Muita yksinäisiä? Arkisten asioiden jutteluketju.

Voi kun saiskin 40 vuotta elämää takaisinpäin, eläisin toisenlaista elämää kun sillon, väärä mies ja liikaa alkoholia ja masennusta, siinä on mennyt turhaan 40 vuotta, nyt potuttaa.

Tämä päivä meni itsekseni kotona istuskellen. Siitä huono omatunto, kuntoni takia. Niin, ja tylsistyttää päätä, jollei mitään virikettä saa. Kodin hommatkaan eivät sujuneet. Mutta, huomenna sitten reippaasti ulos poluille, unohdan tämän huonon päivän. Voimia viikonlopun päiville! 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on eka kesälomaviikko ja aloitin heti olemalla aktiivinen, mutta tänään jo alkaa olla pieleen menneiden asioiden ja vastoinkäymisten suhteen mittari niin punaisella että taitaa olla parempi olla loppuloma täällä neljän seinän sisällä ja tuijottaa vaan kattoa eikä vahingossakaan koskea mihinkään tai tehdä mitään.

Ihan kaikki menee jotenkin pieleen ja väärin ihan jo julkisesta liikenteestä lähtien kun junilla olikin aivan älytön vuoroväli sen normaalin 5 minuutin sijaan ja siinä odotellessa meni ihan haaskuun aikaa, kaikkialla oli aivan liikaa ihmisiä ja junakin ihan täynnä ja sitten paluumatkalla bussikin jumitti jokaisessa risteyksessä, siellä oli törkeän kuuma, se pysähtyi joka saakelin pysäkillä eikä kuski oikein handlannut ovien avaamista kunnes lopulta koko bussi jymähti keskelle tietä. Sitten pääsikin lenkkeilemään loppumatkan ja nyt on rakko sekä toisessa kantapäässä että toisessa päkiässä. 

Kotiin päästyäni keitin kahvit ja onnistuin halkaisemaan kahvipannun. Sitä siivoa putsatessani löin pääni auki olleeseen kaapinoveen niin että nyt on kauhea pahka päässä. Sitten ajattelin päästä johonkin flow-tilaan ja aloin neulomaan villasukan kärkeä mutta siitäpä tippui huomaamatta silmukka ja sain purkaa vaikka kuinka pitkästi eli sen sijaan että olisi valmis sukka onkin nyt paljon keskeneräisempi mitä aloittaessa.

Lisäksi sapettaa sekin että mulla on kotona selvästikin joku hoikentava peili eteisessä, koska näin itseni eilen yhden vaatekaupan peilistä vähän yllärinäkin ja siinä en tosiaan ollut normaalinkokoinen vaan melkoisen paljon tuhdimpi. Kävin vielä sovittamassakin yhtä vaatetta joka varmisti sen, että olen lihonut vaikka päinvastoin oletin jopa laihtuneeni. Oikein pisteenä iin päälle näin vielä kaksikin oikein rakastunutta pariskuntaa joista toinen vielä istui bussissa edessäni niin, etten oikein voinut välttyä mitenkään siltä kuhertelulta ja kiehnäämiseltä.

Kaikki on aivan syvältä.

Ei se piste iin päälle ollutkaan vielä nuo pariskunnat vaan tämä, että yhtäkkiä tuli tosi kipeä ja kuumeinen olo ja nyt kun mittasin niin vähän onkin lämpöä ja ihan karsea on olokin. Tämäkin vielä.

Uskalla enää edes ajatella, että entäs jos tämä ei ollutkaan se piste iin päälle. Mitä vielä? Ja miksi?!

Ihan sydämestä otti kun luin vastoinkäymisistäsi! Jospa nyt tuli kaikki mahdollinen yhteen syssyyn ja loppulomastasi kehkeytyy mukava ja virkistävä, sitä toivon sinulle.

Vierailija kirjoitti:

Voi kun saiskin 40 vuotta elämää takaisinpäin, eläisin toisenlaista elämää kun sillon, väärä mies ja liikaa alkoholia ja masennusta, siinä on mennyt turhaan 40 vuotta, nyt potuttaa.

