oikeastaan paljon missään asiassa. Kun koirani eli mietin senkin juttuja paljon ja huolehdin kaikesta. 

Samoin en oikein koskaan ole vaatinut mitään. En ole sellainen ihminen, joka tavallaan vaatii muilta jotain palveluksia tai miettii, että minun täytyy saada jotain tms. Monesti jätän omat juttuni taka-alalle. Välillä se näkyy sitten siinä, että voin huonommin ja uskonkin, että vuosia sitten, kun oli vaikeaa aikaa niin se paljolti oli vuosien kasaamaan juttua, kun en ollut miettinyt yhtään miten voin ja jaksan. Sitten en jaksanutkaan yllättäen enää ja voimat loppuivat.

Elämässäni olen monesti jättänyt ikävät jutut vaan jonnekin piiloon ja yrittänyt unohtaa ne. Tämä jo nuoruudesta tuttua. Monesti se toimiikin, mutta sitten on pelottavaa, kun ne asiat tulevat niin voimakkaasti mieleen. Nyt onneksi olen voinut paremmin jo vuosia.

Näin kai jokainen tulkitsee viestejä niin kuin tahtoo, mutta en koe olevani itsekäs ihminen. Minulla on vanhempani ja heistä en kovin tarkkaan viitsi kirjoittaa ja ei se ole ok. Sen lisäksi ei ole ketään muuta. Koiranikin on jo vuosia sitten kuollut, vaikka mietin sitä monesti päivittäin jossain vaiheessa.

Samoin en käy paljon missään ja näin elämässäni olisi hyvin vähän kirjoitettavaa jos en kirjoittaisi itsestäni tai tekemisistäni tai muistelisin jotain asiaa menneisyydestä tai kertoisi asioita mitä itse ajattelen jostain jutusta.

Samoin ei tänne ketjuun ehkä sovi se, että alkaisin tehdä sitä pitkää luetteloa esim kuuntelemistani biiseistä. Näin kai ketjun aihe on  kai minulla juuri omat jutut ja oman elämän asiat. Minusta se on ok. Enkä minäkään edes, odota, että moni jaksaa lukea viestejäni. Kirjoitan tänne paljon, koska en voi oikein muutan keskustelua kunnolla mitään varsinkaan näistä asioista. 

Mitä tähän maailman epäkiinnostavimpaan elämään nyt kuuluisi. Arjet töissä vain ja muut ajat kotona yksin tekemässä omia juttuja, kuten aina ennenkin. Jos nyt tämmöisen hauskan fiasko tarinan joku haluaa kuulla, niin viime keskiviikkona pissasin housuun. En vaan ehtinyt kotiin. Ihan kamalaa, mutta mitä sitten, tuskin ketään kiinnostaa. Tänään makoilen sohvalla, luen kirjaa, katson telkkaria ja luen vauvaa. Tekisi mieli leipoa jotain mutta en tiedä jaksaako, tulee vaan tiskattavaa eikä mun leipomiset koskaan onnistu toivotulla tavalla.

Tavallaan tykkään yksinolosta, tätä on jatkunut nuoresta asti niin kauan etten edes osaa enää olla suhteessa. Välillä on jotain juttuja, mutta aina ne on loppuneet lyhyeen. Eikä jaksa enää. En tiedä mitä haluan ja mitä ihmettä tällä elämällä tekisi.

Onkohan se Suomessa oikeasti joku hyve ja ylpeydenaihe, ettei tapaa ystäviä juuri koskaan, mutta ei tunne silti yksinäisyyttä? Sittenkö menee hyvin, kun on priorisoinut heidät elämästään ulos?

Itselle tuttua myös tuo, että mietin mitä oikein haluan ja kuka oikein olen. Molemmat asiat välillä hukassa ja toivon, että tuntisin itseni paremmin ja osaisin sanoa vastauksen näihin juttuihin. Jollekin ehkä itsestään selviä asioita. 

Mihin tästä ketjusta katosi taas vaikka kuinka monta viestiä? Luin ketjua joku tunti sitten, kävin laittamassa itselleni lounasta ja nyt ajattelin vastata / kommentoida niin eihän monia niistä viesteistä enää olekaan ketjussa. Tasan taatusti ei ollut mitään epäasiallista.

Inhottavaa että tällaisessakin ketjussa joku kehtaa olla ilkeä kiusaaja. Tuollainen poistattaminen on ihan sama kuin sanoisi päin naamaa, että ole hiljaa ei sulla ole oikeutta tuoda ajatuksiasi julki.

Vierailija kirjoitti:

Itselle tuttua myös tuo, että mietin mitä oikein haluan ja kuka oikein olen. Molemmat asiat välillä hukassa ja toivon, että tuntisin itseni paremmin ja osaisin sanoa vastauksen näihin juttuihin. Jollekin ehkä itsestään selviä asioita. 

