Muita yksinäisiä? Arkisten asioiden jutteluketju.

Tuo on muuten aivan totta, että yksinäisen pitää kyetä todistamaan nuo kaikki stereotypiat ja ennakkoluulot vääriksi ennen kuin häneen aletaan suhtautua normaalin neutraalisti ja ns kuin keneen tahansa ihmiseen. 

Mistähän nuo muuten kumpuaa koska tuskinpa kaikki näitä(kin) uskotteluja ja "fraaseja" jankkaavat on yksinäistä ihmistä edes tavanneet. Siis ainakaan niin, että oikeasti tietäisivät ihmisen olevan yksinäinen ja kaipaavan seuraa. Tosin vaikka olisivatkin tavanneet niin eihän se yksi yksittäinen ihminen ole siltikään kuin vain yksi yksinäinen ihminen eikä mikään isomman ihmisryhmän mallikappale jossa kaikki on toistensa kopiota.

Miksiköhän sitä ei ollenkaan osata eikä haluta ottaa huomioon ettei jokainen yksinäinen ole samanlainen vaan ihan jokainen yksinäinenkin on oma, uniikki itsensä. Kumpuaako tuo siitä omasta yksinäisyydenpelosta, että koetaan tarpeelliseksi uskotella itselleen jokainen yksinäinen niin oudoksi, vääränlaiseksi ja vastenmieliseksi ihmiseksi että sellainen on syystäkin yksin eikä itselle vaan voisi koskaan niin käydä.

En tunnu saavan enää mitään aikaiseksi vaikka samaan aikaan tuntuu ettei muuta teekään kuin tee ja suorita velvollisuuksia ja pakollisia asioita eikä sitten ole energiaa tai jaksamista mihinkään mitä haluaisi tehdä. Sitä on jotenkin saamaton, lamaantunut ja aivan kierroksilla yhtä aikaa. Väsyttää oikeastaan koko ajan, mutta yöllä ei saa nukutuksi ja sitten etenkin iltapäivät/alkuilta menee haukotellessa ja aivan haaskuun kun mitään ei jaksa tehdä jos ei ole aivan pakko. Senkin sitten tekee noitumisen säestyksellä ja kiinnostus on pyöreä nolla. Nytkin nukahtaisin varmaan minuutissa jos vaan voisin ruveta nukkumaan joten tulin sitten lukemaan ketjua kun ei tässä just mitään järkevämpääkään voi tehdä tai saada aikaan. Tämäkin riepoo aivan älyttömästi kuinka paljon aikaa menee pelkkään odotteluun ja ns peukaloiden pyörittelyyn, kun samaan aikaan on niin vahva tunne, ettei aikaa olisi haaskattavaksi sekuntiakaan. Ei ainakaan enää. Se kiintiö oman vuoron odottamista kun on täyttynyt jo aikaa sitten ja silti se oman näköinen elämä ei ala ilmeisesti koskaan. Lisäksi tämä ainainen hämäryys alkaa käydä voimille jo tässä vaiheessa syksyä mikä tuntuu todella oudolta koska joskus aikoinaan syksyt ei tuntuneet missään ja sittemmin syksy alkoi tuntua vasta jossain marras-joulukuun taitteessa. Sekin varmaan vaikuttaa, että pidän syksystä tai ainakin aina ennen pidin, mutta nyt alkaa tuntua siltä etten ehkä tykkääkään enää. Sitten ei ole lempparivuodenaikaa ollenkaan :( Miksi ihan kaikki menee pilalle?

Sama täällä, minua ei enää kiinnostaisi edes nousta sängystä edes ylöskään, ei ole mitään järkevää menoa eikä ketään ihmistäkään minun elämässä. Ennen tykkäsin syksystä, nyt en enää.,ei tuola kärsi enää kaljotella ja rupatella puolituttujen kanssa mitä kesällä näki. Siinä ne minun elömäni ihmiset onkin.

Täällä kirjoittelee välillä joku toinenkin, jolla on elämässään tasan kaksi ihmistä eli omat vanhemmat ja hänelläkin on sama tilanne ettei heidän kanssaan voi jutella mistään eikä itse tunne vanhempiaan oikeastaan ollenkaan ja sama sitten toisinkin päin.