Suunnilleen sama setti ja varmaan samanlainen pakitus olisi tarpeen mullakin, koska vaikka tuo alkoholi ja väärä mies (x3) tulikin vasta vähän myöhemmin niin vääränlainen elämä ja masennus alkoi jo aiemmin. Ei näitä viitsisi eikä pitäisi miettiä ollenkaan, koska koko elämähän tässä on haaskuun mennyt kun ei se koskaan ole ollut oikeanlaista eikä sitä enää takaisin saa. Lapsuus siis sinällään ihan hyvä ja ok jos miettii ihan vaan perustarpeita, mutta vanhemmat oli oman aikakautensa tuotteita eli sota-aika näkyi molemmissa monella tapaa ja ei heidänkään elämä varmasti ollut sen oikeammanlaista.

Ei sillä että sota-aika mikään hyvä juttu olisikaan, mutta jos ajattelee ihan muuta kuin niitä pommituksia ja tuhoa niin se on siinä mielessä samankaltainen mitä yksinäisyyskin, että se aikaa saa vaan kaikkea negatiivista tosi laajalla rintamalla ja kaikki se vielä ruokkii toinen toistaan. Ei näitä voi tietenkään verrata eikä pidäkään mutta kumpikin (siis sota-aika että etenkin vastentahtoinen yksinäisyys) on todellakin asioita jotka ei hyvään ja omannäköiseen elämään sisälly. Kumpikaan ei elämänlaatua nosta eikä myöskään mahdollista oman elämän rakentamista vaan elämästä tulee enemmänkin vain pelkkää jaksamista ja selviytymistä seuraavaan päivään. Toisaalta jos miettii vielä noita kahta niin nuo pommitusten ja materiaalisten vaurioiden korjaaminen on pääasiassa ihan mahdollista ja onnistuu rahalla, mutta henkisten vaurioiden korjaaminen onkin melkolailla tekemätön paikka eikä etenkään elämättä jäänyttä omannäköistä elämää korvaa mikään. 

Mukavia nämä omat aatokset näin kesäisenä la-aamunakin :(

Vierailija kirjoitti:

Kyllä elämät voi olla niin erinlaisia ihmisillä, kävin kampaajalla, hän näytti kuviaan miehestää ja lapsenlapsistaan omien lastensa kanssa. Kyllä hänellä riitti puhetta kun on tuota sukua kertynyt, minulla ei ole ketään kenestä oisin puhunut, kyllä taas synkistää.

Tuo on kurjaa että sen kerran kun olisi joku ihminen jonka kanssa jutella edes vähän niin itsellä ei olekaan edes sitä vähää juteltavaksi. Sitten kun tuollaisessa tilanteessa jää toistuvasti kuuntelijan rooliin niin se vaan ruokkii sitä, ettei osaa enää jatkossa jutella mitään mistään muustakaan. Sosiaaliset taidot ruostuu ja tarpeeksi kun on hiljaa niin eihän sitä osaa enää edes puhua normaalisti vaan ääni on outo, ei osaa hengittääkään samaan aikaan ja sanat on hukassa eikä kieli taivu suussa. Sellainen normaali reagointikykykin rapautuu eikä enää osaa yhtäkkiä yllättäen sanoa mitään jos joku ihan satunnainen tyyppi yrittää vaihtaa pari sanaa vaan on kuin HooMoilanen ja sitten jälkeenpäin hävettää. Jälkeenpäin myös osaisi sanoa vaikka mitä nokkelaa ja olisi sulavan sosiaalinen, mutta sitä muuttuu kuin jotenkin hidasälyiseksi yksinään ollessaan.

Tuo sitten toimii tietenkin toiseenkin suuntaan eli tuollainen ihminen jolla sitä perhettä, sukua (ja ystäviä) piisaa on jatkuvasti vaan parempi sosiaalisuudessa ja ehkä jossain vaiheessa monesta jo liiankin suulas, mutta ei hänellä kognitiiviset taidot heikkene ja helposti tulee aina vaan lisää tuttavia sieltä sun täältä.

Tässäkin se hyvä ruokkii hyvää ja paha pahaa.

