Muita yksinäisiä? Arkisten asioiden jutteluketju.

Aamulenkillä aloin oikein asiakseni miettimään, että mistä kaikesta unelmoin ja haaveilin joskus aiemmin. Että josko jonkun niistä vielä voisin ottaa työn alle ja toteutukseen, koska ylimääräistä vapaa-aikaahan yksinäisenä on ihan riittämiin eikä ne nyt mitään mahdottomia ole koskaan olleet paitsi se oma hevonen. Sekin vaan silloin lapsena ja nuorena, koska aikuisiälle mulla oli aivan muunlaiset suunnitelmat ja niihin olisi se oma hevonen tai parikin sopinut oikein hyvin.

Mikään tuosta ei toteutunut. Ei mikään, mutta siksi aloinkin miettimään jotain pienempiä juttuja jotka olisi mieleisiä ja mistä on haaveillut, mutta jotenkin se vaan kaikki kiertyy tuonne samaan suunnitelmaan eli jos vain olisi saanut toteuttaa omannäköisen tulevaisuudensuunnitelmani niin siinä sivussa olisi toteutunut moni muukin mieluisa juttu ja unelma ihan bonuksena. Samalla sitten huomasin ettei mikään unelma ole toteutettavissa irrallisena tuosta vaan se todellakin on kaikki tai ei mitään. 

Sitä on aivan liian kauan etsinyt jokaisesta asiasta sen pienenkin hopeareunuksen ja ilahtunut tosi pienistä, monille varmaan täysin merkityksettömistäkin jutuista. Tyytynyt niin vähään koska ilman sitä olisi varmasti seonnut jo aikaa sitten. Enää tuohon ei pysty eikä sitä jaksa olla kaivamassa niitä pieniä ilonaiheita vaan tarvitsee enemmän. Ei se riitä, että vaihtaa muutaman sanan kaupassa jonkun myyjän tai toisen asiakkaan kanssa. Eikä se riitä, että fiilistelee uuden shampoon tuoksua tai neuloo itselleen uudet villasukat. Nuo pienet ilot on vaan liian vähän. Niiden lisäksi pitäisi olla paljon muutakin jotta elämä tuntuisi omannäköiseltä ja elämisen arvoiselta.

Vierailija kirjoitti:

Aamulenkillä aloin oikein asiakseni miettimään, että mistä kaikesta unelmoin ja haaveilin joskus aiemmin. Että josko jonkun niistä vielä voisin ottaa työn alle ja toteutukseen, koska ylimääräistä vapaa-aikaahan yksinäisenä on ihan riittämiin eikä ne nyt mitään mahdottomia ole koskaan olleet paitsi se oma hevonen. Sekin vaan silloin lapsena ja nuorena, koska aikuisiälle mulla oli aivan muunlaiset suunnitelmat ja niihin olisi se oma hevonen tai parikin sopinut oikein hyvin.

Mikään tuosta ei toteutunut. Ei mikään, mutta siksi aloinkin miettimään jotain pienempiä juttuja jotka olisi mieleisiä ja mistä on haaveillut, mutta jotenkin se vaan kaikki kiertyy tuonne samaan suunnitelmaan eli jos vain olisi saanut toteuttaa omannäköisen tulevaisuudensuunnitelmani niin siinä sivussa olisi toteutunut moni muukin mieluisa juttu ja unelma ihan bonuksena. Samalla sitten huomasin ettei mikään unelma ole toteutettavissa irrallisena tuosta vaan se todellakin on kaikki tai ei mitään. 

Sitä on aivan liian kauan etsinyt jokaisesta asiasta sen pienenkin hopeareunuksen ja ilahtunut tosi pienistä, monille varmaan täysin merkityksettömistäkin jutuista. Tyytynyt niin vähään koska ilman sitä olisi varmasti seonnut jo aikaa sitten. Enää tuohon ei pysty eikä sitä jaksa olla kaivamassa niitä pieniä ilonaiheita vaan tarvitsee enemmän. Ei se riitä, että vaihtaa muutaman sanan kaupassa jonkun myyjän tai toisen asiakkaan kanssa. Eikä se riitä, että fiilistelee uuden shampoon tuoksua tai neuloo itselleen uudet villasukat. Nuo pienet ilot on vaan liian vähän. Niiden lisäksi pitäisi olla paljon muutakin jotta elämä tuntuisi omannäköiseltä ja elämisen arvoiselta.

