Muita yksinäisiä? Arkisten asioiden jutteluketju.

Vierailija kirjoitti:

Joskus seuratessani esim urheilua tai jotain muuta ns oikean elämän asiaa (en tarkoita esim näyteltyjä sarjoja) katson muiden persoonaa ja sitä iloa mikä heillä on sillä hetkellä. Silloin tulee se ajatus, että saan jo sitä katsomalla itselleni edes pienen palan jotain iloa myös ja toivoisin, että minulla olisi ihmisiä  joiden kanssa myös viettää vastaavia hetkiä. 

Se, että katselee muiden hymyä ruudun takaa auttaa ihan vähän ja itsekin haluan tallettaa sen pienen ilon tunteen itselleni minkä siitä saan. Silti kotonaan yksinään hymyileminen ja muiden seuraaminen ei ole sama kuin jakaisi hymyn jonkun kanssa ja joku hymyilisi sinulle. 

Joskus koen olevani niin erillinen kaikesta, että jo pelkkä muiden ihmisten seuraaminen ja katsominen on se mitä kaipaan. Istun hetken jossain asioilla ollessa ja mietin, että olen edes sen hetken täällä muiden keskellä. Silti kaipaan niitä tavallisia juttuja. Keskusteluja, hymyjä. Ihan jotain pientäkin. 

Niinpä. Se on aika hurjaakin kuinka iso merkitys sillä ihan vaan normaalimukavalla aspalla voikaan olla. Alan ymmärtää miksi jotkut yksinäiset/syrjäytyneet miehet saattaa kuvitella "kassatytön" hymyn joksikin flirtiksi ja ihan muuksi mitä se on. Yksinäisyys tekee ihan tolloksi.

Kävin pitkähköllä kävelyllä kun oli kiva ilma, mutta eipä siitäkään mitään hyvää oloa tai iloa saanut sen kummemmin. Harmittaa sekin nyt että näin aikaisin on jo näin pimeää eikä lohduta yhtään että ensi viikolla on vielä aiemmin. Olisi ihanaa kun liikkuminen ja ulkoilu antaisi vielä edes sen osan siitä fiiliksestä mitä vaikkapa viisi vuotta sitten mutta johonkin se on kadonnut viimeisten muutaman vuoden aikana. 

Nyt sentään en ihan hetkeen ole enää saanut niitä kaameita raivareita joita liikkuminen aiheutti kun aina tuli mieleen jotain sellaista minkä oli yrittänyt unohtaa ja unohtanutkin, koska ne yhtäkkiä sitten lenkillä mieleen pulpahti. Kai sitä turtui vaikkakin pelkästään tuon muisteleminen nosti sen saman raivon pintaan taas eli ei niistä sitten vissiin eroon pääse koskaan. Tai miksi pääsisikään koska ei kai niistä ihanistakaan muistoista kukaan pääse eroon ja yli vaikka niitä kuinka miettisi ja muistelisi kuin ehkä sitten jos sairastuu johonkin dementiaan. 

Vierailija kirjoitti:

Joskus seuratessani esim urheilua tai jotain muuta ns oikean elämän asiaa (en tarkoita esim näyteltyjä sarjoja) katson muiden persoonaa ja sitä iloa mikä heillä on sillä hetkellä. Silloin tulee se ajatus, että saan jo sitä katsomalla itselleni edes pienen palan jotain iloa myös ja toivoisin, että minulla olisi ihmisiä  joiden kanssa myös viettää vastaavia hetkiä. 

Se, että katselee muiden hymyä ruudun takaa auttaa ihan vähän ja itsekin haluan tallettaa sen pienen ilon tunteen itselleni minkä siitä saan. Silti kotonaan yksinään hymyileminen ja muiden seuraaminen ei ole sama kuin jakaisi hymyn jonkun kanssa ja joku hymyilisi sinulle. 

Joskus koen olevani niin erillinen kaikesta, että jo pelkkä muiden ihmisten seuraaminen ja katsominen on se mitä kaipaan. Istun hetken jossain asioilla ollessa ja mietin, että olen edes sen hetken täällä muiden keskellä. Silti kaipaan niitä tavallisia juttuja. Keskusteluja, hymyjä. Ihan jotain pientäkin. 

Tämä! Samoin näitä urheilijoiden ja asiaohjelmavieraiden sun muiden tunteita ja reaktioita jollain tapaa "peilatessani" mietin joskus tuotakin, miten he usein kiittävät läheisiään, mainitsevat kollegoja tai läheisiä, joiden tuella on ollut merkitystä. Tunne joka minussa herää ei ole kateus. Se on enemmän haikeus, ja jonkinlainen pieni ilokin näiden ihan tuntemattomien ihmisten puolesta: sen täytyy olla suloinen tunne, että on läheisiä jotka kannustavat ja kollegoita, joiden kanssa voi tehdä itselle mieluisia, kiinnostavia asioita. Voisin kuvitella, että sellainen vapauttaa ihmistä kyllä siitä "pärjäämisen stressistä", joka monelle yksineläjälle on tuttu. On minullakin toki ideoita ja mieluisia asioista ja tekemisiä; mutta tietenkin teen nekin kaikki yksin, ja teen valinnat ja kannan vastuut. 

