Muita yksinäisiä? Arkisten asioiden jutteluketju.

Minä en käynyt lenkillä sen kummemmin kuin vajaan parin kilometrin kauppareissu. En tiedä olinko liian vainoharhainen mutta tuntui kuin minua olisi kohdeltu potentiaalisena myymälävarkaana, mikä toi ikävän fiiliksen. Tykkään kaupassa tutkia ja pohtia mitä ostaa ja ehkä se sitten on epäilyttävää käyttää liian paljon aikaa kaupassa tai sitten näytän epäilyttävältä, vaikka olenkin omasta mielestäni ihan tavallisen oloinen.  Tekisi mieli siirtyä tilaamaan ruuat kotiin mutta kaupassakäynti pakottaa sentään lähtemään ihmisten ilmoille ja vaikka säälittävää myöntää, tuo edes jotain sisältöä päiviin. 

Vierailija kirjoitti:

Ihmettelen, kun minulle sattuu aina naapureita, joilla on hyvin vilkas sosiaalinen elämä.  Näillä riittää tuttavia viikonlopuiksi juhlimaan, puheen pajatusta tuntikaupalla, autoja tulee ja menee. Sivusta vain seuraan ja ihmettelen.  Eihän minulla käy edes vieraitakaan.

Minun naapureistani taas ei koskaan näy vilaustakaan ja harvoin kuuluu. Välillä tuntuu kuin olisin yksin tässä talossa kunnes sitten jostain kuului ulko-oven kolahdus. En edes muista milloin olisin törmännut kehenkään rappukäytävässä. En näe ketään myöskään vastapäisten talojen parvekkeilla koskaan, toki en sinne 24/7 tiiraile, heh. 

Vierailija kirjoitti:

Minä en käynyt lenkillä sen kummemmin kuin vajaan parin kilometrin kauppareissu. En tiedä olinko liian vainoharhainen mutta tuntui kuin minua olisi kohdeltu potentiaalisena myymälävarkaana, mikä toi ikävän fiiliksen. Tykkään kaupassa tutkia ja pohtia mitä ostaa ja ehkä se sitten on epäilyttävää käyttää liian paljon aikaa kaupassa tai sitten näytän epäilyttävältä, vaikka olenkin omasta mielestäni ihan tavallisen oloinen.  Tekisi mieli siirtyä tilaamaan ruuat kotiin mutta kaupassakäynti pakottaa sentään lähtemään ihmisten ilmoille ja vaikka säälittävää myöntää, tuo edes jotain sisältöä päiviin. 

Sama vainoharha sitten vaivaa minuakin, koska todellakin tuntuu siltä että henkilökunta katsoo pikkuisen liian pitkään ja tarkkaan. Itsekin arvon usein, että ostanko tätä vaiko tota toista vaikka ihan joutavaa tuo pohtiminen on, koska viimeistään kotona jo katuu kuinka olisi pitänyt kuitenkin valita se toinen. Joutavaa se on tuo katuminenkin, koska ostaa sitten seuraavalla kerralla sen toisen vaihtoehdon mutta minkäs teet, tällaiseksi sitä on tullut.

Ikänäkö aiheuttaa sitten lisää koomaamista kun ei vaan näe kuten ennen ja välillä tuntuu ettei enää kunnolla etäämmällekään kun millään ei tunnu osuvan se tuttu paketti silmiin vaan saa hakea katsellaan sitä ihan tosissaan. Sitten kun ei edes ole koskaan kiire mihinkään niin ei siellä kaupassa ole mitään tarvetta ryntäillä kuin päätön kana, mutta kurja tunne tuosta tulee että ei saa olla sielläkään oma itsensä ja sellainen kun on, vaan pitäisi olla toisenlainen tai epäillään varkaaksi.