Hyvänen aika, sehän on jo elokuun eka päivä. Sinne meni sitten tämäkin kesä vaikka joo, onhan se tämä elokuukin vielä kesää mutta ei todellakaan sama asia kuin kesäkuu tai heinäkuun alkupuoli. Mitenkähän sitä ensi vuonna pääsisi ja ehtisi kesään mukaan eikä havahtuisi vasta tässä vaiheessa? Pitäisikö se aloittaa "kesäily" jo joskus maaliskuussa?

Yksinäisyyden tunne ei vaan mene ohi, vaikka välillä näkee muitakin ihmisiä. Töissä saa jutella mielin määrin ym. Olen nyt ollut liki 15 vuotta yksin, mutta vasta kuluvan vuoden aikana olen alkanut kokea ahdistusta ja yksinäisyyden tunnetta, joka palaa, vaikka olisi juuri tavannut jonkun. Olen vähän ymmällä, miksi yksinäisyys ykskaks on alkanut tälla tavalla vaivata. Ehkä se johtuu siitä, että vaikka onkin juttuseuraa, niin sydänystävää ei ole, sellaista todella läheistä ihmistä, jonka kanssa haluaisi kaikki asiansa jakaa.

Ihan mennyt hukkaan tämäkin päivä, ainoa ulkoilukin on parvekkeella käväisy vaikka ilma olisi mitä hienoin. Kaikenlaista kiinnostavaa tapahtumaa olisi tarjolla mutta ei tule yksin lähdettyä eikä ole ketään jota voisi kysyä seuraksi edes kahville  käymään. "Lomailupaikkakkin" olisi mutta sinne ei julkisilla enää pääse, olisin voinut mennä sinne vaikka mustikoita poimimaan ja matkaa on sen verran että taksi tulisi hintavaksi. Maksalaatikkoa söin lounaaksi ja taidan kohta keittää kahvit. Aikani kuluksi voisin vaikka siivoilla vaikka ei siihenkään olisi erityistä tarvetta, ristikoiden tekoa, lukemista, pasianssin pelaamista netissä, TV:n katselua. Toivottavasti saan ajan kulumaan siihen asti kun menen nukkumaan. 

Vierailija kirjoitti:

Yksinäisyyden tunne ei vaan mene ohi, vaikka välillä näkee muitakin ihmisiä. Töissä saa jutella mielin määrin ym. Olen nyt ollut liki 15 vuotta yksin, mutta vasta kuluvan vuoden aikana olen alkanut kokea ahdistusta ja yksinäisyyden tunnetta, joka palaa, vaikka olisi juuri tavannut jonkun. Olen vähän ymmällä, miksi yksinäisyys ykskaks on alkanut tälla tavalla vaivata. Ehkä se johtuu siitä, että vaikka onkin juttuseuraa, niin sydänystävää ei ole, sellaista todella läheistä ihmistä, jonka kanssa haluaisi kaikki asiansa jakaa.

Minäkin aloin aika yhtäkkiä kärsiä ihan uudella tapaa yksinäisyydestäni vaikka tietyllä tapaa olen ollut enemmän tai vähemmän yksinäinen koko ikäni. Minulla siis ei ole mitään lapsuudesta asti tuttuja kavereita saati ystäviä eikä varsinaisesti ole koskaan ollut mitään bestistäkään. Silti en lapsena / nuorena kokenut itseäni yksinäiseksi enkä tietysti sitä tällä tavoin ollutkaan koska aina oli ainakin jotain juttuseuraa niin koulussa kuin töissäkin. Lisäksi oli vielä oma lapsuudenperhekin ja tuollaisia vaihtuvia kavereita / ystäviä joille kuitenkin lähinnä taisin olla se tsemppaaja ja kuunteleva korva enkä niinkään kaveri / ystävä. Sellainen väliaikainen kaveri ja tavallaan kuin joku pt joka jeesasi siinä elämäntilanteessa, mutta sitten minua ei enää tarvittu.