Omalla kohdalla olen alkanut miettiä näin jälkiviisaana että olisi varmaan ollut fiksumpaa ottaa reilusti etäisyyttä, koska tämä alkaa mennä mahdottomaksi kun ikääntyminen on tuonut monenlaista terveysmurhetta heistä kummallekin ja itsekin olen kaikkea muuta kuin se jaksava oma itseni eli terveysmurheita on itsellänikin mitä suurimmalla todennäköisyydellä. Silti pitäisi olla avuksi milloin missäkin ja tietenkin sillä siunaaman sekunnilla eikä minkäänlaista omaa tahtoa saisi olla. Sitä ei ole kyllä saanut ollakaan koskaan, mutta nyt tämä oma tilanne aiheuttaa sen etten enää vaan jaksa enkä siedä sitä että mun yli kävellään joka käänteessä. Kaipaan edes pientä arvostusta sille miten paljon teen ja se sana kiitos olisi myös mukava kuulla edes joskus. Sen sijaan saa osakseni äyskintää ja mykkyyttä eikä kukaan kuuntele mitä sanon jos puhun normaalilla äänellä. Kyllä se kuullaan mutta sitä ei noteerata mitenkään kuten ei ole koskaan ennenkään "kuultu". Sitten kun sanon isommalla äänellä asiani niin siitä suututaan ihan sekunneissa nollasta sataan vaikka siis se asia ei edes olisi mitään kritiikkiä tai muutakaan. Kuulemma ei olla kuuroja eikä heidän tarvitse kuunnella huutoa jne. Ja auta armias jos itse suutahdan! Sitten onkin suunnilleen jo kolmas maailmansota pystyssä ja esim eilen sain kuulla olevani itsekäs, piittaamaton ja kiittämätön joka ei ajattele muita vähääkään ja kuinka tulen tällaisella asenteella kohtaamaan vielä isoja ongelmia elämässäni. Tuo oli niin uskomatonta kuultavaa etten osannut enää sanoa mitään ja sitten olinkin tuon kaiken muun päälle vielä ylimielinen ja röyhkeä jolla on asenneongelma. Siinä minä purin huultani etten olisi a) purskahtanut itkuun ja b) sanonut oikeasti mielipidettäni aivan kaikesta eli suomeksi sanottuna haistattanut pskat kaikille vaikka varmaan olisi pitänyt. Ja mitähän ruusuilla tanssimista tämä elämä tähän asti on ollut? Voiko tämä edes mennä enää enemmän pieleen ja pahemmaksi? Olen yksinäinen, lapseton ja ikisinkku jolla ei ole enää edes töitä kuin pätkissä ja koko ajan vaan joku on vaatimassa jotakin. Mikään ei muutu hyväksi vaikka vääntäisin itseni solmulle mutta jostain syystä KUKAAN ei näe mitään siitä.

Ja tiedän, pitäisi panna välit poikki ihan varmasti mutta jotenkin se vaan on myöhäistä kun tilanne on mikä on. Se olisi pitänyt tehdä aikaa sitten, mutta minkäs teet kun en niin tehnyt. Nyt sitten ei ole oikea aika vaan jos sen tekisin niin olisin omasta mielestänikin itsekäs ja piittaamaton joka ei ajattele muita. 

Ketään en ala neuvomaan, mutta ehkä jokaisen muun kannattaa miettiä mitä muuveja tekee jotta ei päädy tähän samanlaiseen tilanteeseen jossa itse olen. Se tilanne kun tulee valitettavan yhtäkkiä ja ilman sopeutumisaikaa, mutta tämähän on vaan väliaikaista kunnes huomaakin sen olevan pysyvää ja "uusi normaali" kuten niin moni muukin asia.

Sanoisin, että ehkä mitään minkä voi tehdä jo tänään ei kannata siirtää huomiselle saati jättää sitä huomennakin tekemättä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En itse ole yksinäinen, mutta mieleen tuli miksi ette laittaisi kaupunkeja näkyviin ja sopia vaikka kahvila tms minne yksinäiset voisivat kokoontua ja tavata muita. Ja joku sovittu tunnistusmerkki vaikka rintaan

Samaa on eri muodoissa aiemminkin ehdotettu, mutta ei ole ollut kiinnostusta. Ehkä pitää ymmärtää ero yksin elämisen ja yksinäisyyden välillä. Yksin elävät eivät koe yksinäisyyttä ongelmaksi, vaan hakeutuvat aktiivisesti mukaan kaikenlaiseen toimintaan. Ne taas, jotka kärsivät yksinäisyydestä, kokevat, ettei siitä olisi apua. Eli ongelman luonne on jossain syvemmällä. 