Ja kuten jo muidenkin suulla todettua, ei riitä kirjastossa tai kahvilassa käyminen, ei bussilla kulkeminen saati kauppakeskuksessa pyöriminen. Ei tässä mikään materia tai herkut auta vaan tarvitsee niitä merkityksellisiä ihmissuhteita, läheisyyttä ja kokonaisvaltaista hyvää oloa mikä tulee vain siitä, että elämässä on ne kaikki peruspalikat kohdallaan. Se mitä ne kenellekin on vaihtelee tietenkin, mutta osin ne varmaan on kaikille samoja vähän samalla tapaa kuin ne perustarpeetkin joihin itseasiassa just nämä sosiaalisetkin tarpeet kuuluu ihan samalla tavalla kuin arvostuksenkin tarve. En vähättele ollenkaan hengitysilman, unen tai ravinnon tarvetta, mutta aika yhdentekeviksi nuokin tietyllä tavalla muuttuu kun elämässä ei muuta ole. Miksi tosiaan olla edes elossa jos ei muuta ole eikä ilmeisesti myöskään tule olemaan?

Monesti käy niin, että ihmiset ei huomioi millään tavalla kaikkea sitä hyvää mitä toinen tekee vaan ainoastaan se nähdään mitä ei tee. Kiitosta ei tule jeesistä ja joustamisesta toisen/muiden hyväksi, mutta moitteita kyllä tulee kun jossain asiassa jää jeesaamatta ja joustamatta. Jotenkin se kaikki hyvä otetaan itsestäänselvyytenä ja jonakin oikeutettuna etuna, ihan kuin miniminä ja tuossakin se nälkä kasvaa syödessä.

Silti tosi usein nimenomaan sitä yksinäistä moititaan siitä ettei hän ymmärrä vastavuoroisuudesta mitään ja pitää antaa, joustaa ja olla muille tukena koska muuten ei kukaan halua olla kaveri. Minusta tuo on ennemminkin päinvastoin.

Vierailija kirjoitti:

Monenlaista tekisi mieli tehdä, mutta en tiedä mistä päästä aloittaisi eikä mikään oikein jaksa innostaakaan. Silti ei jaksaisi yhtään enää vaan olla ja möllöttääkään eli mikään ei ole nyt hyvä. Ärsyttää tämä ja kaikki muukin enkä tajua miksi olen mennyt tällaiseksi ihan oudoksi jotenkin. Itkettää ja suututtaa samaan aikaan mutta vastaavasti ei naurata ja ole hyvä mieli sen paremmin yhdessä kuin erikseenkään. Nuo positiiviset tunteet on kadonneet ihan kokonaan vaikka ei tässä mitään positiivista ole aikoihin ollutkaan. Liekö ikinä kun kaikki on ollut jotenkin vääränlaista niin kauan kuin muistan eikä koskaan ole ollut edes sellaista hyvää oloa omissa nahoissaan vaan sellainen sietäminen on päällimmäinen tunne ihan kaikessa. Sietää, joustaa, mukautuu, alistuu, hyväksyy, katsoo sormien läpi, antaa periksi.. Noilla sanoilla voi kuvata koko tätä tähänastista elämää. En vaan jaksa enää vaan haluan vihdoin elää ihan sitä oman näköistä elämää. Sekään ei ole iso vaatimus koska tämän etäämmälle siitä ei varmaan edes pääse ainakaan laillisin keinoin. Kaikki on pielessä ja kaikki on väärin eikä mikään miellytä mutta aikakin tuntuu loppuvan kesken eikä voimia minkään muuttamiseen ole mutta näinkään en enää voi enkä halua jatkaa.