Sama juttu on ollut parisuhderintamallakin eli sinällään joo on jotain suhteita ollut mutta ei ne oikein ole olleet kummankaan puolelta sellaisia oikeanlaisia joiden olisi voinut ajatella etenevän perheen perustamiseen. Ainakaan siis näin jälkeenpäin enkä kyllä muista tuollaisia ihmeemmin ajatelleenikaan noiden kyseisten miesten kanssa vaikka perheenperustaminen ja ihan normaali parisuhde aina haaveena ja tavoitteena olikin. En oikeastaan edes ymmärrä miksi olen tuollaisissa suhdevirityksissä ollut, kai sitä sitten jossain alitajunnassa tiesi että jos muuta ja parempaa haikailee niin yksin tulee jäämään ja toisaalta sitten sekin, että ehkäpä se toinen muuttuu oikeanlaiseksi jos annan ajan kulua. Lienee sanomattakin selvää että niin ei käynyt ja jäin myös perheettömäksi.

Luulin olleeni ihan sinut tuon perheettömyyden kanssa, mutta yhtäkkiä iski hirveä suru. Lisäksi tuntuu että näen jatkuvasti lapsia kaikkialla ja mikä erikoisinta, liikutun kyyneliin asti tosi usein. Lisäksi suren sitä etten tule koskaan olemaan mummi ja tuntuu, että nyt yhtäkkiä on aivan liikaa kaikkea käsiteltävää ja hyväksyttävää. Ei siis tullut mitenkään pieninä palasina tämä.

Samaten yksinäisyys iski aivan uudella tavalla melko arkisessakin tilanteessa enkä sen jälkeen enää ole osannut olla ollenkaan sinut senkään kanssa. Se jotenkin lävähti kuin märkä rätti naamalle, että elämässä ei tosiaan ole edes tuttuja joiden kanssa voisi jutella niitä näitä. Tuntuu että sitä kuin havahtui yhtäkkiä aivan kaikkeen eikä sen jälkeen ole voinut hyväksyä enää mitään elämässään vaan tuntuu että tähän musertuu. Aivan liikaa tuli kerralla kannettavaksi ja varsinkin yksinään käsiteltäväksi. Monesti käy mielessä, että nyt sitä tarvitsisi itse ainakin sitä sellaista tsempparia jollainen olen ollut niin monesti toisille. Toki mieluiten ihan oikeaa kaveria / ystävää.

Olin vissiin kuin jossain sumussa pari vuosikymmentä tai ehkä jopa suojelin itseäni ulkoistamalla itseni omasta elämästäni koska se oli niin vääränlaista. Nyt se sitten ei enää onnistukaan vaan kaikki pska rysähti kerralla siedettäväksi ja hyväksyttäväksi sekä elämältä meni tavallaan koko pohja vaikka ei mitään vahvaa perustusta koskaan ole ollutkaan. Nyt on ihan kuin lastuna laineilla tässä yksinäisyydessä kun ei kuulu mihinkään eikä kenellekään. Missään ei ole omaa paikkaa eikä ole koskaan ollutkaan.

Vierailija kirjoitti:

Ihan mennyt hukkaan tämäkin päivä, ainoa ulkoilukin on parvekkeella käväisy vaikka ilma olisi mitä hienoin. Kaikenlaista kiinnostavaa tapahtumaa olisi tarjolla mutta ei tule yksin lähdettyä eikä ole ketään jota voisi kysyä seuraksi edes kahville  käymään. "Lomailupaikkakkin" olisi mutta sinne ei julkisilla enää pääse, olisin voinut mennä sinne vaikka mustikoita poimimaan ja matkaa on sen verran että taksi tulisi hintavaksi. Maksalaatikkoa söin lounaaksi ja taidan kohta keittää kahvit. Aikani kuluksi voisin vaikka siivoilla vaikka ei siihenkään olisi erityistä tarvetta, ristikoiden tekoa, lukemista, pasianssin pelaamista netissä, TV:n katselua. Toivottavasti saan ajan kulumaan siihen asti kun menen nukkumaan. 