Saatat olla totuuden lähteillä, kun toteat, että yksinäisyydessä voi olla kyse jostain, jossa ongelman ydin on jossain syvemmällä. Itse vietän paljon aikaa yksin mutten ole koskaan tuntenut itseäni yksinäiseksi. Ehkä yksinolo ei ahdista, kun tiedän saavani seuraa, jos haluan, yksinolo on vapaaehtoista.  Seurassa minua kiinnostavat eniten ihmiset, joilla on jotakin uutta ja idearikasta näkemystä asioista, jotka ovat lukeneet paljon kirjoja. Kiinnostavia osaamisalueita voi olla keittiöaskareista tähtitieteeseen. On kiva oppia jotakin uutta toiselta ihmiseltä. Positiivinen elämänasenne on hyvä, mutta toki haluan kohtuullisessa määrin kuulla huolista ja elämänhaasteista. Valittajat eivät ole makuuni, vaikka kokisivat kuinka tarpeelliseksi alati purkautua elämänsä epäkohdista. Koen, että itseltäni vaaditaan myös aika paljon joustoa ihmissuhteissa, siksi ne joskus tuntuvat niin energiaa vieviltä, mutta pitää muistaa, ettei maailma pyöri oman napsin ympärillä ja on muistettava vastavuoroisuus ja vieraanvaraisuus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vielä ajatuksena niinhän kouluissakin hoetaan aina, että etsi joku toinen yksinäinen, että saat seuraa jne. Itsellekin sanottu näin ja minä taas mietin, että se voi käydä niin (kokemusta on), että se toinen yksinolija ei kaipaakaan seuraa tai on niin erilainen ihminen, ettei ystävyyttä synny tai et oikein edes löydä juteltavaa mistään. Tai sitten juuri se, että itse kaipaisit seuraa tosi paljon ja toista ei oikestaan kiinnosta tai huomaat, ettei sinulla ole mitään väliä toiselle, vaikka mukamas teet kivan teon ja ajattelet että menen juttelemaan tuon melkein aina koulussa yksin olevan kanssa. Sitten lopulta jopa häpeää sitä, että mitä oikein luuli ja yritti seuraa saada ja samalla tavallaan näytti sen, että itse kärsii yksinäisyydestä toisen ollessa ihan ok asian kanssa. Tämän myötä ymmärrän silti sen, että yksinäisyys tai jopa pelkkä yksinolo nähdään yhdistävänä tekijänä ainakin "ulkopuolisten" toimesta.

Totta. Lisäksi tässäkin yhteydessä ohitetaan kokonaan se, että yksinäinen on myöskin ihan vain ihminen eli omaa aivan samalla tavalla inhimillisiä tunteita mitä kuka tahansa muukin. Yksinäinen ei kuitenkaan saisi lannistua eikä pahoittaa mieltään eikä oikeastaan mitään muutakaan vaan sitä pitäisi olla kuin jokin robotti joka vaan toistaa samaa uudelleen ja uudelleen vastoinkäymisistä ja torjunnoista huolimatta. Pitää vaan jaksaa olla reipas ja aktiivinen, tutustua ihmisiin mutta olla etsimättä seuraa, mennä kansalaisopiston kurssille, kirjastoon, vapaaehtoiseksi ja hankkia koira koska sitten on aina juttuseuraa..

Siinä missä se perheellinen ja/tai sosiaalista elämää omaava saa jokaisen ikävän kohtaamisen/kokemuksen vastapainoksi mukavia kohtaamisia ja hetkiä niin se yksinäinen ei saa mitään keneltäkään mikä kompensoisi sitä ikävää asiaa. Silloin on tietenkin helpompaa ohittaa sellaiset olankohautuksella ja unohtaa kun tilalle tulee hetken päästä jotain mukavaa eikä se ikävä kokemus ole sen paremmin ainoa kuin viimeisinkään vaan se painuu muiden, mukavien juttujen alle. Sehän on vaan poikkeustilanne vaikka tietenkin niitä osuu kaikkien kohdalle. Sen sijaan yksinäiselle se ei ole mikään poikkeus vaan noita ikäviä juttuja kertyy yksi toisensa perään eikä siinä välissä sitten ole mitään. Ei hyvää eikä pahaa. 

Lopulta se vaan lannistaa ja tekee araksi sekä epäluuloiseksi jolloin ympärilleen kasvattaa suojakseen panssarin, joka tietenkin vaan ruokkii sekä sitä, että yksinäisyys jatkuu jatkossakin ja että ne kohtaamiset on jatkossakin kaikkea muuta kuin mukavia. Sitä päätyy melkoiseen pattitilanteeseen josta ei oikein ole poispääsyä ellei sitten oikeasti jostain kehitä jotain supervoimia itselleen. Sitä vaan ei kenenkään pitäisi joutua tällaiseen kierteeseen edes alkujaan mitä yksinäisyys aiheuttaa tai ainakin se pitäisi saada poikki ihan heti ennen kuin se ehtii aiheuttaa vahinkoa.