Olenhan minä toki ajan saatossa yrittänyt kaikenlaisiin harrastuspiireihin sun muihin hakeutumista, mutta monet tässäkin ketjussa varmasti tietävät miten se yleensä menee. Kun muutin tänne maalle, otin ihan valtavalta tuntuvan riskin ja julkaisin somessani sellaisen "täällä ollaan" -kuulumispäivityksen sekä kutsun pieniin pihatalkoisiin, jossa tarjoaisin ruuat ja järvenrannat ja sellaiset tulijoille. Eihän kukaan tietenkään tullut eikä reagoinut, mutta sain siitä yrityksestä irti tuollaisen vähän samantyylisen "elää hetki muiden tunteita" -tuntemuksen. Se pieni leijuva hetki, kun ei vielä tiennyt varmaksi ettei kukaan tule, kun vielä ajatteli majoitusjärjestelyjä ja grillaamisia ja iloisia ihmisiä. Aika säälittävää, kyllä, myönnän. Mutta kai ihminen vain on sellainen eläjä, että se tarvitsee välillä vähän toivoa, vaikka sitten katteetontakin. Eihän se synti ole.

Nyt olen aikalailla tyytynyt elämiseen ja olemiseen täällä itsekseni. Täällä se tuntuu lopulta vähemmän kuin kaupungissa. On vähemmän ihmisiä joihin vertailla ja vähemmän ihmisiä muistuttamassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joskus seuratessani esim urheilua tai jotain muuta ns oikean elämän asiaa (en tarkoita esim näyteltyjä sarjoja) katson muiden persoonaa ja sitä iloa mikä heillä on sillä hetkellä. Silloin tulee se ajatus, että saan jo sitä katsomalla itselleni edes pienen palan jotain iloa myös ja toivoisin, että minulla olisi ihmisiä  joiden kanssa myös viettää vastaavia hetkiä. 

Se, että katselee muiden hymyä ruudun takaa auttaa ihan vähän ja itsekin haluan tallettaa sen pienen ilon tunteen itselleni minkä siitä saan. Silti kotonaan yksinään hymyileminen ja muiden seuraaminen ei ole sama kuin jakaisi hymyn jonkun kanssa ja joku hymyilisi sinulle. 

Joskus koen olevani niin erillinen kaikesta, että jo pelkkä muiden ihmisten seuraaminen ja katsominen on se mitä kaipaan. Istun hetken jossain asioilla ollessa ja mietin, että olen edes sen hetken täällä muiden keskellä. Silti kaipaan niitä tavallisia juttuja. Keskusteluja, hymyjä. Ihan jotain pientäkin. 

Tämä! Samoin näitä urheilijoiden ja asiaohjelmavieraiden sun muiden tunteita ja reaktioita jollain tapaa "peilatessani" mietin joskus tuotakin, miten he usein kiittävät läheisiään, mainitsevat kollegoja tai läheisiä, joiden tuella on ollut merkitystä. Tunne joka minussa herää ei ole kateus. Se on enemmän haikeus, ja jonkinlainen pieni ilokin näiden ihan tuntemattomien ihmisten puolesta: sen täytyy olla suloinen tunne, että on läheisiä jotka kannustavat ja kollegoita, joiden kanssa voi tehdä itselle mieluisia, kiinnostavia asioita. Voisin kuvitella, että sellainen vapauttaa ihmistä kyllä siitä "pärjäämisen stressistä", joka monelle yksineläjälle on tuttu. On minullakin toki ideoita ja mieluisia asioista ja tekemisiä; mutta tietenkin teen nekin kaikki yksin, ja teen valinnat ja kannan vastuut. 

Olenhan minä toki ajan saatossa yrittänyt kaikenlaisiin harrastuspiireihin sun muihin hakeutumista, mutta monet tässäkin ketjussa varmasti tietävät miten se yleensä menee. Kun muutin tänne maalle, otin ihan valtavalta tuntuvan riskin ja julkaisin somessani sellaisen "täällä ollaan" -kuulumispäivityksen sekä kutsun pieniin pihatalkoisiin, jossa tarjoaisin ruuat ja järvenrannat ja sellaiset tulijoille. Eihän kukaan tietenkään tullut eikä reagoinut, mutta sain siitä yrityksestä irti tuollaisen vähän samantyylisen "elää hetki muiden tunteita" -tuntemuksen. Se pieni leijuva hetki, kun ei vielä tiennyt varmaksi ettei kukaan tule, kun vielä ajatteli majoitusjärjestelyjä ja grillaamisia ja iloisia ihmisiä. Aika säälittävää, kyllä, myönnän. Mutta kai ihminen vain on sellainen eläjä, että se tarvitsee välillä vähän toivoa, vaikka sitten katteetontakin. Eihän se synti ole.

Nyt olen aikalailla tyytynyt elämiseen ja olemiseen täällä itsekseni. Täällä se tuntuu lopulta vähemmän kuin kaupungissa. On vähemmän ihmisiä joihin vertailla ja vähemmän ihmisiä muistuttamassa.