Vierailija kirjoitti:

Minä en käynyt lenkillä sen kummemmin kuin vajaan parin kilometrin kauppareissu. En tiedä olinko liian vainoharhainen mutta tuntui kuin minua olisi kohdeltu potentiaalisena myymälävarkaana, mikä toi ikävän fiiliksen. Tykkään kaupassa tutkia ja pohtia mitä ostaa ja ehkä se sitten on epäilyttävää käyttää liian paljon aikaa kaupassa tai sitten näytän epäilyttävältä, vaikka olenkin omasta mielestäni ihan tavallisen oloinen.  Tekisi mieli siirtyä tilaamaan ruuat kotiin mutta kaupassakäynti pakottaa sentään lähtemään ihmisten ilmoille ja vaikka säälittävää myöntää, tuo edes jotain sisältöä päiviin. 

Voi olla niinkin, että sinä stressaantuneisuuksissasi kuvittelet, että sinua pidetään myymälävarkaana. Kun vilkaiset myyjään ja hän sattumalta vilkaisee sinuun samalla hetkellä, takuulla tuntuu siltä, että nyt sinua kytätään.

Minä en ole voinut käydä kaupassa vuosiin. Käytännössä kuljettajat ovat ainoa ihmiskontaktini. Kohteliaita he ovat, ja yksi ruokakaupan kuljettaja pysähtyy aina juttelemaankin. 

Kummallista, että vaikka olenkin varannut toimituksen esimerkiksi klo 12-14.30, koko päivä menee pilalle stressaamisen kanssa. En pysty tekemään mitään siksi, että se "kuitenkin jää kesken". Loppupäiväkin menee haahuilemiseen. Tämä kai on sitä erakoitumista. 

Ei kaupassa oikeasti kannata stressata, että luullaan vahingossa myymälävarkaaksi. Joka puolella on valvontakamerat, toimiston puolella monitoreista tarkkaillaan. Ymmärrän kyllä tunteen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä en käynyt lenkillä sen kummemmin kuin vajaan parin kilometrin kauppareissu. En tiedä olinko liian vainoharhainen mutta tuntui kuin minua olisi kohdeltu potentiaalisena myymälävarkaana, mikä toi ikävän fiiliksen. Tykkään kaupassa tutkia ja pohtia mitä ostaa ja ehkä se sitten on epäilyttävää käyttää liian paljon aikaa kaupassa tai sitten näytän epäilyttävältä, vaikka olenkin omasta mielestäni ihan tavallisen oloinen.  Tekisi mieli siirtyä tilaamaan ruuat kotiin mutta kaupassakäynti pakottaa sentään lähtemään ihmisten ilmoille ja vaikka säälittävää myöntää, tuo edes jotain sisältöä päiviin. 

Voi olla niinkin, että sinä stressaantuneisuuksissasi kuvittelet, että sinua pidetään myymälävarkaana. Kun vilkaiset myyjään ja hän sattumalta vilkaisee sinuun samalla hetkellä, takuulla tuntuu siltä, että nyt sinua kytätään.

Minä en ole voinut käydä kaupassa vuosiin. Käytännössä kuljettajat ovat ainoa ihmiskontaktini. Kohteliaita he ovat, ja yksi ruokakaupan kuljettaja pysähtyy aina juttelemaankin. 

Kummallista, että vaikka olenkin varannut toimituksen esimerkiksi klo 12-14.30, koko päivä menee pilalle stressaamisen kanssa. En pysty tekemään mitään siksi, että se "kuitenkin jää kesken". Loppupäiväkin menee haahuilemiseen. Tämä kai on sitä erakoitumista. 

Mulle ei ole koskaan sopinut mikään sitova meno keskelle päivää eikä vuorotöissä ollessanikaan se ns välivuoro eikä oikein iltavuorokaan, koska jotenkin sitä en osaa rauhassa keskittyä ja tehdä muita asioita, kun koko ajan takaraivossa nakuttaa se, että pitää olla silloin ja silloin siellä. Siinä meni koko päivä harakoille ja olisi ollut sama sitten olla töissä aamusta iltaan. Aamuvuoro ja se virka-aika taas ei aiheuttanut ikinä mitään tuollaista vaikka silloin välillä aina haaveilikin siitä kuinka kiva olisi olla vapaalla joskus arki-aamuna ja tulla töihin vasta illaksi. No, myöhemmin sen pääsin kokemaan eikä se ollut kivaa eikä sopinut mulle ollenkaan. Se selkeä ja tylsäkin päivärytmi eli vain arkiaamuisin töihin on mulle se sopivin. 