Mun tekisi mieli heittää ihan kaikki tavarat roskiin, mutta samaan aikaan tekisi niin mieli ostaa sitä sun tätä uutta. Tosiaankin siis vain uutta ei erilaista tai sellaista mitä ei jo jonkinlaisena versiona olisi olemassa vähintään jo kahta kappaletta. Tämä on aivan järjetöntä, koska nytkin katsoin ihania flanellilakanoita vaikka kaapissa on viime syksyltä yhdet jotka ei vielä ole edes sänkyyn asti päätyneet. Pesty ne on mutta siihen sitten sekin inspis stoppasi. Toinen järjettömyys on sitten se, että niitä pitää aina olla ne kahdet vaikka yksinäni minä aina nukun eikä tällä hetkellä ole (ihme kyllä!) kahta normilevyistä täkkiäkään eli vain yhdelle tuollaiselle pussilakanalle on käyttöäkin. Hävettää mainitakaan, että on mulla tuon pikkupeiton lisäksi sängyssä myös tuplaleveä täkki eli niitä tuplaleveitä pussilakanoitakin on varmasti parin elämän tarpeiksi. Jotain tyhjyyttä sitä ilmeisesti täyttänyt mutta mielenvikaistahan tämä on. On ollut jo kauan, ehkä liiankin. Nyt kun aloin tunnustelemaan niin menköön sitten samaan konkurssiin tämäkin, että jotenkin sitä aina kuvittelee ihania lakanoita katsellessa ja hankkiessa että noissa on sitten ihana nukkua toisen kanssa ja suunnilleen näkee sielunsa silmin miten onnellinen sitten on.. Joku lääkitys varmaan pitäisi pikkuhiljaa hommata. Tai ehkä ne jotkut lepositeet, niitä ei vielä olekaan..

Täällä on kirjoiteltu paljon tästä innostumisen vaikeudesta. Kun on vaikea saada itsensä liikkeelle, tekemään, lähtemään. Minä toisaalta tavallaan "lunastan" yksinäisyyttäni tuuppimalla itseni liikkeelle milloin mihinkin tapahtumaan, pieniin ja isompiinkin. Joskus se tuntuu hölmöltä, joskus vaikealta, ja sitten aina sanon itselleni että "mutta teenhän minä kaiken muunkin aina yksin". Se helpottaa, jossain määrin ja jollain tapaa. Että kun on elämässä sattuman vuoksi jäänyt vaille niin paljosta, niin kai sentään näitä pieniä asioita saan tehdä minäkin.

Nyt olen ensi viikolla lähdössä tuohon lähikaupunkiin, kun siellä järjestetään sellainen valotaidefestivaali. Varasin ihan tosi halvan majoituksen, ja menen tietenkin yksin. Mutta mikä on vaihtoehto? Olla menemättä ollenkaan. Joskus aikanaan näissä lähtemisissä ja niihin itsensä positiivisesti pakottamisissa oli taustalla sellainen salainen ajatus, että josko sittenkin, josko sittenkin vielä tapaisi siellä jonkun. Ei niinkään edes sitä että oooh, ja siinä se oli, elämäni rakkaus, vaan ihan vain - toinen ihminen. Ystäväksi tai seuraksi tai kumppaniksi. Joku jonka kanssa nauraa ja jutella ja jolta kysyä, että hei jos tässä näiden esitysten välillä käytäisiin nopsaan syömässä jotain. 

Eihän se tietenkään niin ole mennyt, mutta tätä vähän tarkoitin sillä "lunastamisella". Että ainakin olen yrittänyt, ja antanut sattumalle mahdollisuuksia. Jos olisin mies niin en tiedä olisiko tällainen yksikseen tapahtumiin lähteminen vaikeampaa, katsottaisiinko itsekseen pyörivää miestä helpommin oudosti. Tällainen keski-ikäinen nainen hukkuu aika turvallisesti seinäpaperiin vähän joka paikassa. Jotain sekin.