Olipa kurja ja kummallinenkin tuo tilanne, jossa kukaan ei tullut eikö reagoinut sun pihatalkoisiin.

Mietin yhtä tuttua maalaiskylää, jossa on kylätalo ja siellä järjestetään yhteistä toimintaa, siis kyläläiset itse järjestävät, kunta taustalla mukana, paikallislehdessä viikottain infoa näistä eri tapahtumista. Noita kyläläisiä kun tunnen, niin vaikea kuvitella, ettei kukaan olisi kiinnostunut tutustumaan uuteen kylälle muuttaneeseen ihmiseen. Varmaan saattaa olla eroja siinä, miten aktiivista väkeä on eri alueilla, vaikea sanoa tarkemmin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joskus seuratessani esim urheilua tai jotain muuta ns oikean elämän asiaa (en tarkoita esim näyteltyjä sarjoja) katson muiden persoonaa ja sitä iloa mikä heillä on sillä hetkellä. Silloin tulee se ajatus, että saan jo sitä katsomalla itselleni edes pienen palan jotain iloa myös ja toivoisin, että minulla olisi ihmisiä  joiden kanssa myös viettää vastaavia hetkiä. 

Se, että katselee muiden hymyä ruudun takaa auttaa ihan vähän ja itsekin haluan tallettaa sen pienen ilon tunteen itselleni minkä siitä saan. Silti kotonaan yksinään hymyileminen ja muiden seuraaminen ei ole sama kuin jakaisi hymyn jonkun kanssa ja joku hymyilisi sinulle. 

Joskus koen olevani niin erillinen kaikesta, että jo pelkkä muiden ihmisten seuraaminen ja katsominen on se mitä kaipaan. Istun hetken jossain asioilla ollessa ja mietin, että olen edes sen hetken täällä muiden keskellä. Silti kaipaan niitä tavallisia juttuja. Keskusteluja, hymyjä. Ihan jotain pientäkin. 

Tämä! Samoin näitä urheilijoiden ja asiaohjelmavieraiden sun muiden tunteita ja reaktioita jollain tapaa "peilatessani" mietin joskus tuotakin, miten he usein kiittävät läheisiään, mainitsevat kollegoja tai läheisiä, joiden tuella on ollut merkitystä. Tunne joka minussa herää ei ole kateus. Se on enemmän haikeus, ja jonkinlainen pieni ilokin näiden ihan tuntemattomien ihmisten puolesta: sen täytyy olla suloinen tunne, että on läheisiä jotka kannustavat ja kollegoita, joiden kanssa voi tehdä itselle mieluisia, kiinnostavia asioita. Voisin kuvitella, että sellainen vapauttaa ihmistä kyllä siitä "pärjäämisen stressistä", joka monelle yksineläjälle on tuttu. On minullakin toki ideoita ja mieluisia asioista ja tekemisiä; mutta tietenkin teen nekin kaikki yksin, ja teen valinnat ja kannan vastuut. 

Olenhan minä toki ajan saatossa yrittänyt kaikenlaisiin harrastuspiireihin sun muihin hakeutumista, mutta monet tässäkin ketjussa varmasti tietävät miten se yleensä menee. Kun muutin tänne maalle, otin ihan valtavalta tuntuvan riskin ja julkaisin somessani sellaisen "täällä ollaan" -kuulumispäivityksen sekä kutsun pieniin pihatalkoisiin, jossa tarjoaisin ruuat ja järvenrannat ja sellaiset tulijoille. Eihän kukaan tietenkään tullut eikä reagoinut, mutta sain siitä yrityksestä irti tuollaisen vähän samantyylisen "elää hetki muiden tunteita" -tuntemuksen. Se pieni leijuva hetki, kun ei vielä tiennyt varmaksi ettei kukaan tule, kun vielä ajatteli majoitusjärjestelyjä ja grillaamisia ja iloisia ihmisiä. Aika säälittävää, kyllä, myönnän. Mutta kai ihminen vain on sellainen eläjä, että se tarvitsee välillä vähän toivoa, vaikka sitten katteetontakin. Eihän se synti ole.

Nyt olen aikalailla tyytynyt elämiseen ja olemiseen täällä itsekseni. Täällä se tuntuu lopulta vähemmän kuin kaupungissa. On vähemmän ihmisiä joihin vertailla ja vähemmän ihmisiä muistuttamassa.

Olipa kurja ja kummallinenkin tuo tilanne, jossa kukaan ei tullut eikö reagoinut sun pihatalkoisiin.

Mietin yhtä tuttua maalaiskylää, jossa on kylätalo ja siellä järjestetään yhteistä toimintaa, siis kyläläiset itse järjestävät, kunta taustalla mukana, paikallislehdessä viikottain infoa näistä eri tapahtumista. Noita kyläläisiä kun tunnen, niin vaikea kuvitella, ettei kukaan olisi kiinnostunut tutustumaan uuteen kylälle muuttaneeseen ihmiseen. Varmaan saattaa olla eroja siinä, miten aktiivista väkeä on eri alueilla, vaikea sanoa tarkemmin.