Jokaisen ihmisen pitäisi joutua kokemaan yksinäisyyttä vaikka kuukauden verran, niin tajuaisivat eivätkä niitä tyhmiä mrne kirjastoon neuvoja, ne ottaa hermoon ei kirjasto sukulaista korvaa eikä parisuhdetta.

Vierailija kirjoitti:

Sama täällä, minua ei enää kiinnostaisi edes nousta sängystä edes ylöskään, ei ole mitään järkevää menoa eikä ketään ihmistäkään minun elämässä. Ennen tykkäsin syksystä, nyt en enää.,ei tuola kärsi enää kaljotella ja rupatella puolituttujen kanssa mitä kesällä näki. Siinä ne minun elömäni ihmiset onkin.

Olen alkanut ihan tosissani miettiä että aloitan taas kaljoittelun vaikkakaan yksin sekään ei kiinnosta. Nuo pussikaljaporukat tuntuu jotenkin vieraalta ja väärältä enkä tietenkään tiedä olisinko haluttua seuraa sellaiseenkaan koska ei niissä tuttuja ole eikä baarissa istumiseen ole oikeastaan varaa. Yhdellä sitä voisi tietty käydä, mutta ei siitä tule kuin pahalle päälle tai ainakin ennen se oli niin. Eikä se yksillä käyminen sitä paitsi koskaan edes onnistunut. Aina meni monta.

Tuntuu enää vaan ihan typerältä ja sellaiselta mitä kettua sä oikein kuvittelin saavuttavasi- jutulta koko alkoholinkäytön lopettaminen. Mitään hyvää kun sen myötä ei elämään ole tullut enkä mitään kivaa ole saavuttanutkaan. Ei muuttunut elämä eikä kohentunut elämänlaatu eikä -tasokaan vaikka kaiken sellaisen pitäisi oikeastaan olla väistämätön seuraus siitä, että kiertää korkin kiinni. Jos siis uskoo median ja asiantuntijoiden vakuutteluja ja tyhmä minä uskoin. En usko enää. Paremmin moni asia tuolloin oli mitä nykyisin vaikka ei ne hyvin silloinkaan olleet. Paremmin kuitenkin. Nyt on ihan kaikki jotenkin pielessä ja väärin eikä mikään ole mieluisaa eikä mitään jaksa. Aiemmin tykkäsin liikkua luonnossa vaikka ei siihen koskaan ole ollut sellaisia mahdollisuuksia mitä olisin kaivannut mutta enää ei sekään innosta pätkän vertaa. Näissä olosuhteissa siis. koska joku kunnon vaellusreissu kyllä kelpaisi ja kiinnostaisi. Tosin ei yksin sekään eikä edes missään vieraassa vaellusporukassa vaan esim oman puolison kanssa. Enää ei kiinnosta mitkään kompromissit tai secondbestit missään asiassa vaan ainaisen tyytymisen ja kelpuuttamisen sijaan tahtoo joko sen just täydellisen mieluisan tai sitten ei ollenkaan. Joko tai. 

Varmaan parin viime vuoden aikana se on iskenyt kunnolla tajuntaan, etten enää ehdi enkä voi rakentaa itselleni omannäköistä elämää. Siinä meni sitten samalla jotenkin kaikki kiinnostus yhtään mihinkään ja kaikki muuttui yhdentekeväksi, tarpeettomaksi ja turhaksi. Millään ei jotenkaan ole enää mitään väliä vaan aivan sama kaikki. Tuntuu kuin olisi vedetty matto jalkojen alta oikein sellaisen häijyn ivanaurun höystämänä. Buahhahhah. 

Vierailija kirjoitti:

Jokaisen ihmisen pitäisi joutua kokemaan yksinäisyyttä vaikka kuukauden verran, niin tajuaisivat eivätkä niitä tyhmiä mrne kirjastoon neuvoja, ne ottaa hermoon ei kirjasto sukulaista korvaa eikä parisuhdetta.