En tiedä, mutta ehkä sun kannattaisi kokeilla ottaa se toimitusaika heti aamuun että meneekö se vähemmällä stressaamisella. Turhahan tuollaisella on itseään kiusata jos ei ole pakko. Tosin en tiedä kun en noita palveluja käytä, että miten niitä toimituksia on vapaana / valittavana vai pitääkö vaan tyytyä johonkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä en käynyt lenkillä sen kummemmin kuin vajaan parin kilometrin kauppareissu. En tiedä olinko liian vainoharhainen mutta tuntui kuin minua olisi kohdeltu potentiaalisena myymälävarkaana, mikä toi ikävän fiiliksen. Tykkään kaupassa tutkia ja pohtia mitä ostaa ja ehkä se sitten on epäilyttävää käyttää liian paljon aikaa kaupassa tai sitten näytän epäilyttävältä, vaikka olenkin omasta mielestäni ihan tavallisen oloinen.  Tekisi mieli siirtyä tilaamaan ruuat kotiin mutta kaupassakäynti pakottaa sentään lähtemään ihmisten ilmoille ja vaikka säälittävää myöntää, tuo edes jotain sisältöä päiviin. 

Voi olla niinkin, että sinä stressaantuneisuuksissasi kuvittelet, että sinua pidetään myymälävarkaana. Kun vilkaiset myyjään ja hän sattumalta vilkaisee sinuun samalla hetkellä, takuulla tuntuu siltä, että nyt sinua kytätään.

Minä en ole voinut käydä kaupassa vuosiin. Käytännössä kuljettajat ovat ainoa ihmiskontaktini. Kohteliaita he ovat, ja yksi ruokakaupan kuljettaja pysähtyy aina juttelemaankin. 

Kummallista, että vaikka olenkin varannut toimituksen esimerkiksi klo 12-14.30, koko päivä menee pilalle stressaamisen kanssa. En pysty tekemään mitään siksi, että se "kuitenkin jää kesken". Loppupäiväkin menee haahuilemiseen. Tämä kai on sitä erakoitumista. 

Mulle ei ole koskaan sopinut mikään sitova meno keskelle päivää eikä vuorotöissä ollessanikaan se ns välivuoro eikä oikein iltavuorokaan, koska jotenkin sitä en osaa rauhassa keskittyä ja tehdä muita asioita, kun koko ajan takaraivossa nakuttaa se, että pitää olla silloin ja silloin siellä. Siinä meni koko päivä harakoille ja olisi ollut sama sitten olla töissä aamusta iltaan. Aamuvuoro ja se virka-aika taas ei aiheuttanut ikinä mitään tuollaista vaikka silloin välillä aina haaveilikin siitä kuinka kiva olisi olla vapaalla joskus arki-aamuna ja tulla töihin vasta illaksi. No, myöhemmin sen pääsin kokemaan eikä se ollut kivaa eikä sopinut mulle ollenkaan. Se selkeä ja tylsäkin päivärytmi eli vain arkiaamuisin töihin on mulle se sopivin. 

En tiedä, mutta ehkä sun kannattaisi kokeilla ottaa se toimitusaika heti aamuun että meneekö se vähemmällä stressaamisella. Turhahan tuollaisella on itseään kiusata jos ei ole pakko. Tosin en tiedä kun en noita palveluja käytä, että miten niitä toimituksia on vapaana / valittavana vai pitääkö vaan tyytyä johonkin.