Täälläkin on sellainen kylätalo, jossa toimii peräti kaksi eri kyläseuraa. Väkeä ei ole paljon, ja voi ollakin että kahdessa eri kyläseurassa on takana jotakin muinaista tai tuoreempaakin paikallista kiistaa, jota en tiedä tai osannut ottaa huomioon. Tapahtumia siellä on aina välillä, haravointitalkoista myyjäisiin sun muihin. Täällä tunnutaan olevan myös aika omissa piireissä pitäytyvää väkeä: pidetään kyllä kirjaa siitä mitä sukulaisille kuuluu (ja heitähän riittää), mutta jos jokin vähänkään uudempi juttu (tai henkilö) ei kerää sellaista kriittistä massaa puoleensa tai kiinnosta jotakuta niistä oikeista "kylän silmäätekevistä", niin hiljaiseksihan se osallistuminen sitten jää. Tätä en tiennyt muuttaessani, ja vaikutin kai turhan innokkaalta. (Kirjastoautolla kuski jopa opasti, ettei täällä "saa olla liian tyrkky" mitä tutustumiseen ja osallistumiseen tulee.) 

Yksi oppitunti kai sekin, että aika hyvin onnistuin kertomaan itselleni, ettei siinä että julkaisin kutsun ja olin kai tietämättäni sen tehdessäni vähän tökerö ole syytä hävetä. Ainakin yritin, enkä jossitellut. Käyn kyllä siellä kylätalolla sellaisissa turvallisen yleisluontoisissa tapahtumissa, näissä joulupuuroilloissa sun muissa. Ilmoittauduin toki myös niille "talkoolistoille", mutta kiinnittihän se huomion että "usein" kylätaloa ohittaessa siellä oli jokin talkoilu tai muu toiminta menossa, mutta minä en siitä ollut viestiä saanut.

Siinä ajattelin, että ymmärrän vihjeestä enkä ole "tyrkky". (Kysyin tästä kerran kyllä, sain vastauksen että "voi, kun me niin pienellä porukalla tehdään yleensä nämä" yms.) 

Paikkoja on niin monenlaisia. En heitä syytä, toki, on kai vain totuttu elämään ja olemaan omissa piireissä eikä tarvetta uudelle osallistujalle ehkä vain koeta. Voihan olla, että jostain uudesta kasvosta on joskus ollut ongelmiakin, jos on ollut joku harmillisempi ihminen. Yritän ja yritin olla ottamatta itseeni: otetaan harjoituksena, erilainen torjutuksi tuleminen osuu kuitenkin aina, mutta ehkä harjoitus vielä tekee mestarin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joskus seuratessani esim urheilua tai jotain muuta ns oikean elämän asiaa (en tarkoita esim näyteltyjä sarjoja) katson muiden persoonaa ja sitä iloa mikä heillä on sillä hetkellä. Silloin tulee se ajatus, että saan jo sitä katsomalla itselleni edes pienen palan jotain iloa myös ja toivoisin, että minulla olisi ihmisiä  joiden kanssa myös viettää vastaavia hetkiä. 

Se, että katselee muiden hymyä ruudun takaa auttaa ihan vähän ja itsekin haluan tallettaa sen pienen ilon tunteen itselleni minkä siitä saan. Silti kotonaan yksinään hymyileminen ja muiden seuraaminen ei ole sama kuin jakaisi hymyn jonkun kanssa ja joku hymyilisi sinulle. 

Joskus koen olevani niin erillinen kaikesta, että jo pelkkä muiden ihmisten seuraaminen ja katsominen on se mitä kaipaan. Istun hetken jossain asioilla ollessa ja mietin, että olen edes sen hetken täällä muiden keskellä. Silti kaipaan niitä tavallisia juttuja. Keskusteluja, hymyjä. Ihan jotain pientäkin. 

Tämä! Samoin näitä urheilijoiden ja asiaohjelmavieraiden sun muiden tunteita ja reaktioita jollain tapaa "peilatessani" mietin joskus tuotakin, miten he usein kiittävät läheisiään, mainitsevat kollegoja tai läheisiä, joiden tuella on ollut merkitystä. Tunne joka minussa herää ei ole kateus. Se on enemmän haikeus, ja jonkinlainen pieni ilokin näiden ihan tuntemattomien ihmisten puolesta: sen täytyy olla suloinen tunne, että on läheisiä jotka kannustavat ja kollegoita, joiden kanssa voi tehdä itselle mieluisia, kiinnostavia asioita. Voisin kuvitella, että sellainen vapauttaa ihmistä kyllä siitä "pärjäämisen stressistä", joka monelle yksineläjälle on tuttu. On minullakin toki ideoita ja mieluisia asioista ja tekemisiä; mutta tietenkin teen nekin kaikki yksin, ja teen valinnat ja kannan vastuut. 

