Muita yksinäisiä? Arkisten asioiden jutteluketju.

Reilu viikon tekemättömyyden jälkeen sain itseni kuntosalille ja matkat kuljin polkupyörällä. Elämä ei kyllä ole ollut hetkeen kuin telkkarin katsomista ja salilla käymistä. Kaipaisi muutakin ja aitoja ihmiskohtaamisia. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huono katkonainen yö takana, ärtynyt olo, tietyt ihmiset ärsyttää kun luulevat olevansa minua parempia ja elävänsä viisaammin, en viitsi sitä sanoa päin naamaa.

Miksiköhän tuollaisia muita ihmisiä nokkavarttaan katselevia tuntuu olevan vaan jatkuvasti enemmän ja enemmän? Ihmisistä on tullut jotenkin hirvittävän minä-keskeisiä, ylimielisiä ja omahyväisiä tässä 2020-luvulla. 

Aina tuollaisia on tietenkin ollut, mutta nykyään paljon enemmän. Lisäksi tuntuu kuin noita edellä mainittuja pidettäisiin jotenkin jopa hyveenä ja tavoittelemisen arvoisina piirteinä. Se tietenkin on myös hyvä asia ettei moisia enää salailla saati häpeillä, koska tuollaiset on nyt aiempaa helpompi sivuuttaa mutta ei tuo silti mitenkään hyvä kehityssuunta ole millään tavalla. 

Normaalit ja mukavat ihmiset alkaa olla aika harvassa. Enkä sano, että sellaista on täälläkään mutta siitä ei kukaan muu myöskään kärsi kuin minä itse.

Outoa on vielä se, että omahyväisiä ja ylimielisiä on ne, joilla on muille vähiten annettavaa missään. 

Tein normaalia viikonloppuaamua pidemmän lenkin ja siinä menikin liki 3 tuntia, mutta ihan vaan kävellen. Olen syksy-fani joten minusta tuolla oli mukava ulkoilusää vaikkakin vähän outo mutta se tuli huomattua että aika yksinään sitä saa tuolla lenkkeilläkin. Muutama koiranulkoiluttaja seisoi kännyään selaamassa mutta ei tuolla muita lenkkeilijöitä oikein näkynyt paitsi yksi pariskunta oli juoksemassa ja jotain fillaristeja varmaankin työmatkaansa polkemassa. Ei ollut edes eläkeikäisiä. Hyvä havainto siis tuo, että ei niitä ihmisiä oikein missään voi tavata koska ei samanhenkisiä tunnu olevan missään. Ehkä heillä sitten on jo se valmis elämänsä eli ovat näin kesällä mökillä puolison ja perheen kanssa tai viettävät hidasta aamua kotona. Tai ovat kaksin juoksulenkillä. 

Jossain siis muualla ne sopivat ihmiset pitäisi tavata mutta missä? Elämänkumppania jos vielä miettii niin pitäisi tietenkin tavata sopivanlainen sinkku eli vielä lisää haastetta mutta kaveriksi / ystäväksi tietenkin sopii parisuhteessa eläväkin. Tosin heillä tuntuu se elämä yleensä olevan jo valmis eli uusia kavereita saati ystäviä ei kaivata vaikka kemiat kuinka natsaisikin vaan sillä työkaveri-tasolla sellainen pysyy eikä syvemmin opita toista tuntemaan eikä missään tekemisissä olla työpaikan ulkopuolella. Tuossa on kyllä hyviäkin puolia, en minä sillä mutta se kummastuttaa missä niitä uusia tuttavuuksia voi solmia vapaa-ajalle? Nämä ryhmäjumpat, kielikurssi ja makramee-kurssi on jo kokeiltu ja sama juttu sielläkin sen vähän mitä nyt kukaan mitään puhuukaan ylimääräisiä. Noissa ollaan tekemässä & harrastamassa eikä sosiaalisoimassa.

Tuntuu että pitäisi olla olemassa se kaveripiiri jotta voisi saada kaverin. Silloin olisi ainakin jotain luontevia tilaisuuksia tutustua uusiin ihmisiin jos vaikka on jotkut häät tai tuparit. Kenties jopa voisi osua kohdalle sokkotreffit kun joku kaveripiirissä hoksaisi, että tämä tässä onkin aivan mahtikumppani veljen kaverille tai uudelle työkaverille.. Tuossakin se jo olemassa oleva hyvä poikisi lisää hyvää. Vastaavasti sitten kaikki huono poikii vaan lisää huonoa ja yksinäinen on ulkona kaikista tuollaisistakin tutustumis/pariutumiskuvioista jotka mahdollistaa se jo olemassa oleva sosiaalinen elämä.