Se varhaisin toimitusaika yhdeksästä eteenpäin onkin paras, muttei silti stressitön. Minä herään ilman herätyskelloakin kolmen ja viiden välillä aamulla, mutta käytän herätystä siltä varalta, että satunkin nukkumaan pommiin. En edes muista, milloin olisin nukkunut vielä aamukuudelta, mutta eihän sitä koskaan tiedä... 

Joidenkin kuljettajien aikoja ei voi valita, ja monilla on valtava aikaikkuna. Yksi muuten oikein kätevä yritys kuljettaa klo 17 ja klo 22.30 välillä. Vaikka maksan ylimääräistä siitä, että toimitus on tuossa alkupäässä, melkein menee yökin piloille.

Haluaisin kyllä käydä kaupassa ihan itse, mutta siihen tarvitsisin taikuri-fysioterapeutin apua ja auton.

Vierailija kirjoitti:

Ei kaupassa oikeasti kannata stressata, että luullaan vahingossa myymälävarkaaksi. Joka puolella on valvontakamerat, toimiston puolella monitoreista tarkkaillaan. Ymmärrän kyllä tunteen. 

Ei tuo nyt itseäni lohduta että siellä ne kyttää monitorista kun pohdin hyllyjen välissä ostaako xz shampoota vai elvitalia vai sittenkin herbinaa. En ihmettele että ihmiset mieluummin tilaa netistä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kaupassa oikeasti kannata stressata, että luullaan vahingossa myymälävarkaaksi. Joka puolella on valvontakamerat, toimiston puolella monitoreista tarkkaillaan. Ymmärrän kyllä tunteen. 

Ei tuo nyt itseäni lohduta että siellä ne kyttää monitorista kun pohdin hyllyjen välissä ostaako xz shampoota vai elvitalia vai sittenkin herbinaa. En ihmettele että ihmiset mieluummin tilaa netistä. 

Ja vaikka tuon vielä pystyykin sietämään, että joku näkymätön kyttää ja vahtii jossain piilossa niin se ei tunnu kivalta, että se näkyvillä oleva henkilökuntakin katsoo jotenkin liian kauan ja hieman kuin kummastellen. Kai sitä sitten on jo niin oudoksi muuttunut vaikka omasta mielestä on ihan normaali ja tavallinen eikä esimerkiksi huuda huomenta siellä hyllyvälissä niin että kauppa raikaa (tämä on kuultu moneen kertaan) tai muutenkaan ole huomiotaherättävä esim siksi, että edellisestä suihkusta on hajun perusteella ennemmin kuukausi kuin päivä (tämä on haistettu moneen kertaan) tai kulkisi äärimmilleen venytetyissä noin 3 numeroa liian pieniksi jääneissä leoparditrikoissa (tämä on nähty moneen kertaan). Sen jotenkin vielä ymmärtäisi jos edellä mainitut herättäisi henkilökunnan huomion tai sitten sitä on itse pahempi jollain tapaa mitä ei vaan hoksaa eikä sitä kukaan ole kertomassakaan.

Taas hölmö join yksinäisyyteeni ja nyt on paha olo. mutta seuraa kyllä oli ja ilta meni nopeasti.

Koko elämäni ajan olen jotenkin lätrännyt kaljan kanssa, ja siksi varmaan tuli yksinäinen vanhuus.