Olenhan minä toki ajan saatossa yrittänyt kaikenlaisiin harrastuspiireihin sun muihin hakeutumista, mutta monet tässäkin ketjussa varmasti tietävät miten se yleensä menee. Kun muutin tänne maalle, otin ihan valtavalta tuntuvan riskin ja julkaisin somessani sellaisen "täällä ollaan" -kuulumispäivityksen sekä kutsun pieniin pihatalkoisiin, jossa tarjoaisin ruuat ja järvenrannat ja sellaiset tulijoille. Eihän kukaan tietenkään tullut eikä reagoinut, mutta sain siitä yrityksestä irti tuollaisen vähän samantyylisen "elää hetki muiden tunteita" -tuntemuksen. Se pieni leijuva hetki, kun ei vielä tiennyt varmaksi ettei kukaan tule, kun vielä ajatteli majoitusjärjestelyjä ja grillaamisia ja iloisia ihmisiä. Aika säälittävää, kyllä, myönnän. Mutta kai ihminen vain on sellainen eläjä, että se tarvitsee välillä vähän toivoa, vaikka sitten katteetontakin. Eihän se synti ole.

Nyt olen aikalailla tyytynyt elämiseen ja olemiseen täällä itsekseni. Täällä se tuntuu lopulta vähemmän kuin kaupungissa. On vähemmän ihmisiä joihin vertailla ja vähemmän ihmisiä muistuttamassa.

Olipa kurja ja kummallinenkin tuo tilanne, jossa kukaan ei tullut eikö reagoinut sun pihatalkoisiin.

Mietin yhtä tuttua maalaiskylää, jossa on kylätalo ja siellä järjestetään yhteistä toimintaa, siis kyläläiset itse järjestävät, kunta taustalla mukana, paikallislehdessä viikottain infoa näistä eri tapahtumista. Noita kyläläisiä kun tunnen, niin vaikea kuvitella, ettei kukaan olisi kiinnostunut tutustumaan uuteen kylälle muuttaneeseen ihmiseen. Varmaan saattaa olla eroja siinä, miten aktiivista väkeä on eri alueilla, vaikea sanoa tarkemmin.

Täälläkin on sellainen kylätalo, jossa toimii peräti kaksi eri kyläseuraa. Väkeä ei ole paljon, ja voi ollakin että kahdessa eri kyläseurassa on takana jotakin muinaista tai tuoreempaakin paikallista kiistaa, jota en tiedä tai osannut ottaa huomioon. Tapahtumia siellä on aina välillä, haravointitalkoista myyjäisiin sun muihin. Täällä tunnutaan olevan myös aika omissa piireissä pitäytyvää väkeä: pidetään kyllä kirjaa siitä mitä sukulaisille kuuluu (ja heitähän riittää), mutta jos jokin vähänkään uudempi juttu (tai henkilö) ei kerää sellaista kriittistä massaa puoleensa tai kiinnosta jotakuta niistä oikeista "kylän silmäätekevistä", niin hiljaiseksihan se osallistuminen sitten jää. Tätä en tiennyt muuttaessani, ja vaikutin kai turhan innokkaalta. (Kirjastoautolla kuski jopa opasti, ettei täällä "saa olla liian tyrkky" mitä tutustumiseen ja osallistumiseen tulee.) 

Yksi oppitunti kai sekin, että aika hyvin onnistuin kertomaan itselleni, ettei siinä että julkaisin kutsun ja olin kai tietämättäni sen tehdessäni vähän tökerö ole syytä hävetä. Ainakin yritin, enkä jossitellut. Käyn kyllä siellä kylätalolla sellaisissa turvallisen yleisluontoisissa tapahtumissa, näissä joulupuuroilloissa sun muissa. Ilmoittauduin toki myös niille "talkoolistoille", mutta kiinnittihän se huomion että "usein" kylätaloa ohittaessa siellä oli jokin talkoilu tai muu toiminta menossa, mutta minä en siitä ollut viestiä saanut.

Siinä ajattelin, että ymmärrän vihjeestä enkä ole "tyrkky". (Kysyin tästä kerran kyllä, sain vastauksen että "voi, kun me niin pienellä porukalla tehdään yleensä nämä" yms.) 

Paikkoja on niin monenlaisia. En heitä syytä, toki, on kai vain totuttu elämään ja olemaan omissa piireissä eikä tarvetta uudelle osallistujalle ehkä vain koeta. Voihan olla, että jostain uudesta kasvosta on joskus ollut ongelmiakin, jos on ollut joku harmillisempi ihminen. Yritän ja yritin olla ottamatta itseeni: otetaan harjoituksena, erilainen torjutuksi tuleminen osuu kuitenkin aina, mutta ehkä harjoitus vielä tekee mestarin.

Lukiessani viestejäsi pystyin samaistumaan moniin kohtiin. Toisaalta arvostan maaseudulla asumista ja itsellekin monesti parempi vaihtoehto. Täällä on hyvä ulkoilla ja kauniit maisemat. Silti olin tavallaan tuhoon tuomittu heti tänne tullessani. Joku oli ikäviä puheita levittänyt aiempaan kiusaamiseen  yms liittyen ja näinpä minut sillä tavalla sitten esiteltiin muille. Kerrottiin nämä jutut eteenpäin ja näin tutustuminen toisiin on lähes mahdotonta. 

Joskus totean, että ihmisen ei pitäisi elää näin ja kokea vastaavaa. Ei ole sellaista elämää mitä kenellekään toivoisin. Näin joskus mietin olevani hullu, että vieläkin asun täällä. Silti elämässä on eri juttuja jotka vaikuttavat. Ihmisiä en tule elämääni täällä saamaan ja nämä vuodet menevät täysin samoin ihmisten osalta miten ne käyntiin silloin aikoinaan lähtivätkin. Mieluummin tulee vaan aina jotain uutta ikävää mukaan. Kaiken tämän jälkeen katson maailmaa ihan toisin silmin. 