Todella mieli maassa, koko ajan tuttavia kuolee ympäriltä, ei ole sukua itsellä, ei jaksa enää tätä yksinäisyyttä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joskus seuratessani esim urheilua tai jotain muuta ns oikean elämän asiaa (en tarkoita esim näyteltyjä sarjoja) katson muiden persoonaa ja sitä iloa mikä heillä on sillä hetkellä. Silloin tulee se ajatus, että saan jo sitä katsomalla itselleni edes pienen palan jotain iloa myös ja toivoisin, että minulla olisi ihmisiä  joiden kanssa myös viettää vastaavia hetkiä. 

Se, että katselee muiden hymyä ruudun takaa auttaa ihan vähän ja itsekin haluan tallettaa sen pienen ilon tunteen itselleni minkä siitä saan. Silti kotonaan yksinään hymyileminen ja muiden seuraaminen ei ole sama kuin jakaisi hymyn jonkun kanssa ja joku hymyilisi sinulle. 

Joskus koen olevani niin erillinen kaikesta, että jo pelkkä muiden ihmisten seuraaminen ja katsominen on se mitä kaipaan. Istun hetken jossain asioilla ollessa ja mietin, että olen edes sen hetken täällä muiden keskellä. Silti kaipaan niitä tavallisia juttuja. Keskusteluja, hymyjä. Ihan jotain pientäkin. 

Tämä! Samoin näitä urheilijoiden ja asiaohjelmavieraiden sun muiden tunteita ja reaktioita jollain tapaa "peilatessani" mietin joskus tuotakin, miten he usein kiittävät läheisiään, mainitsevat kollegoja tai läheisiä, joiden tuella on ollut merkitystä. Tunne joka minussa herää ei ole kateus. Se on enemmän haikeus, ja jonkinlainen pieni ilokin näiden ihan tuntemattomien ihmisten puolesta: sen täytyy olla suloinen tunne, että on läheisiä jotka kannustavat ja kollegoita, joiden kanssa voi tehdä itselle mieluisia, kiinnostavia asioita. Voisin kuvitella, että sellainen vapauttaa ihmistä kyllä siitä "pärjäämisen stressistä", joka monelle yksineläjälle on tuttu. On minullakin toki ideoita ja mieluisia asioista ja tekemisiä; mutta tietenkin teen nekin kaikki yksin, ja teen valinnat ja kannan vastuut. 

Olenhan minä toki ajan saatossa yrittänyt kaikenlaisiin harrastuspiireihin sun muihin hakeutumista, mutta monet tässäkin ketjussa varmasti tietävät miten se yleensä menee. Kun muutin tänne maalle, otin ihan valtavalta tuntuvan riskin ja julkaisin somessani sellaisen "täällä ollaan" -kuulumispäivityksen sekä kutsun pieniin pihatalkoisiin, jossa tarjoaisin ruuat ja järvenrannat ja sellaiset tulijoille. Eihän kukaan tietenkään tullut eikä reagoinut, mutta sain siitä yrityksestä irti tuollaisen vähän samantyylisen "elää hetki muiden tunteita" -tuntemuksen. Se pieni leijuva hetki, kun ei vielä tiennyt varmaksi ettei kukaan tule, kun vielä ajatteli majoitusjärjestelyjä ja grillaamisia ja iloisia ihmisiä. Aika säälittävää, kyllä, myönnän. Mutta kai ihminen vain on sellainen eläjä, että se tarvitsee välillä vähän toivoa, vaikka sitten katteetontakin. Eihän se synti ole.

Nyt olen aikalailla tyytynyt elämiseen ja olemiseen täällä itsekseni. Täällä se tuntuu lopulta vähemmän kuin kaupungissa. On vähemmän ihmisiä joihin vertailla ja vähemmän ihmisiä muistuttamassa.

Olipa kurja ja kummallinenkin tuo tilanne, jossa kukaan ei tullut eikö reagoinut sun pihatalkoisiin.