Minä menin siivoamaan ja löysin sitten tuollaisen retkikalenteri 2026 -mainoslehdykän jonka otin jostain kaupasta keväällä. En nyt ihmeemmin sitä selannut, koska niin harmittaa tuon unohtaminen ja onnistunut jemmaaminenkin etten tiedä mitä kaikkea kivaa missasin mutta tätä tämä aina on. Sitä on ihan jälkijunassa kaiken suhteen ja kaikenlaista ajattelee tekevänsä ja haluaa tehdäkin, mutta yksinään on aivan liian saamaton eikä sitten saa tehdyksi yhtään mitään. Tuon siivoamisen taustalla jo kuuntelin tuota ketjussa mainittua ralliradiota ja nyt sitten illan varmaankin kuuntelen noita erikoiskokeita ja neulon. Saa nähdä tuleeko ihan pitkät sukat aran-kuviolla vai jääkö säärystimiin. Tai ehkä väärin sanoa jääkö koska sitten jos ei tule pitkiä sukkia niin täytyy tehdä lyhyet sukat kaveriksi että voi sitten pitää pelkkiä säärystimiä ja sukkia tai sitten pistää molemmat ja on ne pitkät sukat vaikkakin kahdessa osassa. 

Suunnitelmia ja ideoita riittää mutta ainoastaan tämän kokoluokan jutut saa toteutetuksi eikä aina näitäkään. Noita keskeneräisiäkin on ihan tarpeeksi.

Vierailija kirjoitti:

Voi kun saiskin 40 vuotta elämää takaisinpäin, eläisin toisenlaista elämää kun sillon, väärä mies ja liikaa alkoholia ja masennusta, siinä on mennyt turhaan 40 vuotta, nyt potuttaa.

No tämä. Pahinta on etten edes silloin halunnut elää sitä sellaista elämää mutta kun muutakaan ei tarjolla tuntunut olevan ja tyhmänä kuvitteli ettei se nyt varmaan mitään haittaa vaikka kaikki onkin ihan päin sitä itteään. Ei osannut ajatella että ei se mitään väliaikaista ole tai vaikka olisikin niin sillä on silti ihan hitokseen väliä. Elämässä ei vaan ole ylimääräisiä vuosia eikä elämä tosiaan odota. Eikä sitä mennyttä voi muuttaa eikä kaikkea edes unohda vaikka olisi kuinka päissään vaan just tuossa iässä sitä kasvaa aikuiseksi ja kaikki kurja jää taatusti kummittelemaan koko loppuiäksi ja sitä on ikuisella takamatkalla kaikkiin ikäisiinsä verrattuna.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan mennyt hukkaan tämäkin päivä, ainoa ulkoilukin on parvekkeella käväisy vaikka ilma olisi mitä hienoin. Kaikenlaista kiinnostavaa tapahtumaa olisi tarjolla mutta ei tule yksin lähdettyä eikä ole ketään jota voisi kysyä seuraksi edes kahville  käymään. "Lomailupaikkakkin" olisi mutta sinne ei julkisilla enää pääse, olisin voinut mennä sinne vaikka mustikoita poimimaan ja matkaa on sen verran että taksi tulisi hintavaksi. Maksalaatikkoa söin lounaaksi ja taidan kohta keittää kahvit. Aikani kuluksi voisin vaikka siivoilla vaikka ei siihenkään olisi erityistä tarvetta, ristikoiden tekoa, lukemista, pasianssin pelaamista netissä, TV:n katselua. Toivottavasti saan ajan kulumaan siihen asti kun menen nukkumaan. 

Minä menin siivoamaan ja löysin sitten tuollaisen retkikalenteri 2026 -mainoslehdykän jonka otin jostain kaupasta keväällä. En nyt ihmeemmin sitä selannut, koska niin harmittaa tuon unohtaminen ja onnistunut jemmaaminenkin etten tiedä mitä kaikkea kivaa missasin mutta tätä tämä aina on. Sitä on ihan jälkijunassa kaiken suhteen ja kaikenlaista ajattelee tekevänsä ja haluaa tehdäkin, mutta yksinään on aivan liian saamaton eikä sitten saa tehdyksi yhtään mitään. Tuon siivoamisen taustalla jo kuuntelin tuota ketjussa mainittua ralliradiota ja nyt sitten illan varmaankin kuuntelen noita erikoiskokeita ja neulon. Saa nähdä tuleeko ihan pitkät sukat aran-kuviolla vai jääkö säärystimiin. Tai ehkä väärin sanoa jääkö koska sitten jos ei tule pitkiä sukkia niin täytyy tehdä lyhyet sukat kaveriksi että voi sitten pitää pelkkiä säärystimiä ja sukkia tai sitten pistää molemmat ja on ne pitkät sukat vaikkakin kahdessa osassa. 