En tiedä mihin ne kaikki "hellehullutkin" oli nyt kadonneet kun ihan rauhassa ja yksinään sitä sai istua terassilla juomassa kupillisen kahvia. Olin siis kuvitellut meneväni torille ostamaan herneitä ja samalla torikahveille ja ehkä jätskillekin, mutta eihän tuolla torilla ollut edes torikauppiaita siitä kahvilasta puhumattakaan. Menin sitten yhteen ravintolaan ja pitkään mietin otanko sittenkin bissen tai limun, mutta kahvin sitten join. Olisi kyllä ehkä ollut parempi valinta jokin vähän viileämpi ja raikkaampi juoma. No, muuten meni ihan jotenkin hukkaan koko tuo keskustassa käyminen kun ei missään ollutkaan ihmisiä eikä sellaista ihmisvilinää jota odotin. Eihän ne tietenkään olisi yksinolemistani tai yksinäisyyttä muuksi muuttaneet mutta olisi saanut kokea olevansa yksi muista ja samanlainen kesäpäivän viettäjä. Nyt olin taas ihan kuin joku kummajainen vaan kun yksinäni istuin. No eipähän sitä kukaan ollut todistamassakaan että sikäli, mutta silti harmittaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se auto ja ajokortti antais vapauden, mutta nyt kun rahaa sellaiseen, niin olen liian vanha aloittamaan autoilun mielstäni. N62v

Kannustaisin sinua hankkimaan ajokortin, jos yhtään sitä mietit. Et ole liian vanha. Voisit käyttää rahaasi tällaiseen, joka avaa sinulle uusia mahdollisuuksia. Terveisin ikätoveri

Ainakin voit aloittaa autokoulun jotta pääset kokeilemaan millaista se ajaminen on. Sitten jos se ei olekaan oma juttu niin mikään pakkohan sitä ei ole suorittaa loppuun eikä läpäistä teoriakoetta tai inssiä ajaa. Rahaa siihen tietysti menee, mutta meneekö se silti hukkaan missään tapauksessa? Joko itsestä tulee autoilija tai sitten ei, mutta eipähän se ainakaan kaiverra enää että olisiko minusta siihen. Sitten sen tietää.

Jos vielä auton hankkisin ja ajokortin, minulla ei sen jälkeen olisi niitä vähäisiäkään ystäviä, niin kateelliseksi he tulisivat, kun minä olen ollut se ihminen jota aina vähätellään,

no eihänen siitä mihinkään ole, ja eihän minua koskaan ole kutsuttu kenenkään häihin eikä kenenkään lapsen kummiksikaan.

Vierailija kirjoitti:

Taas hölmö join yksinäisyyteeni ja nyt on paha olo. mutta seuraa kyllä oli ja ilta meni nopeasti.

Koko elämäni ajan olen jotenkin lätrännyt kaljan kanssa, ja siksi varmaan tuli yksinäinen vanhuus.

Mullakin meni nuoruus "törpötellessä" kun jotenkin sitä yritti sillä tavalla sietää ihan vääränlaista tai ainakin väärään suuntaan lähtenyttä elämäänsä. Oikein piti laskea, mutta olin 36-vuotias kun lopetin alkoholin käytön kokonaan ja sitä ennenkin jonkun viitisen vuotta oli jo sellaista, etten enää baareissa tai missään liikkunut ns tavallista ihmistä enempää, mutta kotona tuli sitten yksinään juotua kalsarikännejä ehkä turhankin tiuhaan. Ei minua seura olisi haitannut eikä varsinkaan selvinpäin oleminen jonkun kanssa, mutta eipä sitä seuraa ollut mihinkään. Tai siis ei sellaista oikeanlaista seuraa ja mikään kaljoittelukaveruus ei siinä vaiheessa enää kiinnostanut kun sitä laatua oli kokenut (ja sietänytkin) yli oman tarpeen.

Nyt sitten viisikymppisenä olen yhä aivan yksin eli ei mikään sillä paremmaksi muuttunut vaikka alkoholinkäyttö jäikin. Ilmeisesti niitä nuoruuden mokia ja vääriä valintoja jne on ihan mahdotonta enää korjata myöhemmin vaan se niistä aiheutunut harmi ja vahinko on pysyvää.

Vierailija kirjoitti:

Auto on pelastus yksinäiselle ihmiselle. Aina tuntuu löytyvän jotain asiaa jonnekin. Rahaa kyllä menee kamalasti ja aina joutuu jännittämään millainen lasku tulee huollosta ym. Vähän sitä kompensoi se että voi käydä kaupassa kauempanakin jos on halvempaa, helpompi käydä alennusmyynneissä eri paikoissa.

Oikein pelottaa kuinka kauan ajokortin saa pitää.

Rakastin autoa ja autolla ajamista. KUljin paljon - niin työn takia kuin kähikaupungissa asioilla ja ostoksilla. Nyt kun autoa ei ole, kokemus on nimenomaan se, että on vankina, kun ei pääse minnekään. Elämänlaatu on laskenut eriääin paljon ja yksinäisyyden tunne lisääntynyt.

Hyvä puoli on se, että liikun pyörällä ja jalan paljon. Olen hyväkuntoinen. Mutta en autolla aiamminkaan lähimatkoja liikkunut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se auto ja ajokortti antais vapauden, mutta nyt kun rahaa sellaiseen, niin olen liian vanha aloittamaan autoilun mielstäni. N62v

Kannustaisin sinua hankkimaan ajokortin, jos yhtään sitä mietit. Et ole liian vanha. Voisit käyttää rahaasi tällaiseen, joka avaa sinulle uusia mahdollisuuksia. Terveisin ikätoveri

Ainakin voit aloittaa autokoulun jotta pääset kokeilemaan millaista se ajaminen on. Sitten jos se ei olekaan oma juttu niin mikään pakkohan sitä ei ole suorittaa loppuun eikä läpäistä teoriakoetta tai inssiä ajaa. Rahaa siihen tietysti menee, mutta meneekö se silti hukkaan missään tapauksessa? Joko itsestä tulee autoilija tai sitten ei, mutta eipähän se ainakaan kaiverra enää että olisiko minusta siihen. Sitten sen tietää.

Jos vielä auton hankkisin ja ajokortin, minulla ei sen jälkeen olisi niitä vähäisiäkään ystäviä, niin kateelliseksi he tulisivat, kun minä olen ollut se ihminen jota aina vähätellään,

no eihänen siitä mihinkään ole, ja eihän minua koskaan ole kutsuttu kenenkään häihin eikä kenenkään lapsen kummiksikaan.

Tiedän tuon vähättelyn ja kun ei kelpaa kenellekään mihinkään muuhun kuin kynnysmatoksi ja kiusattavaksi, mutta sulla olisi sitten helppo mahdollisuus päästä kauas pois tuollaisista ihmisistä kun olisi se auto ja ajokortti. Ei sieltä muualta uusia ystäviä saa, mutta silti kannattaisi ottaa etäisyyttä entisiin kun ne kerran tuollaisia on. Silloin voisi olla helpompaa olla viis veisaamatta moisten mielipiteistä kun tekisi jotain mihin ei oikein itsekään usko. Se itsevarmuusboosti on ihmeellinen kun se vaikuttaa ihan kaikkeen. Sitä kuitenkin kannattaa varoa, ettei päädy pelkäksi juoppokuskiksi ja muuten muiden elämän mahdollistajaksi sen auton takia. Siitä ei siis välttämättä kannata kertoa vaikka valitettavan nopeasti se tieto usein liikkuu. Tosin väärä vielä oikeaakin nopsemmin.

Mutta en neuvo ketään eikä mun mielipide ole mikään totuus vaan ihan vain mielipide. Tyhmä ja vääräkin varmaan monesta, mutta ehkä siitä joku saa jotain tai sitten ei. 

Vierailija kirjoitti:

Auto on pelastus yksinäiselle ihmiselle. Aina tuntuu löytyvän jotain asiaa jonnekin. Rahaa kyllä menee kamalasti ja aina joutuu jännittämään millainen lasku tulee huollosta ym. Vähän sitä kompensoi se että voi käydä kaupassa kauempanakin jos on halvempaa, helpompi käydä alennusmyynneissä eri paikoissa.

Oikein pelottaa kuinka kauan ajokortin saa pitää.

Auto olisi todella tarpeellinen, mutta valitettavan kalliiksi sen pitäminen tulee. Tässäkin tulee taas ilmi tämä, että yksinäisyyttä olisi ainakin hieman helpompi sietää ja elämäänsä saisi ainakin jotain sisältöä jos olisi rahaa jopa vähän reilumminkin. Ei rahalla sosiaalisuutta voi korvata, mutta kummasti elämä olisi aktiivisempaa ja aikaansaavempaakin jos ei jatkuvasti joutuisi miettimään rahaa ja jättämään asioita odottamaan aikaa parempaa (jota ei tule koskaan) kun nyt just ei ole varaa. Toki köyhyys vaikuttaa sosiaalisiin suhteisiinkin ihan jo siksi, että moneen menoon ei voi(nut) aikanaan osallistua muiden mukana kun ei ollut silloinkaan ylimääräistä rahaa. Silloin oli vielä ihan ok tilanne kun oli vakityö vaikkakin matalapalkka-alalla ja mahdollisuus siihen auton pitoonkin eli tuokin elintaso olisi ihan riittävä edelleen.

Köyhyyttäkin olisi myös helpompi sietää jos olisi kaveri joka olisi yhtälailla köyhä. Mitään kallista ei voisi tietenkään tehdä, mutta on niitä ilmaisia ja edullisiakin tapoja viettää aikaa yhdessä. Ihan jo toisen ihmisen seura on itsessään arvokasta ja samalla tuntee itsensäkin arvokkaaksi ja tärkeäksi. Näitä ei rahassa voi edes mitata.

Yksinäisyys ja köyhyys on aika kauhea yhdistelmä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Auto on pelastus yksinäiselle ihmiselle. Aina tuntuu löytyvän jotain asiaa jonnekin. Rahaa kyllä menee kamalasti ja aina joutuu jännittämään millainen lasku tulee huollosta ym. Vähän sitä kompensoi se että voi käydä kaupassa kauempanakin jos on halvempaa, helpompi käydä alennusmyynneissä eri paikoissa.

Oikein pelottaa kuinka kauan ajokortin saa pitää.

Auto olisi todella tarpeellinen, mutta valitettavan kalliiksi sen pitäminen tulee. Tässäkin tulee taas ilmi tämä, että yksinäisyyttä olisi ainakin hieman helpompi sietää ja elämäänsä saisi ainakin jotain sisältöä jos olisi rahaa jopa vähän reilumminkin. Ei rahalla sosiaalisuutta voi korvata, mutta kummasti elämä olisi aktiivisempaa ja aikaansaavempaakin jos ei jatkuvasti joutuisi miettimään rahaa ja jättämään asioita odottamaan aikaa parempaa (jota ei tule koskaan) kun nyt just ei ole varaa. Toki köyhyys vaikuttaa sosiaalisiin suhteisiinkin ihan jo siksi, että moneen menoon ei voi(nut) aikanaan osallistua muiden mukana kun ei ollut silloinkaan ylimääräistä rahaa. Silloin oli vielä ihan ok tilanne kun oli vakityö vaikkakin matalapalkka-alalla ja mahdollisuus siihen auton pitoonkin eli tuokin elintaso olisi ihan riittävä edelleen.

Köyhyyttäkin olisi myös helpompi sietää jos olisi kaveri joka olisi yhtälailla köyhä. Mitään kallista ei voisi tietenkään tehdä, mutta on niitä ilmaisia ja edullisiakin tapoja viettää aikaa yhdessä. Ihan jo toisen ihmisen seura on itsessään arvokasta ja samalla tuntee itsensäkin arvokkaaksi ja tärkeäksi. Näitä ei rahassa voi edes mitata.

Yksinäisyys ja köyhyys on aika kauhea yhdistelmä.

"Yksinäisyys ja köyhyys on aika kauhea yhdistelmä."

Naulan kantaan. Olen tuo, joka kirjoitti edellä rakastaneensa autoa ja ajamista ja jonka elämänlaatu on kärsinyt ja kokemus yksinäisyydestä lisääntynyt autottomuuden takia. Syy luopumiseen ovat liian vähät rahat,

Rahalla - ja autolla- kävisin tervehtimässä vanhempia sukulaisiani vaikeiden matkojen takana, joten minun paremmasta toimeentulostani ja autosta olisi sosiaalista hyötyä muille ja itselleni. Lävisin myös tapaamassa kaukana asuvia ystäviän edes joskus. iViihdyttäisin itseäni myös käymällä vaikkapa akupunktiossa tai muissa hoidoissa aina silloin tällöin lähikaupungissa. Myös teatterissa ja elokuvissa kävisin. Iltanäytöksistä ei usein pääse kotiin julkisilla. Ja siis teatteriliputhan ovat todella kalliita.

Eli yksinäisyys ja köyhyys ovat vaikea kuvio. 

Oikein sanottu, ei rahalla sosiaaalisuutta korvata, ei sillä voi ostaa itselleen läheisiä, tuntuu että yksinäisemmäks tekee. Kannattaa kulkea vanhoissa vaatteissakin vaikka uusiakin olisi varaa ostaa, ihmiset ovat todellakin kateellisia, nyt ymmärrän kuollutta äitiäni, ei pidä näyttää jos sitä rahaa on.

Vierailija kirjoitti:

Oikein sanottu, ei rahalla sosiaaalisuutta korvata, ei sillä voi ostaa itselleen läheisiä, tuntuu että yksinäisemmäks tekee. Kannattaa kulkea vanhoissa vaatteissakin vaikka uusiakin olisi varaa ostaa, ihmiset ovat todellakin kateellisia, nyt ymmärrän kuollutta äitiäni, ei pidä näyttää jos sitä rahaa on.

Ei rahalla voi ostaa läheisiä mutta kaikenlaisen tekemisen ja liikkumisen raha kyllä mahdollistaa. Voi olla tyytyväisempi yksinäisenäkin. Enkä todellakaan tarkoita mitään kulutusjuhlaa.

Itse en yleensä välitä edes jos asiakaspalvelu on huonoa, mutta nyt nuori tyyppi katsoi minua tosi ikävästi jo ovelta ei tervehtinyt mitään. Kassalla sama juttu ja mutisi jotain vaan. Joillekin muille huusi jo ovelle tervehdyksen ja oli kassalla ihan toisenlainen. Tämä mitä hetken odottelin ostosten jälkeen yhtä asiaa ja seurasin ihmisiä. 

No, minusta nyt puhutaan täällä pahaa ihan todellisuudessa joten siinä mielessä tuo ilme, että tuoko tänne tulee oli ihan ok. Ei yllättänyt. Toisaalta viime kerralla toinen tyyppi ja ihan eri tilanne. Näin tuollakin viitsii silti vielä käydä. Tosi harvoin silti välitän millaista palvelua saan. Joskus se vaan on tosi huonoa ja suutun jo vähän itsekin. 

Samalla reissulla silti kirppikseltä löytyi kaunis jonkun kirppis myyjän itsemaalaama esine. Ei taulu, mutta muunlainen kiva juttu. Hieman kallis oli, mutta arvostin tosi paljon sitä, että joku ihminen on itse maalannut tuollaisia jo tuonut myyntiin. Vaatii taitoa ja jonkin verran. Näin en aiheeseen ihastuneena voinut jättää ostamatta ja sitten eilen illalla myöhään, kun sohvalla istuin ja sitä esinettä katselin niin tunsin kiitollisuutta ja iloa tuosta esineestä ja aiheesta. Näin jos myyjän näkisin joka tuohon paikkaan esim lisää tavaraa toisi niin pitäisi kai jo yrittää saada suu auki ja kiittää kivasta esineestä. En yleensä sorru ostamaan tälläisiä, mutta nyt arvostin tuota tosi paljon. Se ilahdutti minua ja pidän sen tallessa.