Niinpä. Tuon kokemuksen pitäisi olla vielä sellainen, ettei siitä olisi mitään tietoa tai takeita että se yksinäisyys on vain määräaikaista laatua eli sitä ei voisi vain lusia pois ajatuksella kuinka kuukausi se vain on ja sen seisoo vaikka päällään aidanseipäänäkin. Ja tuo kirjasto.. ennen niissä ei se oma yksinäisyys mitenkään korostunut kun siellä oltiin hiljaa kuin kirkossa ja suurin piirtein kaikki muutkin vaelsi yksinään siellä kirjahyllyjen välissä. Nykyisin on ihan toinen meno josta siitäkin jää ulkopuoliseksi vaikkakaan se ei harmita vaan se, ettei siellä enää ole rauhallista ja mukavaa. Yksinäisyyttä sielläkään käyminen ei kyllä poista vaikka kuinka jäisi istumaan hetkeksi lukusaliin jonkun lehden kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En itse ole yksinäinen, mutta mieleen tuli miksi ette laittaisi kaupunkeja näkyviin ja sopia vaikka kahvila tms minne yksinäiset voisivat kokoontua ja tavata muita. Ja joku sovittu tunnistusmerkki vaikka rintaan

Samaa on eri muodoissa aiemminkin ehdotettu, mutta ei ole ollut kiinnostusta. Ehkä pitää ymmärtää ero yksin elämisen ja yksinäisyyden välillä. Yksin elävät eivät koe yksinäisyyttä ongelmaksi, vaan hakeutuvat aktiivisesti mukaan kaikenlaiseen toimintaan. Ne taas, jotka kärsivät yksinäisyydestä, kokevat, ettei siitä olisi apua. Eli ongelman luonne on jossain syvemmällä. 

Saatat olla totuuden lähteillä, kun toteat, että yksinäisyydessä voi olla kyse jostain, jossa ongelman ydin on jossain syvemmällä. Itse vietän paljon aikaa yksin mutten ole koskaan tuntenut itseäni yksinäiseksi. Ehkä yksinolo ei ahdista, kun tiedän saavani seuraa, jos haluan, yksinolo on vapaaehtoista.  Seurassa minua kiinnostavat eniten ihmiset, joilla on jotakin uutta ja idearikasta näkemystä asioista, jotka ovat lukeneet paljon kirjoja. Kiinnostavia osaamisalueita voi olla keittiöaskareista tähtitieteeseen. On kiva oppia jotakin uutta toiselta ihmiseltä. Positiivinen elämänasenne on hyvä, mutta toki haluan kohtuullisessa määrin kuulla huolista ja elämänhaasteista. Valittajat eivät ole makuuni, vaikka kokisivat kuinka tarpeelliseksi alati purkautua elämänsä epäkohdista. Koen, että itseltäni vaaditaan myös aika paljon joustoa ihmissuhteissa, siksi ne joskus tuntuvat niin energiaa vieviltä, mutta pitää muistaa, ettei maailma pyöri oman napsin ympärillä ja on muistettava vastavuoroisuus ja vieraanvaraisuus.

Ajatella tosiaan, että yksinäisyys ja yksin oleminen on kaksi tyystin eri asiaa.

"Koen, että itseltäni vaaditaan myös aika paljon joustoa ihmissuhteissa, siksi ne joskus tuntuvat niin energiaa vieviltä, mutta pitää muistaa, ettei maailma pyöri oman napsin ympärillä ja on muistettava vastavuoroisuus ja vieraanvaraisuus." 

Itse olen elämässäni melkein aina joustanut muiden mukaan ja auttanut. Ollut kaikessa perheen jutuissa mukana oli ne sitten muutot, remontit tai jotain muuta. Näin joskus mietin, koska alkaa minun aikani ja voisin sanoa, että nyt minä teen näin ja minua kuunneltaisiin ja kysyttäisiin, että mitä minä haluaisin tai mitä ajattelen jostain. Kuulostaa itsekkäältä, mutta jonkun viestissä mainittu asia eli itsensä unohtaminen kaiken keskellä on tosi tuttua. Tietysti ikinä ei sitä hetkeä tule jos en saa sanottua, että nyt on minun vuoroni edes välillä. 

Jokainen yksinäisyyttä kokevakin ihminen varmaan kokee niitä hetkiä, että välillä on ok olla yksin ja pärjää sen yksinäisyyden tunteen kanssa. Se tunne on ehkä vähän lievempi ja näkee hyviä asioita elämässään. Toki jokainen on erilainen ja joku sanoisi, ettei edes koe sellaisia parempia hetkiä yksinäisyyden kanssa. Itse taas kuulun niihin joille on välillä ok olla yksin ja kestän sitä yksinäisyyden tunnetta. Silti monesti taas se yksinäisyyden tunne tuntuu pahalta ja itsellä ehkä se ajatus tulee etten voi olla osa mitään tai kukaan ei edes tunne minua kunnolla tai en voi jakaa ajatuksia tai kokemuksia kenenkään kanssa. Se, vaikka pari tärkeää läheistä onkin. Silti elämä jää tavallaan sellaiseksi etten ole osa mitään ja kuulu minnekään. 