Kokemuksesta sanon, ettei sekään ole herkkua että oppii tuntemaan itsensä ja vihdoin tietää mitä elämäänsä haluaa ja mitä ei. Sitten sitä joutuukin hyväksymään, että monelta osin haaskasi elämänsä ja vielä aivan vahingossa / ajattelemattomuuttaan, koska ei aikanaan tehnyt asiaa x. Se kun estää sen, ettei nyt voi tehdä / saavuttaa asioita y ja z. Lisäksi ainakin itselleni kävi just niin, että tyystin harakoille meni just ne vuodet elämästä jolloin olisi ollut kaikista eniten mahdollisuuksia sekä intoa ja jaksamista. Nyt se kaikki tarmo tuli kulutettua aivan vääriin asioihin ja osin myös sellaiseen elämään joka ei ollut yhtään omannäköistä.

Se on yllättävän kuluttavaa, kun ihan jo tavisarjessa vähän kaikki hankaa vastaan eli mikään ei suju edes osin omalla painollaan. Jälkeenpäin sitä ei voi kuin ihmetellä kuinka sitä jaksoi päivästä toiseen painaa vaikka kaikki oli jotenkin vastaan. No, enää ei sitten mitään enää oikein jaksakaan. Bonarina sekin vetää mieltä matalaksi kun tajuaa, että olisi voinut saavuttaa vaikka mitä itselle tärkeää, jos tuon kaiken energian olisi saanut ja ymmärtänyt käyttää omannäköisen elämän rakentamiseen. Nyt se on jo myöhäistä.

Vierailija kirjoitti:

Mihin tästä ketjusta katosi taas vaikka kuinka monta viestiä? Luin ketjua joku tunti sitten, kävin laittamassa itselleni lounasta ja nyt ajattelin vastata / kommentoida niin eihän monia niistä viesteistä enää olekaan ketjussa. Tasan taatusti ei ollut mitään epäasiallista.

Inhottavaa että tällaisessakin ketjussa joku kehtaa olla ilkeä kiusaaja. Tuollainen poistattaminen on ihan sama kuin sanoisi päin naamaa, että ole hiljaa ei sulla ole oikeutta tuoda ajatuksiasi julki.

Oma sosiaalinen piirini on pienentynyt sellaiseksi, että jäljellä on enää vain ikääntyneet ja muistisairaat vanhemmat joita eilen kävin palvelutalossa tapaamassa. Kertoessani kuulumisia, joita toinen pyysi kertomaan toinen tokaisi oikein ääntään korottaen, että ole hiljaa! Sen jälkeen tuo kuulumisia kysellyt ihmetteli silmät lautasen kokoisina, että kuka sinä olet?

Kotiin kävellessä en enää tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa, mutta itkuksi meni.

Tuosta itsekeskeiseltä kuulostamisesta. Sitä varmaan kuulostaa muiden korviin joko itsekeskeiseltä mulkvistilta tai sitten äärimmäisen itsenäiseltä ihmiseltä eikä kumpikaan ole varsinaisesti kiinnostusta lisäävä piirre eli yksinäisyys ruokkii yksinäisyyttä myös tällä tavoin. Kun aina kertoo tehneensä jotain / käyneensä jossain yksin niin melko luonnollistahan se on, että kuulijoilla herää ajatus ettei joko huomioi kavereitaan tai edes halua kavereita vaan viihtyy yksin.

Joskus mietin, että pitäisikö keksiä mielikuvituskavereita joiden kanssa voisi sitten kertoa tehneensä sitä ja tätä esim kesälomalla. Olen vaan niin huono valehtelemaan, että ei onnistuisi ja vaikka onnistuisikin niin mitä sekään auttaisi? Sittenhän olisin ihminen jolla on jo kavereita, sosiaalista elämää ja kalenteri täynnä eli kukaan ei edes hyväntekeväisyyden nimissä haluaisi alkaa kaveeraamaan.

Tämä yksinäisyys on pirullinen kierre jossa päätyy ajan myötä vaan syvemmälle ja syvemmälle. Etenkin kun tuntuu, että yksinäiselle on jokin ennalta määritelty, melko suppeakin lokero mihin pitää sopia jotta muut pitää yksinäistä yksinäisenä eikä esim just itsekeskeisenä mulkvistina. Lisäksi tietty sitten sekin, että yksinäistä mielellään vähän kartetaan koska joku vikahan siinä on oltava kun yksinäinen on.

Olen ostanut kolme callunaa laitettavaksi petunioiden tilalle parvekelaatikkoon, mutta petuniat kukkii vielä nätisti, samoin krassit, mutta ne ovat omissa ruukuissaan.

Suunnittelin laitetaan petuniat pois lokakuun alussa, mutta eihän noin nättejä voi pois heittää.

Voitin eilen Lotosta melkein 300 euroa. Säästän sen talon remonttirahastoon. 🙂