Mietin yhtä tuttua maalaiskylää, jossa on kylätalo ja siellä järjestetään yhteistä toimintaa, siis kyläläiset itse järjestävät, kunta taustalla mukana, paikallislehdessä viikottain infoa näistä eri tapahtumista. Noita kyläläisiä kun tunnen, niin vaikea kuvitella, ettei kukaan olisi kiinnostunut tutustumaan uuteen kylälle muuttaneeseen ihmiseen. Varmaan saattaa olla eroja siinä, miten aktiivista väkeä on eri alueilla, vaikea sanoa tarkemmin.

Täälläkin on sellainen kylätalo, jossa toimii peräti kaksi eri kyläseuraa. Väkeä ei ole paljon, ja voi ollakin että kahdessa eri kyläseurassa on takana jotakin muinaista tai tuoreempaakin paikallista kiistaa, jota en tiedä tai osannut ottaa huomioon. Tapahtumia siellä on aina välillä, haravointitalkoista myyjäisiin sun muihin. Täällä tunnutaan olevan myös aika omissa piireissä pitäytyvää väkeä: pidetään kyllä kirjaa siitä mitä sukulaisille kuuluu (ja heitähän riittää), mutta jos jokin vähänkään uudempi juttu (tai henkilö) ei kerää sellaista kriittistä massaa puoleensa tai kiinnosta jotakuta niistä oikeista "kylän silmäätekevistä", niin hiljaiseksihan se osallistuminen sitten jää. Tätä en tiennyt muuttaessani, ja vaikutin kai turhan innokkaalta. (Kirjastoautolla kuski jopa opasti, ettei täällä "saa olla liian tyrkky" mitä tutustumiseen ja osallistumiseen tulee.) 

Yksi oppitunti kai sekin, että aika hyvin onnistuin kertomaan itselleni, ettei siinä että julkaisin kutsun ja olin kai tietämättäni sen tehdessäni vähän tökerö ole syytä hävetä. Ainakin yritin, enkä jossitellut. Käyn kyllä siellä kylätalolla sellaisissa turvallisen yleisluontoisissa tapahtumissa, näissä joulupuuroilloissa sun muissa. Ilmoittauduin toki myös niille "talkoolistoille", mutta kiinnittihän se huomion että "usein" kylätaloa ohittaessa siellä oli jokin talkoilu tai muu toiminta menossa, mutta minä en siitä ollut viestiä saanut.

Siinä ajattelin, että ymmärrän vihjeestä enkä ole "tyrkky". (Kysyin tästä kerran kyllä, sain vastauksen että "voi, kun me niin pienellä porukalla tehdään yleensä nämä" yms.) 

Paikkoja on niin monenlaisia. En heitä syytä, toki, on kai vain totuttu elämään ja olemaan omissa piireissä eikä tarvetta uudelle osallistujalle ehkä vain koeta. Voihan olla, että jostain uudesta kasvosta on joskus ollut ongelmiakin, jos on ollut joku harmillisempi ihminen. Yritän ja yritin olla ottamatta itseeni: otetaan harjoituksena, erilainen torjutuksi tuleminen osuu kuitenkin aina, mutta ehkä harjoitus vielä tekee mestarin.

Lukiessani viestejäsi pystyin samaistumaan moniin kohtiin. Toisaalta arvostan maaseudulla asumista ja itsellekin monesti parempi vaihtoehto. Täällä on hyvä ulkoilla ja kauniit maisemat. Silti olin tavallaan tuhoon tuomittu heti tänne tullessani. Joku oli ikäviä puheita levittänyt aiempaan kiusaamiseen  yms liittyen ja näinpä minut sillä tavalla sitten esiteltiin muille. Kerrottiin nämä jutut eteenpäin ja näin tutustuminen toisiin on lähes mahdotonta. 