Vierailija kirjoitti:

"Koen, että itseltäni vaaditaan myös aika paljon joustoa ihmissuhteissa, siksi ne joskus tuntuvat niin energiaa vieviltä, mutta pitää muistaa, ettei maailma pyöri oman napsin ympärillä ja on muistettava vastavuoroisuus ja vieraanvaraisuus." 

Itse olen elämässäni melkein aina joustanut muiden mukaan ja auttanut. Ollut kaikessa perheen jutuissa mukana oli ne sitten muutot, remontit tai jotain muuta. Näin joskus mietin, koska alkaa minun aikani ja voisin sanoa, että nyt minä teen näin ja minua kuunneltaisiin ja kysyttäisiin, että mitä minä haluaisin tai mitä ajattelen jostain. Kuulostaa itsekkäältä, mutta jonkun viestissä mainittu asia eli itsensä unohtaminen kaiken keskellä on tosi tuttua. Tietysti ikinä ei sitä hetkeä tule jos en saa sanottua, että nyt on minun vuoroni edes välillä. 

Paljon riippuu niistä muista ihmisistä että tuleeko sitä hetkeä silloinkaan vaikka saisi sanottua, että nyt tai edes joskus olisi minunkin vuoroni. Monesti se auttaja-joustaja-tsempparin rooliin nakitettu nähdään ainoastaan muiden auttajana jolla ei ole samanlaisia oikeuksia eikä tarpeitakaan mitä näillä muilla, että pienikin toive (ei edes vaatimus) saa aikaan suuttumusta ja raivoakin. Sitä vastavuoroisuutta ei ole luvassa edes tuolloin vaan tämä auttaja nähdään itsekkäänä, joka ei osaa ottaa muita huomioon. Näinhän siis ei tietenkään ole, mutta ne muut on niin tottuneet siihen auttajan joustamiseen ja mukautumiseen, että se vastavuoroisuuden puuttuminen ei heille näy eikä sitä halutakaan nähdä vaan kaiken kuvitellaan olevan just kuten kuuluukin ja normaalisti. Sitten kun siitä poikkeaa ja haluaa tulla nähdyksi / kuulluksi ja että olisi vihdoin sitä vastavuoroisuutta niin se onkin muille itsekkyyttä ja muiden huomioimattomuutta ja tulee vain riitaa.

Kokemuksesta sanon, että sitä aikaa ei tule koskaan että tulisi kuulluksi tai joku kysyisi mitä haluan, ajattelen tai olen jostain asiasta mieltä. Sitä ei vaan tule tuollaisessa lähipiirissä, jossa on joutunut kynnysmaton rooliin ja vaikka siitä aikanaan aika jättääkin niin mitään uutta lähipiiriä tai porukkaa ei tule ikinä mistään.

Ei lohduta yhtään, että meitä piikoja-tsemppari-joustaja-kynnysmaton rooliin jo lapsesta saakka kasvatettuja (naisia) on paljon. Niin monta hukkaan heitettyä elämää ja aivan liikaa toteutumatta jääneitä haaveita ja unelmia.

Toiset minun ikäiseni elävät ruuhkavuosia ja odottavat eläkkeelle pääsyä, pitävät huolta vsnhemmistaan ja lapsenlapsistaan. Minulla ei ole mitään odotettavaa, ei ole elämää olin eläkkeellä tai en.

Yksinäisyyden syyt tosiaan saattaa löytyå jostain syvemmältä. Ongelmaksi koettu yksinäisyys on pakkoyksinäisyyttä, ei vapaaehtoinen valinta. Se alkaa usein jo lapsuudessa, sitä jää porukan uljopuolelle, koska ehkä pidetään erilaisena tai tuntee itsensä erilaiseksi. Syy voi olla vaikka perheen erilaisissa oloissa tai perhekin on hyvin vähän kontaktissa muihin. Silloin nuoren sosiaaliset taidot ei saa harjoitusta, hän pyörii yksin omassa, pienessä maailmassaan ja ulkopuoliset voi tuntua jopa uhalta. Hän on helppo uhri kiusaajille eikä hänellä ole tukijoukkoja haavoittumista vastaan.  Tästä kierre voi kasvaa ja jatkua opiskeluun ja työpaikalle. Kaikkialla on outo ja erilainen. Lopulta ei enää luota itseensä eikä muihin, niin että edes yrittäisi luoda ystävyyssuhteita, ja kaikilla muilla näyttää jo olevan vakiintunut ystäväpiiri. Helposti ajatukset alkaa pyöriä vaan omassa yksinäisyydessä ja elämän epäoikeudenmukaisuudessa. Ja tottahan tuo epäoikeudenmukaisuus on. Lähtökohdat lapsuudessa määrää liikaa, miten elämä menee. Tämä yksinäisyyden kierre pitäisi katkaista jo lapsuudessa. 