Yksinäisyys on kyllä yksi pahuuden kehä kun yhtään alkaa miettimään ja siihen vaan kasaantuu kasaantumistaan kaikki kurja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsestäkin tuntuu, että ihmissuhteet on usein hyväksikäyttöä, että toinen sanelee ehdot. Tasapuolisuutta ei löydy helpolla. Alistumalla ostat ns. ystävyyden, mutta se ei ole aitoa. Jos et alistu, sut skipataan. Jakaantuuko porukka hyväksikäyttäjiin ja hyväksikäytettyihin? 

Hyvä kysymys. Toinen ihan ehkä yhtä hyvä on se, että jos jakaantuu niin missä tämä jako on suoritettu ja kenen toimesta? Ainakaan siihen ei ole itse saanut vaikuttaa kummalla puolella on.

Toisaalta jos yhtään miettii oikeudenmukaisuuden, moraalin ja omatunnon kannalta niin eipä tuossa hyväksikäyttäjien porukassa kyllä haluaisi ollakaan. Ehkäpä niitäkin on jaettu samalla kertaa ja kaikille ei enää riittänytkään.

Luulen, että jako tapahtuu lapsuudessa. Lapset omaksuu vanhempien mallin toimia. Jotkut on oikeudenmukaisia, rehellisiä ja avuliaita.

 Toiset pyrkii käyttämään muita hyväksi, ei kaihda vilppiä ja halveksii heikompia. Nykyään yhteiskunta suosii jälkimmäistä toimintakulttuuria. Sivistys, käytöstavat, rehellisyys saa jäädä, kun kyynärpäätaktiikka puree. Kulttuurin muutos, mutta onko pysyvä?

Vierailija kirjoitti:

Käyn yksin kahviloissa. Selailen samalla iltapäivälehteä ja seuraan muiden juttelua ja kahvittelua.

No, tuotahan minäkin teen.  Kas, kun ei olla nähty!  Tuommoinenkin muuten auttaa.  On taas hyvä tulla kotiin, kun on ollut jossakin.  

Sitä vaan toivoisin, että olisi tavallisia kahviloita ilman itsepalvelua!  Olisi tärkeää saada nauttia, että joku tekee ja tarjoilee minulle valmiiksi - kahvin ja pullan. 

Ahdistaa kun elämä ei ole sellainen kuin nuorena ajattelin sen tässä iässä olevan. Yksin ja yksinäisenä jo vuosikymmeniä, kotikin on nolo ja köyhän näköinen kaikki repsottaa ja kulunutta, eikä sillä lailla boheemilla tai sisustuslehtityylillä, missä ruskeassa lasipullossa joku risu kulunut puinen ovi taustalla, vaan vinoja halpoja lastulevyhuonekaluja, liikaa muovitavaraa, halpaa roinaa Tokmannilta ja Normalista ja polyesteriverhoja joilla itse olen nurkat täyttänyt. En tiedä miten minusta tuli tällainen luuseri. 

On taas aika ikävä lauantai. Mitä ikävä, en osaa täsmentää.  Se vähän auttaa, kun tajuan että koko elämänhistoriani aikana heinäkuut ovat olleet työläimmät sumplia elämää, niin tosi aution yksinäiset.  Mä vain olen ja mietin ja luen, kotosalla.  Mitä sinulle nyt just kuuluu, mitä teet? 

Yksinäisyys vaikuttaa muovaavan monista meistä aika samankaltaisia koska niin monen kirjoittajan kertomaan voi samaistua ihan 100%. Itselläkin on nurkat pyöreänä tavaraa jonka olemassaolo lähinnä vain ärsyttää mutta samaan aikaan lamaannuttaa ja tekee niin saamattomaksi, joko siis nuo tavarat tai ainainen yksinäisyys tai ehkä molemmat, ettei niistäkään pääse eroon. Ei enää tiedä mistä päästä aloittaisi ja välillä käy mielessä että voi kun vaan voisi lyödä pihalle jonkin rovion. Jotain elämänsä tyhjiötä sitä varmasti on yrittänyt täyttää tavaralla tai siis ihan vaan tyhjää elämää. Enää ei tunnu olevan voimia mihinkään vaikka tuntuu kuinka pitäisi olla materiaa mieluummin niin vähän, että se mahtuu yhteen laukkuun.