Suunnitelmia ja ideoita riittää mutta ainoastaan tämän kokoluokan jutut saa toteutetuksi eikä aina näitäkään. Noita keskeneräisiäkin on ihan tarpeeksi.

Ahkera ja työteliäs sinä olet. MInulta meni liki koko päivä siihen, että sain käytyä kaupassa klo 16. Aamulla nousin jo aikaisin sitä ajatellen, että menen heti kauppaan, söin aamupalat, tein aamutoimet ym. että olisi voinut heti aamulla siellä käydä. Mutta kun en saanut itsestäni mitään irti. On vaan niin loppu henkisesti, että se vaikuttaa muuhunkin viitseliäisyyteen. Ja ulkona ihan tolkuttoman hieno aurinkoinen kesäpäivä. Tämä elämä ei maistu, jos ei ala mieli virkistyä. Huh.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on eka kesälomaviikko ja aloitin heti olemalla aktiivinen, mutta tänään jo alkaa olla pieleen menneiden asioiden ja vastoinkäymisten suhteen mittari niin punaisella että taitaa olla parempi olla loppuloma täällä neljän seinän sisällä ja tuijottaa vaan kattoa eikä vahingossakaan koskea mihinkään tai tehdä mitään.

Ihan kaikki menee jotenkin pieleen ja väärin ihan jo julkisesta liikenteestä lähtien kun junilla olikin aivan älytön vuoroväli sen normaalin 5 minuutin sijaan ja siinä odotellessa meni ihan haaskuun aikaa, kaikkialla oli aivan liikaa ihmisiä ja junakin ihan täynnä ja sitten paluumatkalla bussikin jumitti jokaisessa risteyksessä, siellä oli törkeän kuuma, se pysähtyi joka saakelin pysäkillä eikä kuski oikein handlannut ovien avaamista kunnes lopulta koko bussi jymähti keskelle tietä. Sitten pääsikin lenkkeilemään loppumatkan ja nyt on rakko sekä toisessa kantapäässä että toisessa päkiässä. 

Kotiin päästyäni keitin kahvit ja onnistuin halkaisemaan kahvipannun. Sitä siivoa putsatessani löin pääni auki olleeseen kaapinoveen niin että nyt on kauhea pahka päässä. Sitten ajattelin päästä johonkin flow-tilaan ja aloin neulomaan villasukan kärkeä mutta siitäpä tippui huomaamatta silmukka ja sain purkaa vaikka kuinka pitkästi eli sen sijaan että olisi valmis sukka onkin nyt paljon keskeneräisempi mitä aloittaessa.

Lisäksi sapettaa sekin että mulla on kotona selvästikin joku hoikentava peili eteisessä, koska näin itseni eilen yhden vaatekaupan peilistä vähän yllärinäkin ja siinä en tosiaan ollut normaalinkokoinen vaan melkoisen paljon tuhdimpi. Kävin vielä sovittamassakin yhtä vaatetta joka varmisti sen, että olen lihonut vaikka päinvastoin oletin jopa laihtuneeni. Oikein pisteenä iin päälle näin vielä kaksikin oikein rakastunutta pariskuntaa joista toinen vielä istui bussissa edessäni niin, etten oikein voinut välttyä mitenkään siltä kuhertelulta ja kiehnäämiseltä.

Kaikki on aivan syvältä.

Ei se piste iin päälle ollutkaan vielä nuo pariskunnat vaan tämä, että yhtäkkiä tuli tosi kipeä ja kuumeinen olo ja nyt kun mittasin niin vähän onkin lämpöä ja ihan karsea on olokin. Tämäkin vielä.

Uskalla enää edes ajatella, että entäs jos tämä ei ollutkaan se piste iin päälle. Mitä vielä? Ja miksi?!

