Muita yksinäisiä? Arkisten asioiden jutteluketju.

Mulla oli huono päivä, vaikka kyllä sain joitakin tärkeitä putsailuja kodissani tehtyä. Lähdin naapurikorttelissa olevaan pikkuiseen ruokakauppaan vasta yhdeksän jälkeen. Se kannatti, sillä matkalla sinne jostakin syystä lasta työntävä mieshenkilö vienosti hymyili mulle. Ai kun se virkisti mielialaa. Olipa sillä iso merkitys! Tästä sen taas huomaa, miten ihminen todella tarvitsee muita ihmishahmoja! Yksinään olemisessa nääntyy. 

Surullinen olo, olen turha ihminen, kukaan ei minua kaipaa, en tiedä miksi edes enää yritän sinnitellä, jos kävis tänään kaupungilla vaikka Hesessä syömässä, hulluks täällä kämpässä asioita miettiessä tulee, aivan esdelliseen viitaten, yksinäisyyteen nääntyy.

Vierailija kirjoitti:

"Mikään ei muutu hyväksi eikä korjaannu paremmaksi vaan joko pysyy ennallaan tai sitten menee huonommaksi vaikka kuinka tekee muutoksia entiseen."

 

Ja itse vanhenee. 

Jep. Elämä on aika kurja konsepti kun se aika, jolloin kaikki on ainakin lähtökohtaisesti huomenna paremmin kuin tänään tai ainakin suunnilleen yhtä hyvin on todella lyhyt. Sitten yhtäkkiä alkaakin tämä ettei mikään ole tänään paremmin kuin eilen, mutta silti huomenna on tätäkin huonommin ja näitä uusia, elämänlaatua laskevia riesoja ilmaantuu jatkuvasti. Ei ole enää toivoa mistään paremmasta huomisesta vaikka kuinka edelleen jaksaisi kamppailla sen eteen. Sitä vaan ei ole, koska aivan kaikki oikeasti merkitykselliset tulevaisuuden suunnitelmat, tavoitteet ja haaveet on saanut haudata jo. Niiden myötä meni myös paljon sellaista jonka olisi kokenut vasta tulevaisuudessa. Olisi aika erilaista alkaa huomata ekoja ikääntymisen merkkejä itsessään kun myös kokisi itsensä ikäisekseen ja tässä olisi ne jo aikuisikään ehtineet lapset ja ehkä jo lapsenlapsiakin. Samaan aikaan voisi jo alkaa keventämään työelämässä ja alkaa nauttia sen yhtälailla ikääntyvän puolison kanssa uudesta vapaudesta ja elämästä joka on yhdessä rakennettu ennen kuin alkaa se lopullinen loppuliuku.

Yksinäisenä, lapsettomaksi jääneenä ikisinkkuna ja nykyisin myös työttömänä sen sijaan pitäisi pystyä elämään sen kaiken kanssa, että elämästä ei tullut eikä koskaan myöskään tule omannäköistä ja samaan aikaan sitten pitäisi sopeutua näihin iän ja eletyn elämän tuomiin ikäviin muutoksiin, kilpailla työpaikoista itseään puolta nuorempien kanssa, mutta jollain mystisellä tavalla myös pitää elämäniloa ja -halua yllä. Olla se aurinkoinen ja ulospäinsuuntautunut tiimipelaaja vaikka ei ole minkäänlaista tiimiäkään saati mitään mihin ulospäin suuntautuisi.

Usein tuntuu, että tässä vaaditaan vähän liikaa. Tai aika paljonkin liikaa.

Vierailija kirjoitti:

Surullinen olo, olen turha ihminen, kukaan ei minua kaipaa, en tiedä miksi edes enää yritän sinnitellä, jos kävis tänään kaupungilla vaikka Hesessä syömässä, hulluks täällä kämpässä asioita miettiessä tulee, aivan esdelliseen viitaten, yksinäisyyteen nääntyy.