Kaikilla on varmaan joku raja elämässään milloin voisi vielä sanoa elävänsä omannäköistä ja hyvää elämää ja milloin ei. Jokin sellainen piste, ettei voi enää tavallaan sanoa olevansa onnellinen ja tyytyväinen elämäänsä, kun jotkut jutut ovat menneet niin pieleen tai muuten ihan toisin mitä toivoi. Minulla liittyy paljon juuri siihen ikävään kohteluun ihmisten osalta mitä olen saanut kokea tai sitten yksinäisyyteen ja ihan täysin sosiaalisesta elämästä ulos jäämiseen. Tai sitten siihen, kun jää jälkeen esim siinä, kun joku muu opiskelee ja rakentaa tulevaisuutta ja itse putoat kyydissä jo alussa. Se sitten syö pohjaa elämältä ja taloudellisesti vaikeaa. Kuin koko tulevaisuus olisi sen osalta jo hukattu jos itä koskaan edes oli . Ja syyttää itseään sitten, kun ei pystynyt siihen mitä moni muu.  Toisaalta en vaadi paljon. Yritän repiä iloa joka päivä jostain. Usein onnistun, mutta tälläkin hetkellä lähinnä se fiilis, että teen asioita unohtaakseni hetkeksi elämäni monet asiat. Ja tuntuu siltä, että tämä kroppa on ihan samantekevä ja sitten tekee jo niin paljon kaikkea, että tajuaa ettei voi jatkaa enää, kun kroppa pettää kaikkeen tekemiseen jo. Tajuaa sen, ettei näin voi jatkaa enää. 

Tuli taas eilen kaljoteltua, samanlaisten yksinäisten ihmisten kanssa tuolla tuulessa istuttiin, nyt väsyttää.

Yritän opettaa koiranpentua sisäsiistiksi, ja tuntuu ettei tästä ikinä tule yhtään mitään kun ei tuo tajua mitä sielä pihalla pitäisi tehdä. Oon ihan väsynyt koko ajan. Noh, ehkä tämäkin ajanjakso vielä joskus naurattaa.

Ottaa päähän naapurin heippa lappu, vaikka en ole varma oliko se edes minulle osoitettu. Ottaa hermoon yläkerran lapsen joka iltanen juokseminen, kamala töminä. Tuntuu, että kaikki asiat ottaa hermoon ja kun on yksin ei voi kellekkään avautua, tukiverkko puuttuu.

Vierailija kirjoitti:

Yritän opettaa koiranpentua sisäsiistiksi, ja tuntuu ettei tästä ikinä tule yhtään mitään kun ei tuo tajua mitä sielä pihalla pitäisi tehdä. Oon ihan väsynyt koko ajan. Noh, ehkä tämäkin ajanjakso vielä joskus naurattaa.

Voin samaistua tuohon hetkeen itsekin. Omani ollessa pentu ravattiin ulkona tämän tästä. Ulkona hoin vaan, että pissa. Pentu oppi sen sanan sitten ja kiitoksen sai, kun ulos pissasi. Tämän myötä sitten viimein edistyttiin. 

Vierailija kirjoitti:

Ottaa päähän naapurin heippa lappu, vaikka en ole varma oliko se edes minulle osoitettu. Ottaa hermoon yläkerran lapsen joka iltanen juokseminen, kamala töminä. Tuntuu, että kaikki asiat ottaa hermoon ja kun on yksin ei voi kellekkään avautua, tukiverkko puuttuu.

Se tosiaan on niin, että jaettu ilo on kaksinkertainen ja jaettu suru puolittuu. Yksinäinen ei voi jakaa ikinä mitään kenenkään kanssa ja tuota puutetta ei voi korvata yhtään millään. 

Olisi niin kiva kirjoittaa jostain kivasta asiasta, mutta eipä sellaisia vaan omassa elämässä ole eikä tapahdu. Erehdyin vielä alkaa muistelemaan että minne saakka sitä pitäsi pakittaa jotta voisin sanoa että tässä on SE hetki jonka jälkeen asiat on menneet aina vain ikävämpään suuntaan, mutta ei tuosta tullut kuin surulliseksi ja vihaiseksi. Enkä edes tiedä pääsinkö tarpeeksi kauas taaksepäin.

Nyt sitten on oikeastaan koko viikon ollut sellainen selittämättömän kummallinen olo. Sinällään siis mitään syytä, ainakaan uutta tai akuuttia sille ei ole mutta sinne meni napsis vain niin yöunet kuin se vähäinenkin motivaatio jolla arkeaan sen päivä kerrallaan on pyörittänyt. Ei vaan jaksa enää mitään eikä kiinnosta mikään koska ihan kaikki olisi pitänyt tehdä tai ainakin aloittaa jo pari, kolmekin vuosikymmentä sitten. Tuntuu niin kauhealta taas, ettei mitään enää ehdi vaikka ei sitä edes ekaa kertaa sure. Jotenkin vielä ihan kuin pisteeksi iin päälle tuli tuo eläkekeskustelu. Sinällään samantekevää missä iässä sitä eläköityy kun ei niitä töitäkään ole ollut tällä vuosituhannella enää kuin pätkissä ja osan aikaa. Siinä on ainakin yksi iso syy sille, ettei omaa elämää ole päässyt kunnolla missään vaiheessa rakentamaan. Se pienikin taloudellinen vakaus ja turva on puuttunut siitä lähtien kun vika vakkarisoppari meni alta yt-neuvotteluissa reilu 20 v sitten. Aivan hullua ajatella että siitä on jo noin kauan! 

Vielä hullummalta tuntuu että omaan eläkeikään olisi tuon uudistuksen jälkeen 20 vuotta ja sitten olisi seitsemänkymppinen eli aivan ikäloppu jo. Jos siis olisi elossakaan, mutta ei siinäkään vaiheessa mitään hyviä vuosia ja elämän parasta aikaa olisi odotettavissa. Mihin ihmeeseen se elämä oikein meni? Ihan kaikkeen joutavaan ja sellaiseen paikallaan tarpomiseen (esim just tuon jatkuvan työnhaun takia) eikä siihen mennyt aika ja energia ole johtanut mihinkään pysyvään eikä hyvään. Sitä on ollut kuin jumissa tuon reilun 20 vuotta ihan kaikessa muussakin vaikka etenkin nuorempana sitä teki, jaksoi ja yritti siinä missä muutkin. Se tekeminen ei vaan näy ns viivan alla millään tavalla eikä siitä jäänyt yhtään mitään. Myönnetään että enää tässä 2020-luvulla ei niin ole jaksanutkaan enää vaan sitä on jo lamaantunut aika tavalla.

Sekin ahdistaa kun on jotenkin kuin jossain ihme välitilassa missä saa aina kaikesta vaan se ikävimmän osuuden tai puolen. Yksinäisenä ei ole seuraa eikä kaveria ikinä mihinkään, mutta kaupungissa asuvana ei kuitenkaan saa olla rauhassa ja elää kuin erakko vaan joutuu katselemaan ja kuuntelemaan muiden yhdessäoloa ja elämistä. Sama juttu yhteiskunnan kanssa, että siltäkään ei saa kuin vaatimuksia vaatimusten perään ja pitäisi olla täydellisen normaali keski-ikäinen vaikka elämässä ei ole mitään normaalin keski-ikäisen elementtejä. Ei ole puolisoa, ei lapsia eikä vakituista työtä. Ei ystäviä eikä omaisuutta eikä sosiaalista elämää. Silti se ei saisi näkyä mitenkään missään vaan pitäisi olla ihan kärryillä kaikesta mahdollisesta ja osata hoitaa kaikki uusi mistä ei koskaan kuullutkaan. Jotenkin ahdistaa ja stressaa ihan hirveästi taas kaikki. Sitä on kuin joku ilkeä etiäinen päässä joka kertoo että kohta menee isosti pieleen kaikki se vähäkin mitä elämässä on.

Vierailija kirjoitti:

Ottaa päähän naapurin heippa lappu, vaikka en ole varma oliko se edes minulle osoitettu. Ottaa hermoon yläkerran lapsen joka iltanen juokseminen, kamala töminä. Tuntuu, että kaikki asiat ottaa hermoon ja kun on yksin ei voi kellekkään avautua, tukiverkko puuttuu.

Keitä kaikkia sinä tuet?

Ajan kulumisesta. Miltei viikoittain ihmettelen mihin se alkuviikko tai torstai katosi kun yhtäkkiä onkin jo keskiviikko tai viikonloppu vaikka justiinsa vasta oli se edellinen. 

No, nyt sitten onnistuin hävittämään viime kuusta yhden kokonaisen viikon. Olin aivan varma, että on vasta kolme viikkoa kulunut mutta olikin jo neljän viikon jakso täynnä enkä todellakaan tajua vieläkään miten se on mahdollista. Miten voi ajankulumisen hahmottaminen mennä näin hankalaksi.

Kyllä kännissä saa kadotettua vaikka kaksikin viikkoa, sen jälkeen aika alkaakin matelee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ottaa päähän naapurin heippa lappu, vaikka en ole varma oliko se edes minulle osoitettu. Ottaa hermoon yläkerran lapsen joka iltanen juokseminen, kamala töminä. Tuntuu, että kaikki asiat ottaa hermoon ja kun on yksin ei voi kellekkään avautua, tukiverkko puuttuu.

Keitä kaikkia sinä tuet?

Juoppokavereitani, koska niistä etupäässä seurani saan, lainaan esim. rahaa.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä kännissä saa kadotettua vaikka kaksikin viikkoa, sen jälkeen aika alkaakin matelee.

En epäile, mutta minä hävitin sen viikon ihan selvinpäin. Se kummastuttaa.

Yksinäisyys pakottaa melkoiseen ennakoimiseen, varuillaan olemiseen ja valppauteen verrattuna siihen, että olisi se oma lauma ja tukiverkkoja. Osa taitaa kutsua sitä vainoharhaisuudeksi ja hiuksenhieno se raja varmaan jossain vaiheessa jo onkin jos/kun yksinäisyys pitkittyy. Tuo varautuminen jotenkin herkistää aistit ja ihan kun loisi sen kuudennenkin eli enää ei vain ennakoi tiedossa/odotettavissa olevia asioita vaan sitä jo saa etiäisiäkin sellaisista joita ei varmaan kukaan osaa ennakoida/odottaa/arvata. Joskus siis se on sellainen selkeämpi merkki jonka voi jopa yksilöidäkin mutta useimmiten se vaan on just tuollainen epämääräinen ja selittämätön tuntemus joka sitten konkretisoituu joksikin, yleensä ikäväksi ja pahaksi asiaksi. Siinä sitten tajuaa että tätä se kumma tunne tarkoitti ja tästä se varoitti.

En tiedä, voihan se olla että sitä on vaan tullut vainoharhaiseksi hulluksi, koska ainakaan mulle tämä ainainen yksinolo ja totaaliyksinäisyys ei vaan sovi mitenkään. Varmasti se jättää jälkensä ja valitettavasti nekään ei mitään mukavia ja hyviä muutoksia ole. Sitä ei muutu ainakaan parempaan suuntaan kun saa ihan rauhassa kasvaa kieroon tai vaikka solmuun asti. Mä en tajua miksi meistä osalle käy näin kun yksinäisyys ei ole oma valinta eikä sitä kohti ole koskaan elämässään pyrkinyt että olisi ihan yksin. Osahan haluaa elää ja olla yksin, jopa erakoitua mutta heille se on, ainakin toivottavasti oma valinta eikä vain esim olosuhteiden ja ikävien kokemusten seurausta. Silloin tästä varmasti nauttii ja saa elää haluamallaan tavalla.

Vierailija kirjoitti:

Yksinäisyys pakottaa melkoiseen ennakoimiseen, varuillaan olemiseen ja valppauteen verrattuna siihen, että olisi se oma lauma ja tukiverkkoja. Osa taitaa kutsua sitä vainoharhaisuudeksi ja hiuksenhieno se raja varmaan jossain vaiheessa jo onkin jos/kun yksinäisyys pitkittyy. Tuo varautuminen jotenkin herkistää aistit ja ihan kun loisi sen kuudennenkin eli enää ei vain ennakoi tiedossa/odotettavissa olevia asioita vaan sitä jo saa etiäisiäkin sellaisista joita ei varmaan kukaan osaa ennakoida/odottaa/arvata. Joskus siis se on sellainen selkeämpi merkki jonka voi jopa yksilöidäkin mutta useimmiten se vaan on just tuollainen epämääräinen ja selittämätön tuntemus joka sitten konkretisoituu joksikin, yleensä ikäväksi ja pahaksi asiaksi. Siinä sitten tajuaa että tätä se kumma tunne tarkoitti ja tästä se varoitti.

En tiedä, voihan se olla että sitä on vaan tullut vainoharhaiseksi hulluksi, koska ainakaan mulle tämä ainainen yksinolo ja totaaliyksinäisyys ei vaan sovi mitenkään. Varmasti se jättää jälkensä ja valitettavasti nekään ei mitään mukavia ja hyviä muutoksia ole. Sitä ei muutu ainakaan parempaan suuntaan kun saa ihan rauhassa kasvaa kieroon tai vaikka solmuun asti. Mä en tajua miksi meistä osalle käy näin kun yksinäisyys ei ole oma valinta eikä sitä kohti ole koskaan elämässään pyrkinyt että olisi ihan yksin. Osahan haluaa elää ja olla yksin, jopa erakoitua mutta heille se on, ainakin toivottavasti oma valinta eikä vain esim olosuhteiden ja ikävien kokemusten seurausta. Silloin tästä varmasti nauttii ja saa elää haluamallaan tavalla.

Itse taidan käydä "kierroksilla" oikeastaan koko ajan tai että se siis on se normaali olotila. Sitten joskus tulee kyllä sellainen tosi erikoinen, mutta niin ihana tyynen levollinen olo ja jotenkin kokee itsensä tosi rennoksi, mutta se yleensä aina kostautuu liki saman tien. Monesti tuota seuraa melko välitönkin kipeäksi tuleminen tai sitten tapahtuu jotain yllättävää ikävyyttä, joten enää en oikeastaan uskalla edes nauttia tuosta tunteesta vaikka se ihana onkin. Ja melkein sitä jo pelkääkin, että tuo tunne tulee koska heti on että nonni, mitä ikävää nyt on tiedossa koska tuo ei ole mitenkään tahdonalainen juttu johon voisin itse vaikuttaa. Yhtäkkiä se hetkellinen hyväolo ja levollisuus vaan tulee ilman mitään ainakaan ilmeistä syytä mutta ei tuollainen mikään etiäinenkään varmasti ole. Olen miettinyt että noinko sitä sairastuu heti kun normaali stressitaso vähän laskee, koska tuo kipeäksi tuleminen tulee siis ihan tunnissa parissa. Joku yhteys noilla ilmeisesti kuitenkin on oli mikä hyvänsä.