Samoin kesäkuukaudet on itsellekin tosi vaikeita enkä edes enää tiedä onko tämä ajankohta hankalampi vai helpompi verrattuna siihen loppuvuoden juhlasesonkiin jolloin yksinäisyyttä ei pääse karkuun oikein mitenkään. Onneksi nyt alkaa kesä olla jo lopuillaan eikä tässä ole mitään juhlapyhää moneen kuukauteen. Tosin aika kuluu niin nopeasti, että se pikkujoulukausi on käsillä ennen kuin kerkeää kissaa sanoa. Tätä ajankulumistakin on moni yksinäinen ketjussa kummastellut.

Melko ankea ja tylsä lauantai ollut enkä saanut muuta aikaiseksi kuin lenkin iltapäivästä suihkuineen. Illan katson kalevan kisoja telkkarista eli sohvalla menee tämäkin kesälauantai. Harmittaa kauheasti, että elämä on tällaista ja niin vääränlaista ihan jo asuinpaikkaa ja asumismuotoa myöten. Olisi ihanaa kun voisi vaan mennä metsään, poimia mustikoita ja leipoa vaikka mustikkapiirakan ihan vaan extempore. Ei tunnu sopivan kaupunkielämä enää ollenkaan vaikka ainahan sitä on haaveillut asuvansa jossain aivan muualla kuin pk-seudulla. Silloin kun elämässä vielä oli ihmisiä niin kaikki lyttäsi tuon haaveen vaikkakin vähän eri perusteilla ja sitten sitä alkoi itsekin uskoa, että tyhmää se olisikin. Nyt sitten ei ole enää ketään ihmisiäkään eikä jaksamista mihinkään isoon elämänmuutokseen eli se olisi pitänyt tehdä aikanaan ja viis veisata kenenkään muun mielipiteestä. Ihan parasta olisi tietenkin ollut jos olisi nuorena tavannut sellaisen miehen joka olisi jakanut tuon saman haaveen jossain pikkupaikkakunnalla asumisesta. Itse aina ajattelin, että koti voisi olla ihan siinä taajama-alueellakin tuollaisessa paikassa mutta sitten voisi olla mökki jossain vähän syrjemmässä ja siis ihan niin, että sinne ei olisi mitän tuntikausien matkaa vaan jopa niin, että sieltä käsin voisi vaikka kesällä käydä töissä ja vaikka arki-iltanakin käydä saunomassa.

"Tästä ketjusta on tullut oudonkin tärkeä ja sitä ihan odottaa kuin lapsena kirjekaverin kirjettä avatessaan, että pääsee lukemaan mitä te kaikki olette tänne tänään kirjoitelleet ja kertoneet."

Hyvin sanottu.

Vierailija kirjoitti:

Ahdistaa kun elämä ei ole sellainen kuin nuorena ajattelin sen tässä iässä olevan. Yksin ja yksinäisenä jo vuosikymmeniä, kotikin on nolo ja köyhän näköinen kaikki repsottaa ja kulunutta, eikä sillä lailla boheemilla tai sisustuslehtityylillä, missä ruskeassa lasipullossa joku risu kulunut puinen ovi taustalla, vaan vinoja halpoja lastulevyhuonekaluja, liikaa muovitavaraa, halpaa roinaa Tokmannilta ja Normalista ja polyesteriverhoja joilla itse olen nurkat täyttänyt. En tiedä miten minusta tuli tällainen luuseri. 

Suunnilleen sama juttu mullakin, mutta olen miettinyt paljon sitä miksi omalla kohdallani kävi näin ja saanut jopa pähkäiltyäkin jonkinlaisen selityksen. Tai ei se mikään selitys ole, ainakaan siis mitenkään puolustusmielessä vaan aika selkeäkin syy-seuraussuhde tähän johti vaikkakaan en tiedä olisiko jotain voinut tehdä toisin. Totta kai näin jälkeenpäin olisi vanhempi ja viisaampi tekemään ihan oikeastaan kaiken toisin, mutta se ei valitettavasti ole mahdollista joten turha sillä on itseään kiusatakaan. Tietenkin se olisi kiva, ettei mikään olisi mennyt kuten meni mutta en oikein koe että ketään voisin varsinaisesti mistään syyttääkään. Eikä niiden tietenkään osannut ajatellakaan voivan mennä näin pieleen (en ainakaan minä teininä ja tuskin omat vanhemmatkaan, opettajista ja opoista en tiedä) tai että kuinka kaikki vaikuttaa niin kaikkeen ettei elämän ole varaa antaa lähteä väärille jengoille.

Ja varsinkaan kun ne jengat ei ollut mitenkään sellaiset väärät kuin vaikka jollain nuorisorikollisella vaan sinällään kaikki oli ihan ok ja hyvin, mutta mikään ei vain ollut "omaa" vaan elämä tuntuu olleen jo nuoresta asti sellaista selviytymistä päivä kerrallaan. Itselleen uskottelua, että kyllä kaikki vielä paremmaksi muuttuu ja sen muistuttelua, ettei elämän mitään ruusunterälehdillä tanssimista pidä ollakaan. Sitten siihen turtui ja tottui, että kaikki on yhtä tahkoamista eikä mikään ole itselle mieluisaa eli sitä teki ja suoritti sitä arkea joka vei kaikki voimat. Arkea ja elämää jollaista sen ei edes halunnut olevan, mutta sinnikkäänä vaan jatkoi koska ajatteli, että pakkohan tämän jossain vaiheessa on alkaa loksahtamaan paremmin paikoilleen. Lisäksi tuntui ihan mahdottomalta ja niin typerältä, että olisi heittänyt sen kaiken (vääränlaisenkaan) menemään, koska eihän sitä tosiaan mitenkään helpolla tai ilmaiseksi ollut saanut. Sen eteen oli tehnyt hirveästi vaikka sitä ei edes missään vaiheessa halunnut vaan sitä oli vain ajautunut siihen tilanteeseen. Näin jälkeenpäin ajateltuna olisi kyllä jonkun hälytyskellon pitänyt jo havahduttaa, mutta sellaiset ilmeisesti turrutti sitten alkoholilla.

Sitä kun tuli sitten yhdessä vaiheessa käytettyä turhankin runsaasti. Siitä sai lohtua ja samalla sen hetken elämä tuntui siedettävältä kun ns velatkin oli saatavia. Alkoholi ei koskaan moittinut eikä kertonut kuinka vääränlainen, pelle tai urpo olen. Se ei ilkkunut eikä pyöritellyt silmiään sille millainen olen. Se oli itseasiassa kaveri vaikka näin jälkeenpäin ajateltuna vielä huonompi kuin kaikki ne jotka aina naureskeli ja piti vääränlaisena. Onneksi sain jätettyä tuon taakseni, mutta valitettavasti sekin vei elämästä tosi tärkeitä vuosia ja ehkä jopa ne ns parhaat vuodet. Se aika elämästä olisi ollut mukava saada elää jos ei nyt omannäköistä elämää niin ainakin selvinpäin.

Kaikessa tässä tuntuu juurisyynä olleen huono itseluottamus tai ainakin näin yksinänsä asioita pyöritellessä kaikki lopulta aina kiertyy siihen kuinka olisi pitänyt olla vahvempi ja pystyä luottamaan itseensä ja niihin omiin tuntemuksiinsa. Sitä vaan oli niin vietävissä ja lytättävissä, että kaikki ne vielä nuoruudessa olleet tulevaisuuden suunnitelmat ja haaveet oli muiden mielestä vääränlaisia ja tyhmiä joten sitten sitä alkoi itsekin ajatella niin. En kyllä tiedä millainen itsevarmuus sitä pitäisi olla, että osaisi ja uskaltaisi tuollaisessa tilanteessa pitää päänsä kun ihan kaikki kertoo, että väärin suunniteltu, ajateltu ja unelmoitu. 

Harmikseni olen todennut, että nuo samat haaveet on edelleen olemassa ja niiden toteuttaminen tai edes tavoittelu olisi mahdollistanut omannäköisen elämän rakentamisen. Nyt se jäi tekemättä ja enää siihen ei ole aikaa eikä energiaa.

Vierailija kirjoitti:

Ahdistaa kun elämä ei ole sellainen kuin nuorena ajattelin sen tässä iässä olevan. Yksin ja yksinäisenä jo vuosikymmeniä, kotikin on nolo ja köyhän näköinen kaikki repsottaa ja kulunutta, eikä sillä lailla boheemilla tai sisustuslehtityylillä, missä ruskeassa lasipullossa joku risu kulunut puinen ovi taustalla, vaan vinoja halpoja lastulevyhuonekaluja, liikaa muovitavaraa, halpaa roinaa Tokmannilta ja Normalista ja polyesteriverhoja joilla itse olen nurkat täyttänyt. En tiedä miten minusta tuli tällainen luuseri. 

Mäkin ennen häpesin kotiani, kamalat kuluneet tapetit ja pinttyneet likaiset kaapinovet. Mutta kun mun luona ei käy ketään niin asia ei ole enää minua rassanut.

Mulla menikin eilinen päivä joutusasti ostarilla kaljotellessa, sinne ne muutkin yksinäise tulevat.

Tää päivä meneekin krapulapöhnässä enkä ole seuraa vaillakaan,

Kaksi kitupäivää pian ohi suoritettu, puhumattomana.  Ei ole kunnon syytä siihen, miksi liikkuminenkin jäi tekemättä. Olkoon huominen uusien alkujen päivä! Jokaiselle. 

Eilinen meni mulla että ei tullut ihmisten kanssa oltua tekemisissä, yö oli kamala, mietin miten yksin olen, eikä kukaan tiedä, että täällä minä olen yksin, en odota tältäkään päivältä  mitään, ihan hyvä että sataakin.

Tuossa edellä sanot:  " mietin miten yksin olen, eikä kukaan tiedä, että täällä minä olen yksin, en odota tältäkään päivältä  mitään,.. " 
Just tuo minuakin ihan paniikinomaiseen fiilikseen rassaa, että välttämättä kukaan ei olemassaolostani tiedä, ei kysy. Ei varsinaisesti etsi minua. Se tuntuu pahalta. Mulla kyllä on ok sukulaisia muilla paikkakunnilla, mutta yhteydet harvakseltaan, eivät siis läheisiä. Myös on monenlaisia tuttuja, pitkältäkin ajalta. Kai joku noista em. ihan pitkän ajan kuluessa ihmettelee, mihin olen kadonnut, jos jotakin käy. Mutta tuo kuvaamasi ongelma jää silti, ja päivät pääksytysten luisuvat. 

Nukuin tuossa päiväunet ja jatkan yksinäistä päivääni, kukaan ei ole eilen eikä tänäänkään kaivannut, ihan kun minä en olisi olemassakaan, tuntuu pahalta.

Yksinäinen päivä alkaa muuttumaan yksinäiseksi yöksi, yö jotenkin armahtaa jos saa unta. Viime yönä ei uni tullut, mietin mennyttä elämääni ja nykyistä tyhjiööni.kun ois edes yksi ihminen joka välttäisi olenko olemassa.

Ei mitään tänäänkään, katon tv sarjaa ja mietin.

Mulla on eka kesälomaviikko ja aloitin heti olemalla aktiivinen, mutta tänään jo alkaa olla pieleen menneiden asioiden ja vastoinkäymisten suhteen mittari niin punaisella että taitaa olla parempi olla loppuloma täällä neljän seinän sisällä ja tuijottaa vaan kattoa eikä vahingossakaan koskea mihinkään tai tehdä mitään.

Ihan kaikki menee jotenkin pieleen ja väärin ihan jo julkisesta liikenteestä lähtien kun junilla olikin aivan älytön vuoroväli sen normaalin 5 minuutin sijaan ja siinä odotellessa meni ihan haaskuun aikaa, kaikkialla oli aivan liikaa ihmisiä ja junakin ihan täynnä ja sitten paluumatkalla bussikin jumitti jokaisessa risteyksessä, siellä oli törkeän kuuma, se pysähtyi joka saakelin pysäkillä eikä kuski oikein handlannut ovien avaamista kunnes lopulta koko bussi jymähti keskelle tietä. Sitten pääsikin lenkkeilemään loppumatkan ja nyt on rakko sekä toisessa kantapäässä että toisessa päkiässä. 

Kotiin päästyäni keitin kahvit ja onnistuin halkaisemaan kahvipannun. Sitä siivoa putsatessani löin pääni auki olleeseen kaapinoveen niin että nyt on kauhea pahka päässä. Sitten ajattelin päästä johonkin flow-tilaan ja aloin neulomaan villasukan kärkeä mutta siitäpä tippui huomaamatta silmukka ja sain purkaa vaikka kuinka pitkästi eli sen sijaan että olisi valmis sukka onkin nyt paljon keskeneräisempi mitä aloittaessa.

Lisäksi sapettaa sekin että mulla on kotona selvästikin joku hoikentava peili eteisessä, koska näin itseni eilen yhden vaatekaupan peilistä vähän yllärinäkin ja siinä en tosiaan ollut normaalinkokoinen vaan melkoisen paljon tuhdimpi. Kävin vielä sovittamassakin yhtä vaatetta joka varmisti sen, että olen lihonut vaikka päinvastoin oletin jopa laihtuneeni. Oikein pisteenä iin päälle näin vielä kaksikin oikein rakastunutta pariskuntaa joista toinen vielä istui bussissa edessäni niin, etten oikein voinut välttyä mitenkään siltä kuhertelulta ja kiehnäämiseltä.

Kaikki on aivan syvältä.