Joskus totean, että ihmisen ei pitäisi elää näin ja kokea vastaavaa. Ei ole sellaista elämää mitä kenellekään toivoisin. Näin joskus mietin olevani hullu, että vieläkin asun täällä. Silti elämässä on eri juttuja jotka vaikuttavat. Ihmisiä en tule elämääni täällä saamaan ja nämä vuodet menevät täysin samoin ihmisten osalta miten ne käyntiin silloin aikoinaan lähtivätkin. Mieluummin tulee vaan aina jotain uutta ikävää mukaan. Kaiken tämän jälkeen katson maailmaa ihan toisin silmin. 

Tunnistan kyllä tämänkin. Itselle tämä oli ihan vieras paikkakunta tänne tullessa. Sekin varmaan osaltaan vaikuttanut. Ns. paluumuuttajalle voi olla moni asia helpompi, olkoon vaikka miten etäisen serkunkaimankummintutun myötä "paluumuuttaja". Toisaalta mukana voi silloin tulla tuota painolastia, jota hyvin kuvailet.

Maalla kohtaa väistämättä sen juorumyllyn. Onhan se sellaista tasapainottelua, että yrittää antaa itsestään todenmukaisen kuvan ja vaikutelman, mutta yhteisöhän se sitten päättää että mitä näkee minun mielestään olevan. Voihan se olla hyväkin etten tiedä mitä minusta ehkä puhuvat. Varmaan heillä tosiaan ne omat syynsä olla kelpuuttamatta minua noihin talkooporukoihin ja muihin.

Keskityn sitten omiini. Muutin maalle, koska halusin kaupunkiasumista enemmän omaa tilaa. Laittaa pihaa ja kasvattaa asioita. Paljon helpottaa, kun on tekemistä. Ei jää liikaa aikaa velloa ajatuksissaan. Se täällä onnistuu, vaikka ei yhtään ihmisystävää tai edes arkituttua ole saanut kyllä täälläkään. 

Tuttua tuo toiveikkuus, joka tietysti ensi alkuun oli ei nyt ehkä itsevarmaa mutta sitä piti ihan tosi mahdollisena ja todennäköisenäkin että jonkun kanssa alkaa juttusille ja siitä kehkeytyy kiva ilta ja miksei sitten vaikka jotain enemmänkin. Ei siis mullakaan mikään parisuhde saati elämänkumppani ollut mielessä ensimmäisenä vaan just tutustuminen ilman taka-ajatuksia vaikka tietenkin ihan kaikelle oli avoin. Sitä vielä järkeili itselleen, että kun viimeksi (eikä sitä edelliselläkään kerralla) kenenkään kanssa aikaansa viettänyt niin kyllähän sitä jo ihan todennäköisyyksien valossakin pitää tällä kertaa olla parempi onni.

No eihän se sitten ihan noin mennyt ja pikkuhiljaa se into menemiseenkin alkoi hiipua kun tuntui että sitä vaan hakkaa päätään seinään. Alkoi tuntea itsensä ihan tosi hölmöksi kun teki lähtöä ja itsekseen otti vähän pohjia ja nostatti fiilistään. Monesti mietti että jos tätä kärpäsenä katossa seuraisi niin kyllä nauru maittaisi.

Sittemmin se into katosi kokonaan vaikka yhä edelleen sitä tavallaan on se sama aktiivinen ja osallistuva ihminen. Ei vaan ole mitään mihin osallistua ja tuo yksinäisenä ulkopuolisena hengailu tuntuu ihan liian pahalta eikä sellainen vaan ole kiva ilta, vaikka tuollakin tavalla sitä itselleen on yrittänyt perustella, että on se samanlainen oikeus minullakin mennä ja osallistua. Harmi vain että itse olen sillä tavalla seurallinen ihminen, että yksin on jotenkin niin vääränlaista olla ja mennä. Olisi niin mukavaa jutella, viettää aikaa yhdessä ja nauraa. Kotona sitä yksin pärjää vielä jotenkin yksinäisyytensä kanssa, vaikka tietenkin se elämänkumppani olisi aivan mahtavan ihana juttu omasta perheestä puhumattakaan. Olisi niin paljon helpompaa elää yksinäisenä kun olisi erakkoluonteinen ihminen eikä ollenkaan sosiaalinen luonne.

Tuon ainaisen yksinmenemisen ja -tekemisen voisi ehkä kuvailla käänteisesti samanlaiseksi mitä olisi jos pitäisi mennä ja tehdä jonkun sellaisen kanssa jonka kanssa ei ole kivaa eikä samalla aaltopituudella. Ja siis niin, ettei mitään muita vaihtoehtoja olisi kuin mennä esim sen työpaikan ikävän ja oudon ihmisen kanssa tai sitten ei ollenkaan ja kyseisen ihmisen seurassa on myös vietettävä koko aika eli siitä ei pääse pakoon mihinkään. Kaikki varmaan on kokeneet sen, että samassa työpaikassa (tai opiskeluissa, kansalaisopiston kurssilla) on ihminen jonka kanssa ei kemiat natsaa mitenkään, keskenään ei osata kommunikoida luontevasti ja toisen seurassa on vaivaantunut fiilis. Eikä se siitä korjaannut tai muuksi muutu vaikka samoilla tauoilla istutaan päivästä toiseen.

Nämä "fraasijankkaajat" jotka hokee kuinka yksinäisen pitää vaan mennä ja ettei siinä ole mitään pahaa mennä yksin (miksi olisi?) voisi miettiä miltä se tuntuisi kun itsellä olisi tilanne, että aina pitäisi mennä tuollaisen aiemmin kuvatun ihmisen kanssa. Teki siis ihan mitä vain niin tuollainen itselle vääränlainen ihminen olisi siinä mukana eikä eroon pääsisi. Nopeasti alkaisi kaivata jotain muuta seuraa tai ainakin sitä että saa olla yksin.

Samalla tavalla se ainainen yksinäisyys on vastentahtoinen seuralainen, kuin varjo joka on aina ja kaikkialla läsnä. Alkaa kaivata sitä, että edes joskus olisi muutakin seuraa. Lopulta se vaan vie kiinnostuksen tehdä mitään ja kaikki alkaa tympiä.

Vierailija kirjoitti:

Todella mieli maassa, koko ajan tuttavia kuolee ympäriltä, ei ole sukua itsellä, ei jaksa enää tätä yksinäisyyttä.

Itsellä ei ole enää vuosikausiin ollut tuttujakaan ympärillä niin, että tietäisin sitäkään jos joku heistä nakkaisi lusikan nurkkaan. Ei meillä varmaankaan välit mitenkään ole poikki eikä olla riidoissakaan, mutta kun ei ole (ainakaan enää) mitään yhteistä eikä minkäänlaista kiinnostusta yhteydenpitoon siellä vastapuolellakaan. Ei tämä varsinaisesti harmita, koska liian vääränlaisia sitä vaan oltaisiin tuttavuutta jatkamaan, mutta se kyllä harmittaa isosti ettei niitä oikeanlaisia tuttavia koskaan missään tavannut. En oikein viitsi edes ajatella sitä, että todennäköisesti noiden itselle vääränlaisten seura esti sen, etten tutustunut itselle paremmin sopiviin. Tuntuu nimittäin aika kauhealta ja ihan on oma moka, mutta ei tuollaista silloin osannut edes ajatella vaikka sen kyllä tajusikin ettei se seura nyt ihan oikeanlaistakaan ole vaan siihen piti yrittää parhaansa mukaan sopeutua. Jälkiviisaus on ärsyttävää!

Sukulaisia ei ole mullakaan, ei ainakaan sellaisia jotka tuntisin tai joiden olemassaolosta (tai mahdollisesta kuolemasta) tietäisin ja ne lähimmät on jo kirkkomaalla. Ei sitä osannut koskaan ajatella, että tällaiseksi oma elämä voisi mennä koska sitä nimenomaan oli valmis tutustumaan jopa niihin itselle vääränlaisiin ihmisiin ja antoi mahdollisuuden monenlaisille ihmisille koska sosiaalinen olin. Tai olen tietenkin sitä edelleen, mutta ei tässä elämässä enää ole juurikaan mahdollisuutta tuoda esiin sitä sosiaalisuutta. Sitä päinvastoin joutuu oikein suitsimaan ettei nyt liian puheliaaksi ala kun tulee tilaisuus vaihtaa se muutama sana jossain jonkun kanssa. Tämä monisanaisuus on ongelma ihan näin kirjoittaessakin :D

Mutta tämä yksinäisyys todellakin harmittaa ja ärsyttää. Miten tässä maailmassa on ajateltu meidän (totaali)yksinäisten jaksavan ja pärjäävän? Etenkin sitten jos tulee jotain terveysmurhetta ja ikääntyessään niiltä ei tietysti taida välttyä kukaan. Ei meillä ole ketään avuksi mihinkään asiaan eikä tietenkään (ainakaan kaikilla) mitään massiivisia säästöjäkään mistä ottaa jotta voi palkata apua. Jos olisi, niin sitä hyvinkin saattaisi jo heikoimmalla hetkellä palkata jonkun ihan vaan juttukaveriksi ja käymään seurana kaupungilla. 

Muutenkin on jo vaikeaa ja raskasta kaikki, mutta sitten siihen päälle vielä ihan kaiken pitää epäonnistua aina. Se on ihan sama mitä yrittää ja tekee niin jotenkin sen on epäonnistuttava, koska ilmeisesti mikään ei vaan saa onnistua saati tuottaa iloa. En tiedä kauan tätä pitää vielä jaksaa ja yrittää saada jostain kaivetuksi motivaatiota, kun mikään määrä energiaa ja sinnikkyyttä ei johda ikinä mihinkään hyvään ja toivottuun vaan se kaikki menee aina ihan hukkaan. Ei tätä edes uskoisi mahdolliseksi, jos ei omalle kohdalle osuisi toistuvasti sama kuvio kuinka täysillä sitä on toteuttamassa ja tekemässä eikä siinä pitäisi edes olla mahdollisuutta pieleen menemiselle. Silti jostain se ylläripylläri ilmaantuu ja tärvelee kaiken. Eikä siis edes vain yhdessä ja samassa asiassa vaan kaikessa uudessakin. Kai se pitäisi jo uskoa ja ymmärtää, ettei kuulu heihin joiden kuuluu olla täällä mitään tekemässä tai yrittämässäkään. Ihan kuin olisi kirottu.

Se on kun yksin kaikkien asioiden kanssa on, mielessä  on paljon huolta eikä voi jakaa niitä asioita kenenkään kanssa. Todella oli huono yö ja niin stessaantunut olo ollut jo monta päivää, en tiiä enää mitä tekis. Käyn hakee apteekista unilääkkeet, jos vähän sais rentouduttua ja ajateltua jotenkin positiivisesti joskus edes.

Vierailija kirjoitti:

Minulla ei ole mitään eikä ketään  miksi elän?

Ilmeisesti kuitenkin asunto ja toimeentulo, nekään eivät ole kaikille itsestäänselvyyksiä ja me länsimaalaiset taidamme pitää niitä tosiaan niin asiaankuuluvina, että voi sanoa, ettei ole mitään. 

Onko täällä muita kaltaisiani joille isot porukat tuottaa vaikeuksia? Kahden kesken pystyn puhumaan normaalisti, mutta jos on yhtään enemmän ihmisiä niin en pysy mukana keskustelussa. Tän takia on tosi vaikea löytää kavereita, kun tapahtumissa tai kursseilla ollaan aina isolla porukalla. 

Tänään ulkona pieni lapsi katsoi silmiin, hymyili ja vilkutti minulle. Se tuntui aivan uskomattoman hyvältä. Tulin nähdyksi edes pienen hetken. Hymyilin takaisin. Jos olisin 5 vuotias oltaisiin varmaan siltä seisomalta menty yhdessä leikkimään :D