Stressi voi nostaa kuumeen. Voimia sinulle. Toivon, että on hyvä loman loppu kuitenkin. 💞 Nyt sinulla tosiaan oli erittäin vaikea loman aloitus. Kuka vaan olisi ihan loppu tuommoisten jälkeen ollut.

Vierailija kirjoitti:

Yksinäisyyteni lisääntyy taas kun pitää poistaa yksi ihminen kaveripiiristä, hän kuulema puhuu aina minusta negatiiviseen sävyyn, hän on minulle kateellinen eräästä asiasta. Pidin häntä ystävänä. yli 20 vuotta tunnettu, lähettelin syntympäpäiväkortteja ja laitoin rahaakin mukaan.

Älä poista. Voithan ottaa ko. asian joskus puheeksi ja siihen oheen tokaista jotain vaatimatonta, mikä poistaa sen kateuden, sanoa vaikka, että ei sinussa mitään kadehdittavaa ole, tämmöinen tavallinen minä vain olen. Monet lakkaavat kadehtimasta, jos se kateuden kohde ei korosta itseään tai sitä asiaa, jota hänessä kadehditaan.

Jouduin tänään käymään päivystyksessä (julkisilla onneksi pääsin) ja tajusin että jos olisi vakavampi tapaus, niin ei mulla oikein olisi ketään ketä pyytää viemään ellei ambulanssia tai taksia lasketa. 

Sama täällä, taksilla kai pitäisi mennä, kun ambulanssin lähettämisen kriteerejä on tiukennettu.

Huomenta ja kiitos kehuista ahkeraksi ja työteliääksi vaikken itse kyllä itseäni sellaiseksi tunne ollenkaan. Samalla tapaa ajantappamista ja joutavaa puuhastelua nämä omat neulomiset ja siivoilut on mitä se kaikki muukin yksinäiselle tarjolla oleva tarjonta pasiansseista, ristikoista ja palapeleistä lähtien. Tai tämä palstalla roikkuminen. Nuo on myös omia vakkaripuuhia ja palapeli olisi varmaan kesken nytkin jos vaan olisi sellainen pöytä minkä päällä sellaista olisi kiva tehdä. 

Ei siis mitään ns järkevää tekemistä ikinä minullakaan eikä varsinkaan mitään menoa kodin ulkopuolella. Se on just tuo kaupassakäynti pari kertaa viikossa eikä lenkillekään enää saa itseään kuin pakolla vaikka haluaisin nimenomaan nauttia siitä ja näin kesällä lisäksi valoisista kesäaamuista ja miksei kesäilloistakin. Silti törötän vaan kuin tatti täällä sisällä ja kaikki tympii. Miten tämä voikin mennä tällaiseksi ettei mikään enää kiinnosta eikä mitään jaksa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksinäisyyteni lisääntyy taas kun pitää poistaa yksi ihminen kaveripiiristä, hän kuulema puhuu aina minusta negatiiviseen sävyyn, hän on minulle kateellinen eräästä asiasta. Pidin häntä ystävänä. yli 20 vuotta tunnettu, lähettelin syntympäpäiväkortteja ja laitoin rahaakin mukaan.

Älä poista. Voithan ottaa ko. asian joskus puheeksi ja siihen oheen tokaista jotain vaatimatonta, mikä poistaa sen kateuden, sanoa vaikka, että ei sinussa mitään kadehdittavaa ole, tämmöinen tavallinen minä vain olen. Monet lakkaavat kadehtimasta, jos se kateuden kohde ei korosta itseään tai sitä asiaa, jota hänessä kadehditaan.

Hyvä ajatus, ettei pistä välejä kaikkiin poikki. Pitää vaan harvemmin yhteyttä. 

Kadehtijat on kuitenkin aikamoisia kivirekiä. Joku ongelma heillä on, kun koko ajan pitäisi olla vähättelemässä itseään heille, ettei heidän itsetunto kärsi. Samalla pitää nyökkäillä hyväksyvästi heidän perusteettomalle itsekehulleen. Mietin, mitä tällainen ystävyys edes antaa. Ei siinä mitään aitoa kohtaamista tapahdu. Tapaamisen jälkeen on vähän kuin hyväksikäytetty olo. Jos on jotain konkreettista yhteistä tekemistä, joka sujuu, voihan siihen mennä mukaan ja yrittää sivuuttaa kateuspuheet.

Vierailija kirjoitti:

Yksinäisyyden tunne ei vaan mene ohi, vaikka välillä näkee muitakin ihmisiä. Töissä saa jutella mielin määrin ym. Olen nyt ollut liki 15 vuotta yksin, mutta vasta kuluvan vuoden aikana olen alkanut kokea ahdistusta ja yksinäisyyden tunnetta, joka palaa, vaikka olisi juuri tavannut jonkun. Olen vähän ymmällä, miksi yksinäisyys ykskaks on alkanut tälla tavalla vaivata. Ehkä se johtuu siitä, että vaikka onkin juttuseuraa, niin sydänystävää ei ole, sellaista todella läheistä ihmistä, jonka kanssa haluaisi kaikki asiansa jakaa.

Tuo on mulle melkeinpä tätä täydellistä yksinäisyyttä ja puhumattomuuttakin pahempaa, että tapaa jossain jonkun (ihan vieraan) ihmisen jonka kanssa sitten vaihtaa sen muutaman sanan tai oikeastaan ihan lauseenkin ja taas tajuaa kuinka kivaa se onkaan jutella. Mitään tuttujakaan mulla ei siis ole eikä tuollaisista satunnaisista kohtaamisistakaan mitään naamatuttuja jää, kun toista kertaa ei tietenkään tapaa, mutta joskus sitä sattuu kohdalle ihminen jonka kanssa hetken juttelee niitä näitä. Siitä tulee vähän pelottavankin voimakas energiaboosti ja tuntuu kuin olisi ihan toinen ihminenkin tai pikemminkin ihan vaan oma itsensä taas ja vielä kotiin päästyäänkin sitä on virtaa täynnä ja huomaakin siivonneensa keittiön ihan huomaamatta.

Sitten se tosiaan lävähtää kuin märkä rätti päin näköä että se oli vain muistutus siitä millainen sitä olisi ja millaista se olisi, jos elämässä olisi ihmisiä.

Vaikka sitä kaipaa aivan kauheasti niin silti on jotenkin helpompi olla kun on vaan yksin eikä puhu yhtään enempää kuin sen moi-hei-kiitos samoin -rimpsun kaupassa kassalle. Tuollainen pienikin juttelu jotenkin keikuttaa venettä ihan liikaa joka muutenkin on melko hutera.

Eilen illalla mietin että olisiko sitä sitten kuitenkin pitänyt jaksaa jatkaa sitä varsin yksipuolista yhteydenpitoa niihin pariin kaveriin. Sinällään turha tälläkään on päätään vaivata koska myöhäistähän se enää on mieltään muuttaa ja toisin toimia, mutta jäin silti miettimään että olisiko se sitten kuitenkin edes vähän parempi kuin tämä ettei ole kerrassaan yhtään ketään.

Eikä nuo kaveruudet mitenkään riidoissa päättyneet vaan se vaan hiipui kokonaan kun itse en enää jaksanut enkä halunnut olla aina se, joka laittaa viestiä tai ehdottaa jotain tekemistä tai näkemistä tullen liki joka kerta joko torjutuksi tai sitten en saanut edes vastausta. Oli melko pysäyttävä hetki kun tajusin pitäväni täysin normaalina sitä vihreää luuria painaessani ettei toinen vastaa. Sitä tunsi itsensä niin tyhmäksi ja oudoksi kun piti tuollaista ihan normaalina ja samalla siinä sitten tajusi senkin, että sitähän hyvä ettei hypähdellyt ilosta jos sain johonkin tekstariin "ok"-tasoisen vastauksen. Siinäkin kun oli tuo sama oletusarvo jo viestiä näpytellessä ettei mun viesteihin vastata. Silti sitä niitäkin jaksoi kirjoitella ja ilahtua niin hirveästi jos tuli edes joku vastaus. Tuolloin oli lähellä etten lyönyt itseäni eikä tämä hyvältä tunnu vieläkään. Sitä on ollut niin tyhmätyhmätyhmä.