No ainakin siinä mielessä olit oikein tarpeellinen tuota viestiäsi kirjoittaessa, että muistutit mulle hampurilaisravintoloista joissa en ole käynyt vuosikausiin. Voisin itsekin käydä kun seuraavan kerran menen johonkin (missä sellainen on). Joskus kun vielä oli sitä elämää niin tuli tosi usein reissussa ollessa käytyä mäkissä ja siitä tuli vähän kuin oma traditiokin vaikka monihan sille irvistelee ja ilkkuu, että kuka menee mäkkiin kun voisi mennä sinne tai tänne ja pitäisi olla jotenkin "hienompi" että olisi oikeanlainen. Jotenkin siellä oli vaan niin helppo piipahtaa nopeasti ja sitten kun arjessa noissa ei juurikaan ole koskaan käynyt niin se oli itselle spesiaalia käydä syömässä hampurilaisateria. Toiset kai käy viikoittainkin, mutta en minäkään heille ole koskaan irvistellyt enkä ilku vieläkään vaan jokainen tyylillään. Jostain syystä sitä on silti itse ollut oikeastaan aina se joka tekee ja ajattelee kaiken väärin ja jolle on ok ilkeillä ja ilkkua. Se opetus, että kohtele muita kuten haluaisit muiden kohtelevan sinua tai sanonta kuinka maailmalle lahjoittamasi hymy palaa luoksesi on molemmat melkoista hevonhuttua.

Ja hei, kivaa päivää sinulle kaupungilla. Kaikesta huolimatta.

Palasin kauppareissulta kotiin äsken ja aloin miettiä että minulla on vielä syytä olla kiitollinen monesta asiasta. Olen kiitollinen siitä että minulla on sen verran rahaa että saatoin hetken mielijohteesta ostaa keksin, eikä tarvinnut miettiä onko enää varaa muuhun listalla. Olen kiitollinen siitä että jalkani toimivat ja pystyn ja jaksan kävellä kauppaan, ja matkalla sain nauttia tuulesta ja auringosta. Olen kiitollinen siitä että minulla on oma turvallinen koti johon palata. 

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli huono päivä, vaikka kyllä sain joitakin tärkeitä putsailuja kodissani tehtyä. Lähdin naapurikorttelissa olevaan pikkuiseen ruokakauppaan vasta yhdeksän jälkeen. Se kannatti, sillä matkalla sinne jostakin syystä lasta työntävä mieshenkilö vienosti hymyili mulle. Ai kun se virkisti mielialaa. Olipa sillä iso merkitys! Tästä sen taas huomaa, miten ihminen todella tarvitsee muita ihmishahmoja! Yksinään olemisessa nääntyy. 

Tuo on kyllä totta, että tarvitsee kokemusta nähdyksi tulemisesta. Edes joltain randomilta. Taannoin minä ilahduin, kun aamusella kävelin ulkokuntosalille ja joku  ihan fiksun oloinen mies tervehti.

 Muistelenkin näitä kivoja tervehtimisiä enkä katastrofaalista treffin tapaista, jotka koin. Tulipahan istutuksi ulkona ihanassa miljöössä mutta paha mieli jäi täydellisestä kohtaamattomuudesta, vaikka en mitään sen kummempaa odottanutkaan. Päätin kuitenkin, että niin yksinäinen en ole, että minun pitäisi kestää ihan mitä vain törppöä käytöstä siksi, että edes joku istuisi kanssani ulkona.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Mikään ei muutu hyväksi eikä korjaannu paremmaksi vaan joko pysyy ennallaan tai sitten menee huonommaksi vaikka kuinka tekee muutoksia entiseen."

 

Ja itse vanhenee. 

Jep. Elämä on aika kurja konsepti kun se aika, jolloin kaikki on ainakin lähtökohtaisesti huomenna paremmin kuin tänään tai ainakin suunnilleen yhtä hyvin on todella lyhyt. Sitten yhtäkkiä alkaakin tämä ettei mikään ole tänään paremmin kuin eilen, mutta silti huomenna on tätäkin huonommin ja näitä uusia, elämänlaatua laskevia riesoja ilmaantuu jatkuvasti. Ei ole enää toivoa mistään paremmasta huomisesta vaikka kuinka edelleen jaksaisi kamppailla sen eteen. Sitä vaan ei ole, koska aivan kaikki oikeasti merkitykselliset tulevaisuuden suunnitelmat, tavoitteet ja haaveet on saanut haudata jo. Niiden myötä meni myös paljon sellaista jonka olisi kokenut vasta tulevaisuudessa. Olisi aika erilaista alkaa huomata ekoja ikääntymisen merkkejä itsessään kun myös kokisi itsensä ikäisekseen ja tässä olisi ne jo aikuisikään ehtineet lapset ja ehkä jo lapsenlapsiakin. Samaan aikaan voisi jo alkaa keventämään työelämässä ja alkaa nauttia sen yhtälailla ikääntyvän puolison kanssa uudesta vapaudesta ja elämästä joka on yhdessä rakennettu ennen kuin alkaa se lopullinen loppuliuku.

Yksinäisenä, lapsettomaksi jääneenä ikisinkkuna ja nykyisin myös työttömänä sen sijaan pitäisi pystyä elämään sen kaiken kanssa, että elämästä ei tullut eikä koskaan myöskään tule omannäköistä ja samaan aikaan sitten pitäisi sopeutua näihin iän ja eletyn elämän tuomiin ikäviin muutoksiin, kilpailla työpaikoista itseään puolta nuorempien kanssa, mutta jollain mystisellä tavalla myös pitää elämäniloa ja -halua yllä. Olla se aurinkoinen ja ulospäinsuuntautunut tiimipelaaja vaikka ei ole minkäänlaista tiimiäkään saati mitään mihin ulospäin suuntautuisi.

Usein tuntuu, että tässä vaaditaan vähän liikaa. Tai aika paljonkin liikaa.

Kirjoitat ja kiteytät asioita erittäin hyvin.

On tosi rankkaa havahtua siihne, että mitään toivoa paremmasta ei ole. Olen ollut muutamassa pitkässä parisuhteessa mutta ne ovat kariutuneet. L'himmän kehän ihmiset puuttuvat. Töitä tein hulluna koko ikäni mutta eläke jäi erittäin pieneksi. Työelämä oli raadollinen traumakokemus. Yksin jäämisen olisi kestänyt huomattavasti paremmin, kun olisi saanut luotua edes jonkinlaisen taloudellisen tuirvan ja huolettomuuden  - ja saanut pidetyksi sen vapautta tuovan auton.

Tässä voi olla vielä monta kymmentä vuotta tätä täydellistä näköalatomuutta. Tosin olen kyllä monesta asiasta kiitollinenkin, niin kuin joku edellä kirjoitti auringosta, tuulesta ja turvallisesta kodista. Koen itseni hyväkuntoiseksi, toimintakykyiseksi ja joka päivä jostain iloiseksikikin, vaikka periaatteessa kaikki on päin p*rsett'*, toivotonta ja yksinäisyys riivaa. .

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli huono päivä, vaikka kyllä sain joitakin tärkeitä putsailuja kodissani tehtyä. Lähdin naapurikorttelissa olevaan pikkuiseen ruokakauppaan vasta yhdeksän jälkeen. Se kannatti, sillä matkalla sinne jostakin syystä lasta työntävä mieshenkilö vienosti hymyili mulle. Ai kun se virkisti mielialaa. Olipa sillä iso merkitys! Tästä sen taas huomaa, miten ihminen todella tarvitsee muita ihmishahmoja! Yksinään olemisessa nääntyy. 

Tuo on kyllä totta, että tarvitsee kokemusta nähdyksi tulemisesta. Edes joltain randomilta. Taannoin minä ilahduin, kun aamusella kävelin ulkokuntosalille ja joku  ihan fiksun oloinen mies tervehti.

 

 Muistelenkin näitä kivoja tervehtimisiä enkä katastrofaalista treffin tapaista, jotka koin. Tulipahan istutuksi ulkona ihanassa miljöössä mutta paha mieli jäi täydellisestä kohtaamattomuudesta, vaikka en mitään sen kummempaa odottanutkaan. Päätin kuitenkin, että niin yksinäinen en ole, että minun pitäisi kestää ihan mitä vain törppöä käytöstä siksi, että edes joku istuisi kanssani ulkona.

Itse huomaan ilahtuvani siitä, että ruokakaupassa myyjä tervehtii kuin ihmistä eikä vain monotonisesti hoe niitä omia repliikkejään ja vaikuta vielä minuakin enemmän elämäänsä kyllästyneeltä. Se tuntuu yllättävän hyvältä, että joku muistaa nähneensä minut monesti ennenkin ja ollaan ns vanhoja tuttuja (vaikka mitään ylimääräisiä ei useinkaan höpötellä eikä siis tietenkään olla edes tuttuja). 

Huomaan että jostain ihan pahimmasta alhosta on taas noustu kun mieleen tulee kaikenlaisia ideoita ja ehkä jopa jonkunlaista suunnitelman tynkääkin tai ei nyt varsinaisesti suunnitelmaa vaan ennemminkin haaveilua vailla konkreettista toteutumista. Sellaista idean pallottelua itsensä kanssa, että vitsit kun olisi kiva tehdä asia x ja mennä paikkaan y jne mutta tuolle tasolle se siis jää, koska tietää ettei tuollaista vaan voi koskaan toteuttaa. Ainakaan jos yksinäisyys ja elämäntilanne muutenkin tällaisena jatkuu ja jatkuuhan se, koska mikä se tämän enää muuksi muuttaisi eikä siihen enää ole itselläkään voimia. Siksi tuollaisia ei pitäisi antaa itsensä edes ajatella, koska paha mieli niistä tuppaa tulemaan.

Tuollaisen lisäksi on sitten pienempää ja ihan yksinään toteutettavissa olevaa ideaa niin että riittäisi taas pariinkin elämään, mutta tyypilliseen tyyliin ei tiedä mistä aloittaisi. Sitä jotenkin lamaantuu kun on niin paljon kaikkea mitä voisi ja taas kerran haluaisikin tehdä ihan jopa tässä neljän seinän sisälläkin, jos vaan saisi jostain aloitettua. Mutta just tuo aloittaminen takkuaa koska sen taas tietää, että jos ei saakaan valmiiksi niin sitten on kaikki levällään eikä sitäkään jaksa yhtään. On kyllä jännä miten sitä alkaa mieli juntturoimaan monella tapaa kun on aivan liikaa ollut yksin ja tietysti myös siksi, kun on kokenut paljon kaikkea ikävää ja huomannut ettei se oma asenne ja jaksaminen olekaan se millä on eniten merkitystä lopputuloksen kannalta. Oikeastaan missään asiassa, koska siinä ei konstit kesken lopu kuinka maailmankaikkeus tai mikä lie voikin tekemisiä sabotoida jonka myötä joku pikkuhommakin voi mennä pieleen tosi pahasti. Sitten tuleekin se tunne, että tyhjän saa pyytämättäkin ja sitten sitä lamaantuu eikä huvita enää edes suunnitella mitään. Ihan kuin menisi mieli jotenkin off-tilaan jotta saa itseään suojeltua.

Toi kaupassakäynti on jännä juttu. Osaan kyllä aistia aidon ystävällisyyden ja tavan vuoksi pyvän päivän toivottelun. On ihan kiva muutama sana vaihtaa tutun kassan kanssa. Monesti valkkaankin sen tutun kassan.

Vierailija kirjoitti:

Huomaan että jostain ihan pahimmasta alhosta on taas noustu kun mieleen tulee kaikenlaisia ideoita ja ehkä jopa jonkunlaista suunnitelman tynkääkin tai ei nyt varsinaisesti suunnitelmaa vaan ennemminkin haaveilua vailla konkreettista toteutumista. Sellaista idean pallottelua itsensä kanssa, että vitsit kun olisi kiva tehdä asia x ja mennä paikkaan y jne mutta tuolle tasolle se siis jää, koska tietää ettei tuollaista vaan voi koskaan toteuttaa. Ainakaan jos yksinäisyys ja elämäntilanne muutenkin tällaisena jatkuu ja jatkuuhan se, koska mikä se tämän enää muuksi muuttaisi eikä siihen enää ole itselläkään voimia. Siksi tuollaisia ei pitäisi antaa itsensä edes ajatella, koska paha mieli niistä tuppaa tulemaan.

Tuollaisen lisäksi on sitten pienempää ja ihan yksinään toteutettavissa olevaa ideaa niin että riittäisi taas pariinkin elämään, mutta tyypilliseen tyyliin ei tiedä mistä aloittaisi. Sitä jotenkin lamaantuu kun on niin paljon kaikkea mitä voisi ja taas kerran haluaisikin tehdä ihan jopa tässä neljän seinän sisälläkin, jos vaan saisi jostain aloitettua. Mutta just tuo aloittaminen takkuaa koska sen taas tietää, että jos ei saakaan valmiiksi niin sitten on kaikki levällään eikä sitäkään jaksa yhtään. On kyllä jännä miten sitä alkaa mieli juntturoimaan monella tapaa kun on aivan liikaa ollut yksin ja tietysti myös siksi, kun on kokenut paljon kaikkea ikävää ja huomannut ettei se oma asenne ja jaksaminen olekaan se millä on eniten merkitystä lopputuloksen kannalta. Oikeastaan missään asiassa, koska siinä ei konstit kesken lopu kuinka maailmankaikkeus tai mikä lie voikin tekemisiä sabotoida jonka myötä joku pikkuhommakin voi mennä pieleen tosi pahasti. Sitten tuleekin se tunne, että tyhjän saa pyytämättäkin ja sitten sitä lamaantuu eikä huvita enää edes suunnitella mitään. Ihan kuin menisi mieli jotenkin off-tilaan jotta saa itseään suojeltua.

Pakko)positiivisuus ja oman myönteisen asenteen korostaminen jonain ratkaisevana taikasauvana on kyllä puppua. Mitä ihmeellisimmät asiat voivat yllättäen mennä täysin pieleen omasta asenteesta huolimatta. Ehkä tässä onkin yksin jäämisen kierteeseen joutumisen keskeinen syy?

Enää ei jaksa ottaa shittiä vastaan ja alkaa pitää etäisyyttä välttääkseen jatkuvaa henkistä t*rpaan ottamista.

Kövin Hesessä syömässä, istuin puistossa vanhan kolukaverinikanssa ym.meni koko päivä. Mutta valitettavasti, se ei poista tätä turvattomuuden ja tyhjyyden tunnetta kun tulen kotiin, yritän kestää vaan.

Lapsuudenperheen muinoin jätettyäni olenkin sitten koko aikuisikäni elellyt perusyksinäisenä. Ja nyt vanhuuteen mennessäni yksinäisyys tuntuu välillä kaoottisen ylipääsemättömältä. No, sittenpä mä olenkin alkanut kiusata itseäni katsomalla tv:stä Koiralle Koti -ohjelmia, joissa koiraa hakevat ihmiset näyttävät niin kovin toisiaan rakastavilta! Voiko tuollaista ollakaan ihmisten kesken. Mun elämä olisi hyvää, jos mua rakastettaisiin ja voisin rakastaa, enkä eläisi yksin. 

Minä olen yrittänyt tehdä nyt kaikenlaista ja kuluttaa aikaa. