Muita yksinäisiä? Arkisten asioiden jutteluketju.

Tulisi jo syksy. En pidä kesästä ja siksi se tuntuu aina menevän niin hitaasti. Syksy ja talvi ovat minun lempivuodenaikoja. Tunnen itseni jotenkin vähemmän yksinäiseksi silloin.

Minä nojaan tosi paljon ihan tavalliseen tekemiseen. Ulkoilen paljon ja marjastan. Kulutan aikaa. Välillä toimii ja välillä ei. Musiikki toinen tärkeä asia. Välillä seuraan urheilua. Tosi tavallista juttuja. Niihin tavallaan turvaan, että on edes jotain. 

Vierailija kirjoitti:

Minä nojaan tosi paljon ihan tavalliseen tekemiseen. Ulkoilen paljon ja marjastan. Kulutan aikaa. Välillä toimii ja välillä ei. Musiikki toinen tärkeä asia. Välillä seuraan urheilua. Tosi tavallista juttuja. Niihin tavallaan turvaan, että on edes jotain. 

Mulla on melko samat ajanviettotavat vaikkakin ehkä se paras eli marjastus ja ylipäätään luonnonrauhassa liikkuminen on tällä asuinpaikalla käytännössä aika mahdotonta ja se harmittaa ihan hirveästi. Samalla sitten nämä kaikki on sellaisia, että niitä voisin harrastaa myös perheellisenä ja parisuhteessa elävänä ihmisenä jolla on sosiaalisia suhteita eli kavereita. Sinällään se harmittaa, koska tuntuu että tästä ainaisesta yksinolosta ja totaaliseksi lopulta muuttuneesta yksinäisyydestä pitäisi kyetä nauttimaan sellaisin tavoin mitkä olisi perheellisen ym ulottumattomissa. Valitettavasti en vaan ole sellainen extreme-ihminen vaan enemmänkin hyvin tylsän tavallinen joka arvostaa turvallisuutta, seesteisyyttä ja vakautta ihan kaikilla elämänalueilla. Ihan se tasaisen harmaa arki olisi just mun juttu kunhan sitä saisi elää edes oman elämänkumppanin kanssa. Aiemmin tietysti olisin vastannut omien lasten ja oman perheen kanssa, mutta sen verran olen jo sisäistänyt etten sellaisesta enää edes unelmoi. Se juna on mennyt jo lopullisesti. Samoin varmaan tuo elämänkumppanikin, mutta sen suhteen elää vielä jokin toivo ainakin satunnaisesti. Monesti sitä miettii tuolla arkisia asioitaan hoitaessa ja lenkkeillessä, että missähän ne kaikki vastaavanlaiset sinkkumiehet on. Eilenkin oli vaan vääränlaisia liikenteessä koska oli niitä sellaisia stubbin tyylisiä spandexeja ja sitten perheenisejä lapsineen ja osa myös vaimoineen (nuo sinällään olisi omanlaista miestyyppiä, mutta perheellistyneenä ja varattuna ei tietenkään) sekä sitten sellaisia krapulaisen oloisia korjaussarjan ostajia. Enkä nyt yhtään ylenkatso ketään ja ymmärrän paremmin kuin hyvin sen, että esim yksinäisyyttä on tosi helppo alkaa lääkitsemään alkoholilla mutta sen sortin maailma on jo nähty ja omakohtaisestikin koettu eikä sellainen ole mun juttu. Ei ollut silloin eikä ole nytkään.

Mutta ne ihan tavallisen tylsät miehet. Missä he ovat? Siellä marjametsässä tai muuten luonnossa liikkumassa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä nojaan tosi paljon ihan tavalliseen tekemiseen. Ulkoilen paljon ja marjastan. Kulutan aikaa. Välillä toimii ja välillä ei. Musiikki toinen tärkeä asia. Välillä seuraan urheilua. Tosi tavallista juttuja. Niihin tavallaan turvaan, että on edes jotain. 

Mulla on melko samat ajanviettotavat vaikkakin ehkä se paras eli marjastus ja ylipäätään luonnonrauhassa liikkuminen on tällä asuinpaikalla käytännössä aika mahdotonta ja se harmittaa ihan hirveästi. Samalla sitten nämä kaikki on sellaisia, että niitä voisin harrastaa myös perheellisenä ja parisuhteessa elävänä ihmisenä jolla on sosiaalisia suhteita eli kavereita. Sinällään se harmittaa, koska tuntuu että tästä ainaisesta yksinolosta ja totaaliseksi lopulta muuttuneesta yksinäisyydestä pitäisi kyetä nauttimaan sellaisin tavoin mitkä olisi perheellisen ym ulottumattomissa. Valitettavasti en vaan ole sellainen extreme-ihminen vaan enemmänkin hyvin tylsän tavallinen joka arvostaa turvallisuutta, seesteisyyttä ja vakautta ihan kaikilla elämänalueilla. Ihan se tasaisen harmaa arki olisi just mun juttu kunhan sitä saisi elää edes oman elämänkumppanin kanssa. Aiemmin tietysti olisin vastannut omien lasten ja oman perheen kanssa, mutta sen verran olen jo sisäistänyt etten sellaisesta enää edes unelmoi. Se juna on mennyt jo lopullisesti. Samoin varmaan tuo elämänkumppanikin, mutta sen suhteen elää vielä jokin toivo ainakin satunnaisesti. Monesti sitä miettii tuolla arkisia asioitaan hoitaessa ja lenkkeillessä, että missähän ne kaikki vastaavanlaiset sinkkumiehet on. Eilenkin oli vaan vääränlaisia liikenteessä koska oli niitä sellaisia stubbin tyylisiä spandexeja ja sitten perheenisejä lapsineen ja osa myös vaimoineen (nuo sinällään olisi omanlaista miestyyppiä, mutta perheellistyneenä ja varattuna ei tietenkään) sekä sitten sellaisia krapulaisen oloisia korjaussarjan ostajia. Enkä nyt yhtään ylenkatso ketään ja ymmärrän paremmin kuin hyvin sen, että esim yksinäisyyttä on tosi helppo alkaa lääkitsemään alkoholilla mutta sen sortin maailma on jo nähty ja omakohtaisestikin koettu eikä sellainen ole mun juttu. Ei ollut silloin eikä ole nytkään.

Mutta ne ihan tavallisen tylsät miehet. Missä he ovat? Siellä marjametsässä tai muuten luonnossa liikkumassa?

Vastasit viestiini. Itse en useinkaan enää mieti, että voisin olla edes parisuhteessa. Jotenkin olen yrittänyt unohtaa sen asian. Lapsia en onneksi halua ja ehkä se asia vähän helpottaa sitä ajatusta, etten välttämättä ikinä ole edes parisuhteessa. Ei tarvitse miettiä ja surra sitäkin, että jää lapsettomaksi. 

Itsekin arvostan turvallisuutta ja seesteisyyttä. Jotenkin yritän sellaista löytää elämääni, vaikka monien asioiden suhteen se on ollutkin monesti hukassa. Eniten ihmisiin liittyvissä jutuissa ja välillä mietin, että kokemukseni ihmisistä ovat sellaisia, että nykyisin arvostan rauhaa siltä osin myös. Olen saanut ikävää kohtelua ja kaipaisin siis ihmissuhteiltakin turvallisuutta. Jos siis jotain ystäviä yms olisi. Samalla minulla tämä turvallisuuden ja rauhan hakeminen ehkä liittyy myös kokemuksiini. En kaipaa siltä osin enää mitään ikävää. Minusta on tullut liiankin sitä korostava ihminen. 

Joskus mietin, että se oikea minä kuitenkin kaipaa myös jotain muuta ja vaikka nämä arkiset tekemiset yms auttavat elämässä niin silti itse kaipaan jotain enemmänkin ja jotain erilaisia kokemuksia myös. Nyt vaan olen tavallaan pakottanut itseni elämään niin, että tämän tavallisen arjen tai voiko tätä tavalliseksi kutsua (kun voi sanoa olevansa lähes syrjäytynyt jne) pitää riittää, kun ei ole mitään muuta ja tämä on ainoa mitä on. Silti tuntuu, että hukkaan elämäni juuri näissä jutuissa ja kaipaisin joskus erilaisia kokemuksia. 

Miehistä kirjoitit ja itse en senkään suhteen enää osaa miettiä edes millaisista miehistä pidän. Ei kai minulla enää kovin ole edes mitään tiettyjä ajatuksia siihen liittyen. Onko koskaan ollutkaan. Nuorempana vuosia sitten ehkä pidin niistä, jotka jotenkin musiikin kanssa tekemisissä. Varmaan melkein kaikki mistä pidin niin heidän elämänsä liittyi musiikkiin. Osan tiesin ja osa vasta myöhemmin paljastui, että elämänsä liittyi siihen jotenkin. Toki nämäkin vaan ihastuksen tasolla. Itse en ole ikinä edes parisuhteessa ollut. 

Nykyisin näen itseni sellaisena etten ulkonäöllisesti voi oikein ajatella mitään sen suhteen, että "pääsisin" parisuhteeseen jos niin voi sanoa. Laihuus ei auta jos muuten näyttää lähinnä sellaisena, että monessa asiassa olisi parannettavaa. Lähinnä kaipaisin itsekin silti jotain liikaa jo toiselta. Pitäisi jaksaa minua ja minä taas olen liikaa toiselle, kun olen esim liian jännittynyt ja levoton ihminen, jolla on itsetunto lähes mennyttä ja olen epävarma. En tavallaan kenenkään taakaksi alkaisi. Sen olen jotenkin päättänyt, että taakaksi en ala ja sitten olen yksin tämän suhteen jos siihen on pienenkin mahdollisuus, että niin kävisi. 

Vierailija kirjoitti:

Tulisi jo syksy. En pidä kesästä ja siksi se tuntuu aina menevän niin hitaasti. Syksy ja talvi ovat minun lempivuodenaikoja. Tunnen itseni jotenkin vähemmän yksinäiseksi silloin.

Itsekin olen ihan syksyihminen mutta tämä kesä on minusta mennyt harmittavan nopeasti ja aivan harakoille. Just tänään näin alkon ohi kulkiessani niiden mainoksen jossa oli maininta lomajuomisista ja kesäuutuuksista ja vaikka en itse alkoholia enää käytäkään (en ole absolutisti, mutten halua juoda yksin) niin eka ajatus oli, että ehkä jotain uutta valkkaria voisikin juhannukseksi hankkia tai tehdä vaikka jonkun sangria-kannun vaikka alkoholittomana. Sitten meni hetki sitä ideaa makustellessa kunnes palasin nykyhetkeen aika rytinälläkin tajuamalla, että se juhannushan oli ja meni jo aikaa sitten.

Monesti herään siihen ajatukseen, että mietin ö, ettei elämäni voi olla tässä ja näin "pientä" ja muutenkin tyhjää. Jotenkin kavahtaa vieläkin sitä tunnetta, että onko elämäni mennyt näin ja oikeasti tuntuu, ettei ole edes elänyt oikeasti. Sellainen epätoivo monesti iskee, että hetkinen mitä tämä kaikki oikein on. Joskus sitä on vieläkin vaikeaa hyväksyä. Jokin minussa vielä pistää hanttiin, että en haluaisi hyväksyä tätä kaikkea ja tätä näkymättömyyttä ja erillisyyttä. Harvat läheiset (vanhempani) ovat välillä seurana, mutta en ole pitkään aikaan edes voinut puhua mistään asioista mitkä itseä kiinnostaa tai kokea mitään vastaavaa kokemusta. Jotenkin se vie ihmiseltä paljon jos et ikinä tunne olevasi osa mitään. 

Vierailija kirjoitti:

Minä nojaan tosi paljon ihan tavalliseen tekemiseen. Ulkoilen paljon ja marjastan. Kulutan aikaa. Välillä toimii ja välillä ei. Musiikki toinen tärkeä asia. Välillä seuraan urheilua. Tosi tavallista juttuja. Niihin tavallaan turvaan, että on edes jotain. 

Mullekin ulkoilu on tosi tärkeä asia, koska siinä saan kulutettua vapaa-aikaa tosi hyvin ja voin huonommin jos en liiku. Niitäkin kausia aina välillä on. Samoin katson paljon urheilua vaikkakin melko valikoiden eli en pahemmin välitä näistä futiksista ja lätkistä joita "kaikki muut" tuntuu innolla seuraavan. Tykkään myös tehdä itse ruuan eli en juurikaan koskaan hae mitään noutoruokaa tai osta eineksiäkään. Aikaa on kokata vaikka kuinka pitkän kaavan mukaan etenkin vapaapäivinä ja siinäkin saan tapetuksi ylimääräistä aikaa kun ikinä ei ole kiire saada evästä pöytään. Sitä harmittelen, että juurikaan ei kannata leipoa mitään koska siitä tykkäisin myös, mutta en niin välitä herkuista että oikein innostaisi syödä kokonaista piirakkaa yksinään. Pakastaa joo voisi, mutta mieluummin sitten olen vaan leipomatta. Tosin jos olisi marjastusmahdollisuus niin varmaan sitten leipoisin ainakin ne mustikka- ja puolukkapiirakat vaikka joutuisi yksin syömään. Oi ja jotain sienipiirakkaakin. 

Monessa asiassa tuntuu että teen kauhean vaikeasti tai vanhanaikaisesti monta juttua (esim tiskaan aina käsin), mutta tällaiset perinteet tuo myös turvaa mulle ja samalla niissä menee aikaa jota on ihan liikaa. 

Ainainen yksinäisyys ja ulkopuolisuus on tehnyt minustakin ainakin jonkin sortin syrjäytyneen joka ei enää osaa olla ollenkaan luonteva ja normaali missään ihmisten ilmoilla. En ikinä ole ollut mitenkään sosiaalisesti sulava saati seurapiiriperhonen, mutta minusta aika normaali suomalaiseksi kuitenkin eli smalltalk ei ole koskaan ihan lähtenyt ja varmaankin voisi kuvailla juroksi ulkoista olemustani eli en tosiaan ole se tyyppi jonka hymy valaisee koko huoneen. Tuo siis ennen tätä ihan täydellistä yksinäisyyttäni joka on saanut minusta aikaiseksi ihan kuin jonkun sosiaalisesti täydellisen kömpelön mörön, joka kaivautuu jostain kannon alta ihmisten ilmoille ja on sitten kuin joku hoo moilanen vaan kaikkien haittoina ja tiellä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tulisi jo syksy. En pidä kesästä ja siksi se tuntuu aina menevän niin hitaasti. Syksy ja talvi ovat minun lempivuodenaikoja. Tunnen itseni jotenkin vähemmän yksinäiseksi silloin.

Itsekin olen ihan syksyihminen mutta tämä kesä on minusta mennyt harmittavan nopeasti ja aivan harakoille. Just tänään näin alkon ohi kulkiessani niiden mainoksen jossa oli maininta lomajuomisista ja kesäuutuuksista ja vaikka en itse alkoholia enää käytäkään (en ole absolutisti, mutten halua juoda yksin) niin eka ajatus oli, että ehkä jotain uutta valkkaria voisikin juhannukseksi hankkia tai tehdä vaikka jonkun sangria-kannun vaikka alkoholittomana. Sitten meni hetki sitä ideaa makustellessa kunnes palasin nykyhetkeen aika rytinälläkin tajuamalla, että se juhannushan oli ja meni jo aikaa sitten.

Minä pidän hyvässä tilanteessa oikeastaan kaikista vuodenajoista. Tarkoitan siis jos minulla on voimia elämääni edes melko paljon. Nyt tämä kesä on itselläkin mennyt kuin ohitse. En ole oikein elänyt hetkessä lainkaan vaan mieli jossain muualla ja mietin vaan esim seuraavaa päivää, vaikka pitäisi ehkä elää ensin edes se kyseinen päivä pois alta. 

Voimat vähissä ja läheiseni sairastelu vielä päälle. Hänen tilanteena kuormittaa tosi paljon tällä hetkellä ja kaikki epävarmaa. Ei mikään hätätilanne tms, mutta muuten raskas tilanne on. Hän sitten tavallaan vie helposti minulta loputkin ilon aiheet. Ymmärrän häntä, mutta kun nyt kahdestaan näitä juttuja käsitellään niin se on vähän välillä liikaa jo minulle. En omaa niin paljon voimia itsekään, että aina jaksaisin kuunnella toista ja tavallaan stressata lähen juttujaan myös. Nyt viime aikoina ja juuri tänä kesänä on mennyt nyt yli tämä kaikki jo. Viime kesä ja talvi menivät ihan ok odotuksiin nähden, mutta nyt itsekin totean, että liika on liikaa. Anteeksi valitus ja paljon olen kestänyt tähän liittyen. Nyt vaan olen jo liian kovilla ja tunnen sen. 

Vierailija kirjoitti:

Ainainen yksinäisyys ja ulkopuolisuus on tehnyt minustakin ainakin jonkin sortin syrjäytyneen joka ei enää osaa olla ollenkaan luonteva ja normaali missään ihmisten ilmoilla. En ikinä ole ollut mitenkään sosiaalisesti sulava saati seurapiiriperhonen, mutta minusta aika normaali suomalaiseksi kuitenkin eli smalltalk ei ole koskaan ihan lähtenyt ja varmaankin voisi kuvailla juroksi ulkoista olemustani eli en tosiaan ole se tyyppi jonka hymy valaisee koko huoneen. Tuo siis ennen tätä ihan täydellistä yksinäisyyttäni joka on saanut minusta aikaiseksi ihan kuin jonkun sosiaalisesti täydellisen kömpelön mörön, joka kaivautuu jostain kannon alta ihmisten ilmoille ja on sitten kuin joku hoo moilanen vaan kaikkien haittoina ja tiellä.

Tuttua minullekin. Oikeastaan se alkutilanne oli jo se etten ollut mikään sosiaalisin. Vähän ujo ja varovainen olin. Sitten kiusaaminen yms vie paljon ja yksinäisyys tavallaan heikensi vielä niitä taitoja keskustella ja tutustua muihin. Näin en itsekään ainakaan enää osaa olla lainkaan luonteva ja edes puhua toisille ilman mitään häpeää tms ja jännitystä. Sitten mietin miltä näytän muiden silmissä. Ehkä se ajatus juuri, että olen kuin pihalla muiden joukossa his pitäisi olla vielä "normaali". 

Aina ei sukulaiset ole väleissä. Ei olla riidoissa, mutta ei ole mitään yhteistäkään. Silloin jää jo kättelyssä perusyksin. Yksinäisyys alkaa jo tästä suvun ansasta, ettei siellä ole samantyyppisiä, joiden kanssa pitäisi yhteyttä. Tapaamisista ei ole mitään iloa, kun ne olisi vaan näennäistä juttelua. Pitäisi syntyä sopivaan porukkaan. Miksiköhän sitä onkin erilainen.

Ootteko löytäneet Yle Areenaa? Itselläni on siellä monta sarjaa kesken. Ei olisi rahaakaan mihinkään maksettuihin kanaviin. On tuonut sisältöä yksinäisiin päiviin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä nojaan tosi paljon ihan tavalliseen tekemiseen. Ulkoilen paljon ja marjastan. Kulutan aikaa. Välillä toimii ja välillä ei. Musiikki toinen tärkeä asia. Välillä seuraan urheilua. Tosi tavallista juttuja. Niihin tavallaan turvaan, että on edes jotain. 

Mullekin ulkoilu on tosi tärkeä asia, koska siinä saan kulutettua vapaa-aikaa tosi hyvin ja voin huonommin jos en liiku. Niitäkin kausia aina välillä on. Samoin katson paljon urheilua vaikkakin melko valikoiden eli en pahemmin välitä näistä futiksista ja lätkistä joita "kaikki muut" tuntuu innolla seuraavan. Tykkään myös tehdä itse ruuan eli en juurikaan koskaan hae mitään noutoruokaa tai osta eineksiäkään. Aikaa on kokata vaikka kuinka pitkän kaavan mukaan etenkin vapaapäivinä ja siinäkin saan tapetuksi ylimääräistä aikaa kun ikinä ei ole kiire saada evästä pöytään. Sitä harmittelen, että juurikaan ei kannata leipoa mitään koska siitä tykkäisin myös, mutta en niin välitä herkuista että oikein innostaisi syödä kokonaista piirakkaa yksinään. Pakastaa joo voisi, mutta mieluummin sitten olen vaan leipomatta. Tosin jos olisi marjastusmahdollisuus niin varmaan sitten leipoisin ainakin ne mustikka- ja puolukkapiirakat vaikka joutuisi yksin syömään. Oi ja jotain sienipiirakkaakin. 

Monessa asiassa tuntuu että teen kauhean vaikeasti tai vanhanaikaisesti monta juttua (esim tiskaan aina käsin), mutta tällaiset perinteet tuo myös turvaa mulle ja samalla niissä menee aikaa jota on ihan liikaa. 

Minulla sama. Itsekin teen paljon esim ruokaa ja leipomisia, kun kulutan siihenkin aikaa. Ulkona olen paljon ja ilman sitä tuskin jaksaisin näinkään hyvin näitä päiviä.

Ulkoillessa menee aikaa ja tunteja päivästä. Hieman lyhentää niitä päiviä myös. Monesti menen vielä iltaisin lukemaan tuohon terassille oli sää lähes mikä vaan. Tätä pitkälle syksyyn. Hassua ehkä, kun kylmällä täytyy pukea jo enemmän ja minä istun ulkona kirjan kanssa. 

Marjastan tosi paljon ja vieläkin enemmän poimisin jos vaan johonkin mahtuisi. Nytkin on vielä vanhaakin marjaa käyttämättä. En vaan itsekään tule syöneeksi niin paljon, että se rajoittaa jo leipomista. Urheilussa pidän esim yleisurheilusta, talvella ampumahiihto sellainen laji mitä seuraan. Pallolajeista ehkä lentopallo tärkein. Olen pitkään noin vuodesta 2014 seurannut maajoukkueen pelejä ja sillä tavalla "tuttu" joukkue on, vaikka pelaajat vaihtuneet osittain. Kuitenkin sillä tavalla kiva katsoa, kun tietää heidät niin hyvin. Kaikki tämä jotain ajankuluttelua toisaalta. Joskus mietin elämääni niin minua eniten huollattaa se jos perusasiat eivät ole kunnossa. Nämä esim ammattiin, töihin, opintoihin ja talouteen liittyvät jutut. Ne kuormittavat paljon.

Vierailija kirjoitti:

Aina ei sukulaiset ole väleissä. Ei olla riidoissa, mutta ei ole mitään yhteistäkään. Silloin jää jo kättelyssä perusyksin. Yksinäisyys alkaa jo tästä suvun ansasta, ettei siellä ole samantyyppisiä, joiden kanssa pitäisi yhteyttä. Tapaamisista ei ole mitään iloa, kun ne olisi vaan näennäistä juttelua. Pitäisi syntyä sopivaan porukkaan. Miksiköhän sitä onkin erilainen.

Tämä tuttua. Meillä oikeastaan yritettiin pitää yhteyttä ja kun olin lapsi ja nuori niin silloin ehkä jotenkin vielä kaikki oli paremmin tähän liittyen. Osa sukulaisista on melkein samanikäisiä kuin minä ja vähän samantyylisiä myös. Näin sinänsä joskus harmittaa se, ettei nyt ole enää jäljellä mitään. Olisin itse arvostanut kyllä heidän seuraansa. 

Silti minulla elämäni ei mennyt niin kuin olisi ehkä pitänyt. Putosin kyydistä jo vuosia sitten ja se vaikutti siihen etten ollut enää "mitään". Näin nämä opiskelleet sukulaiset tavallaan etenivät elämässään ja hyvä niin. En heille pahaa toivo. Silti samassa minä en sopinut enää siihen muottiin. Tämä korostuu joillakin. Sitten osa on tietysti niitä joista en tiedä mitään. Olen nähnyt pari kertaa tai sitten en koskaan. En tuntisi kadulla.

Mekään emme ole riidoissa, mutta toisaalta ikäviä juttuja on esim se jos ei häihin kutsuta enää jos olemme olleet siellä juhlissa ja he myös meidän juhlissa (mitä nyt joskus oli) ja sitten ei enää mitään. Se kertoo osansa. 

Vierailija kirjoitti:

Ootteko löytäneet Yle Areenaa? Itselläni on siellä monta sarjaa kesken. Ei olisi rahaakaan mihinkään maksettuihin kanaviin. On tuonut sisältöä yksinäisiin päiviin.

Tähän liittyen tuli mieleen, että katsoin areenasta  Perjantai dokkarin Kiusaaja. Kyllä herätti monia ajatuksia ja omia kokemuksia tuli myös mieleen. Jotkut ihmiset ovat tosi pahoja ja en tiedä onko tälläinen julkisuus hyvä juttu. Jos katuu ja pyytää anteeksi niin se ei silti korjaa paljon jos miettii niitä joita hänkin on vuosia rääkännyt. 

Vierailija kirjoitti:

Aina ei sukulaiset ole väleissä. Ei olla riidoissa, mutta ei ole mitään yhteistäkään. Silloin jää jo kättelyssä perusyksin. Yksinäisyys alkaa jo tästä suvun ansasta, ettei siellä ole samantyyppisiä, joiden kanssa pitäisi yhteyttä. Tapaamisista ei ole mitään iloa, kun ne olisi vaan näennäistä juttelua. Pitäisi syntyä sopivaan porukkaan. Miksiköhän sitä onkin erilainen.

Tämä on niin totta, että "suvuttomana" puuttuu tosi iso sosiaalinen verkosto. Varmasti niin hyvässä kuin pahassakin, mutta silti sitä on jo lähtökohtaisesti melkoisella takamatkalla verrattuna kaikkiin heihin joilla on lapsuudesta saakka ollut elämässä niin isovanhempia, vanhempien sisaruksia kuin serkkujakin. Osalla on ollut jopa isoisovanhemmat ja omien vanhempien tätejä, setiä ja enoja eli hirmuisen iso sosiaalinen verkosto ja siinä samalla siihen normaaliin kanssakäymiseen ihmisten kanssa varsin laajalla rintamalla on tavallaan jopa syntynyt tai ainakin imenyt sen jo äidinmaidosta. Tuollaisessa elinpiirissä niitä uusia tuttujakin tulee vähän sieltä sun täältä elämään lisää eli tuossa se jo lähtökohtaisesti "synnyinlahjana" saatu sosiaalinen verkosto ruokkii sitä hyvää eikä sen eteen tarvitse varsinaisesti tehdä mitään. Riittää vaan että on ja elää sitä elämäänsä.

Samaan aikaan se "suvuton" yrittää aktiivisesti tutustua uusiin ihmisiin ja luoda itselleen edes murto-osaa siitä sosiaalisesta verkostosta jonka tuollaiseen suureen ja yhtenäiseen sukuun syntynyt saa ilmaiseksi ja vain olemalla olemassa. Kaikki ei tosiaan saa samoja mahdollisuuksia eikä jokainen ole oman onnensa seppä.

Vierailija kirjoitti:

Ootteko löytäneet Yle Areenaa? Itselläni on siellä monta sarjaa kesken. Ei olisi rahaakaan mihinkään maksettuihin kanaviin. On tuonut sisältöä yksinäisiin päiviin.

Joo, paljon on tullut sieltä sarjoja katsottua vaikka harmittaakin että näin kesälläkin meni liian monet illat (ja päivätkin) ruutua tuijottaessa. Nyt siellä on kaksikin uutta ruotsalaissarjaa mitkä aion katsoa ihan ajan kanssa vaikka toisaalta tekisi jo mieli aloittaa. Silti yritän malttaa mieleni ja katson ne kerralla ihan sellaisena spesiaali-tekemisenä ja varaan vähän herkkujakin. Tyhmää varmasti tällaisia suunnitella ja itselleen luvata, mutta jotain on pakko keksiä että olisi edes jotain erilaista ja jopa vähän jotain mitä odottaa. No, tällä viikolla on helppoa pitää tuosta lupauksesta kiinni kun voi kytätä yleisurheilua.

Tänään kävin hammaslääkärissä. En ole aiemmin tuolla käynyt. Vaihdoin, kun edellinen lopetti jossa paljon kävin ja sen jälkeen vaikeaa löytää sellaista missä alkaa käydä. Kuitenkin hyvä kokemus oli ja sellainen mukava ihminen. Toki heidän kuuluu hallita nekin jutut yms, mutta, eroja on silti. Hän sitten tervehti oikein kädestä pitäen ja oikein hyvin selosti kaiken ja vielä lähtiessä oikein sillä ajatuksella, että nähdään toisenkin kerran (tämä tulevaan käyntiin liittyen). Ihan tavallista juttua, mutta merkitsi itselleni paljon. 

Jos muistelen niin olen ehkä joskus vuonna 2013 viimeksi kätellyt. Näin minä arvostan jopa kaikkea tuollaista. Helpottaa käyntejä jatkossa jos on parempi mennä. Itsekin jännitän muutenkin vähän aina niitä hetkiä kuitenkin. Pärjään jotenkin nuo käynnit ja yritän peittää jännityksen mikä liittyy sosiaalisiin tilanteisiin ja muutenkin hammaslääkäriin muutenkin, mutta ehkä se näkyy silti. 

Vierailija kirjoitti:

Ainainen yksinäisyys ja ulkopuolisuus on tehnyt minustakin ainakin jonkin sortin syrjäytyneen joka ei enää osaa olla ollenkaan luonteva ja normaali missään ihmisten ilmoilla. En ikinä ole ollut mitenkään sosiaalisesti sulava saati seurapiiriperhonen, mutta minusta aika normaali suomalaiseksi kuitenkin eli smalltalk ei ole koskaan ihan lähtenyt ja varmaankin voisi kuvailla juroksi ulkoista olemustani eli en tosiaan ole se tyyppi jonka hymy valaisee koko huoneen. Tuo siis ennen tätä ihan täydellistä yksinäisyyttäni joka on saanut minusta aikaiseksi ihan kuin jonkun sosiaalisesti täydellisen kömpelön mörön, joka kaivautuu jostain kannon alta ihmisten ilmoille ja on sitten kuin joku hoo moilanen vaan kaikkien haittoina ja tiellä.

Läsnäoloni saa tosi usein muut kiusaantuneiksi ja sitten kun huomaan sen "kiemurtelun" ja katonrajaan tuijottelun sekä paikalta poistumisen ihan selkeän tekosyyn varjolla niin itselle tulee myös tosi hankala olla siinä tilassa ja tilanteessa. Siihen asti siis olen pystynyt olemaan ihan tavallisesti ja normaalisti, mutta tuo toisen/muiden reagointi saa aikaan sen että hermostun ja ahdistun enkä enää suunnilleen osaa edes kävellä tai tiedä nimeäni. Siinä menee aivan lukkoon ja tulee hirveä pettymys, että taasko kävi näin ja alkaa soimata itseään sekä miettimään mitä ihmettä tein, että toinen/muut koki paikalle tulemiseni noin ikävänä. Nyt varmasti joku tulee kertomaan että kuvittelen vain kaiken, mutta ei tuota tarvitse eikä varmaan edes voisi kuvitella eikä sitä loppujen lopuksi edes mitenkään hienovaraisen vaivihkaa esim poistuta paikalta vaikka varmaan se paikalta poistuja kuten myös se paikanpäälle jäänyt "kiemurtelija" ehkä niin olettaakin. Se elekieli on vaan niin selkeää eikä siinä mitään pahaa tietenkään edes ole vaan reaktio on takuulla aivan normaali ja oikea. Se vaan on pahaa, että itsessä on jokin tuollainen "se jokin" mikä saa tuon reaktion muissa aikaan. Mieluusti sen hävittäisin kun vaan tietäisin mikä se on.

Tuo on ihan totta, että yksinäisyyttä olisi varmasti huomattavasti helpompi sietää jos olisi edes ne muut ns perusasiat kunnossa eli olisi se hyvä ammatti joka takaa vakityön jonka myötä taloudellinen tilanne olisi turvattu sekä vakaa. Ei olisi elämä tätä ainaista sentin venyttämistä kädestä suuhun. Samaten tietenkin terveys ja fyysinen kunto sellaiset, ettei niitä tarvitsisi miettiä ja murehtia eikä varsinkaan kauhulla ajatella tulevaa. Nämä kuormittaa kauheasti ja varmaan ihan samalla tapaa sellaistakin jolla on puoliso, oma perhe ja sukulaisia sekä ystäviä mutta he ei ole tämänkään asian kanssa yksin ja heillä on elämässään ihmisiä joilta ainakin lähtökohtaisesti voi olettaa saavansa apuakin ja kaiken ikävän vastapainoksi paljon hyviä juttuja.

Se oli tosiaan hyvä kysymys, että kuinka yksinäisen on kuviteltu selviävän ja pärjäävän tässä elämässä.