Monenlaista tekisi mieli tehdä, mutta en tiedä mistä päästä aloittaisi eikä mikään oikein jaksa innostaakaan. Silti ei jaksaisi yhtään enää vaan olla ja möllöttääkään eli mikään ei ole nyt hyvä. Ärsyttää tämä ja kaikki muukin enkä tajua miksi olen mennyt tällaiseksi ihan oudoksi jotenkin. Itkettää ja suututtaa samaan aikaan mutta vastaavasti ei naurata ja ole hyvä mieli sen paremmin yhdessä kuin erikseenkään. Nuo positiiviset tunteet on kadonneet ihan kokonaan vaikka ei tässä mitään positiivista ole aikoihin ollutkaan. Liekö ikinä kun kaikki on ollut jotenkin vääränlaista niin kauan kuin muistan eikä koskaan ole ollut edes sellaista hyvää oloa omissa nahoissaan vaan sellainen sietäminen on päällimmäinen tunne ihan kaikessa. Sietää, joustaa, mukautuu, alistuu, hyväksyy, katsoo sormien läpi, antaa periksi.. Noilla sanoilla voi kuvata koko tätä tähänastista elämää. En vaan jaksa enää vaan haluan vihdoin elää ihan sitä oman näköistä elämää. Sekään ei ole iso vaatimus koska tämän etäämmälle siitä ei varmaan edes pääse ainakaan laillisin keinoin. Kaikki on pielessä ja kaikki on väärin eikä mikään miellytä mutta aikakin tuntuu loppuvan kesken eikä voimia minkään muuttamiseen ole mutta näinkään en enää voi enkä halua jatkaa.

Vierailija kirjoitti:

Toiset minun ikäiseni elävät ruuhkavuosia ja odottavat eläkkeelle pääsyä, pitävät huolta vsnhemmistaan ja lapsenlapsistaan. Minulla ei ole mitään odotettavaa, ei ole elämää olin eläkkeellä tai en.

Niin no, mä huolehdin muistisairaista vanhemmistani ja siinäpä se sitten onkin. Ei ole elämää eikä odotettavaa, ei tule olemaan lapsenlapsia kun ei ole lapsiakaan eikä ilmeisesti ikinä eläkkeelle pääsyäkään mutta ei sitä ole töitäkään. Ei tässä kyllä olisi aikaakaan millekään muulle kun nyt on se päivän ainoa rauha ja oma hetki, kun kummatkin sain yövaatteisiin ja sänkyyn. Puoliltaöin alkaa sitten vessarumba enkä enää edes tiedä onko järkevämpi yrittää nukkua se pari tuntia jo näin ysiltä vaiko yrittää vasta ekan vessakierroksen jälkeen. Sitä kun ei aina saa uudelleen unta kun pahimmoilteen nukkuu sen pari tuntia mutta siitäkään ei ole takeita, että aamuyöllä tulee rauhallista hetkeä kun tuo vessa-ja vaipparumba alkaa. Sitten onkin jo aamulääkkeiden aika ennen kuin ehtii edes kunnolla nukahtaa. Peiliin ei uskalla enää vilkaistakaan ja tuntuu kuin olisi itsekin +70v.

Vierailija kirjoitti:

Yksinäisyyden syyt tosiaan saattaa löytyå jostain syvemmältä. Ongelmaksi koettu yksinäisyys on pakkoyksinäisyyttä, ei vapaaehtoinen valinta. Se alkaa usein jo lapsuudessa, sitä jää porukan uljopuolelle, koska ehkä pidetään erilaisena tai tuntee itsensä erilaiseksi. Syy voi olla vaikka perheen erilaisissa oloissa tai perhekin on hyvin vähän kontaktissa muihin. Silloin nuoren sosiaaliset taidot ei saa harjoitusta, hän pyörii yksin omassa, pienessä maailmassaan ja ulkopuoliset voi tuntua jopa uhalta. Hän on helppo uhri kiusaajille eikä hänellä ole tukijoukkoja haavoittumista vastaan.  Tästä kierre voi kasvaa ja jatkua opiskeluun ja työpaikalle. Kaikkialla on outo ja erilainen. Lopulta ei enää luota itseensä eikä muihin, niin että edes yrittäisi luoda ystävyyssuhteita, ja kaikilla muilla näyttää jo olevan vakiintunut ystäväpiiri. Helposti ajatukset alkaa pyöriä vaan omassa yksinäisyydessä ja elämän epäoikeudenmukaisuudessa. Ja tottahan tuo epäoikeudenmukaisuus on. Lähtökohdat lapsuudessa määrää liikaa, miten elämä menee. Tämä yksinäisyyden kierre pitäisi katkaista jo lapsuudessa. 

Jos mietin omaakin taustaani niin olin ihan tavallinen lapsi ja perheeni myöskin täysin tavallinen. Olin ehkä hieman ujompi, mutta meillä oli paljon toisten lapsia hoidossa ja kävi myös kylässä porukkaa. Näin lapsuuteni oli ihmisten osalta vilkasta. MInulla oli harrastuksia paljon ja näin ihmisiä sen myötä. Oli esiintymistä vaativia harrastuksia ja porukalla "tehtäviä" harrastuksia. Näin minun taustani oli hyvä ja silti se ei auttanut minua. Kiusaaminen ei katso sitä kuka olet. Silti itsellä alkoi se jo lapsuudessa vähitellen. Sekään jos sinulla on tukijoukkoja ei suojaa siltä etteikö joku voisi ottaa sinua silmätikuksi. Näin lapsuus ei minusta määritä kaikkea ja se ei ole syy  kaikkeen. Kaikilla on oma polkunsa ja hetkensä elämässään mitkä vaikuttavat. Näin omalla kohdalla olin täysin tavallinen lapsi ja nuorikin siihen asti, kun kiusaaminen paheni. Sitä ennen muuton vuoksi olin joutunut uuteen porukkaan, mutta sielläkin löysin ystäviä ja seuraa siihen asti, kun jotkut päättivät, että nyt se loppuu ja kiusaaminen paheni. Jos sitä ei olisi ollut olisin voinut olla se "tavallisen" nuoruuden omaava ihminen itsekin.  Minulla olisi ollut oikeus elää sellainen nuoruus ja olisi ollut edes joku ystävä.

Loppuun asti yritin aina tutustua muihin. Joskus myöhemmin toki kokemusteni myötä hieman luovutin, koska kiusaaminen jatkui niin kauan. Toki se on syönyt luottamusta sekä itseen, että muihin. Toisaalta koen olevani täysin tavallinen ihminen niin kuin jokainen muu. En koe itseäni erilaiseksi esim persoonani myötä. Se erilaisuuden tunne liittyy enemmänkin siihen erillisyyteen, että minulla ei ole esim porukkaa johon kuuluisin tai sellaista lähipiiriä. Kuitenkin olen kulkenut niin vaikeita teitä välillä, että se on opettanut elämästä paljon ja sillä on vaikutuksensa. 

Mikä sitten olisi pelastanut minut aikoinaan. Se on vaikea kysymys johon on yksi vastaus eli muutto muualla pois parin vuoden päästä tuolta paikkakunnalta. Se on ainoa keino jos miettii kaiken kokemani ikävyyden määrää. Joku sanoo, että miksi kiusatun pitäisi paeta. Minä sanon, että vain puhtaalta pöydältä aloittaminen auttaa ja jos jäät kärsit paljon ja olet edelleen yksin, vaikka tilanne paranisi. Jos pessimisti haluaa olla niin sanoo, että kiusaamista on kaikkialla, mutta joskus kiusattua onnistaa toisaalla. Niitäkin kokemuksia on. Silti elämä harvoin pyörii perheen lasten ympärillä ja esim koko taloutta ei voi kaataa esim muuttamalla sen vuoksi jos lasta kiusataan. Tämäkin vain omaa tarinaa ja tiedän, että jokaisella on omat kokemuksensa. Minä olen antanut itselleni anteeksi sen, että minusta tuli kiusattu, koska minä en muuttaisi itseäni, enkä ole syylllinen mihinkään. Olen nähnyt toivoa elämässäni aina lukuunottamatta pieniä hetkiä joilloin on ollut tosi vaikeaa.

Palelee, kattelen suorantoistopalvelusta hyviä ohjelmia ja olen vaan, kukaan ei minua kaipaa eikä odota missään eikä ole muutenkaan kiinnostunut olenko edes hrngissä. Tämmöstä elämää, yksinäisen pitää vaan olla vaikka ei tässä mitään mieltä ole, enkä usko että tämä miksikään muuttuu.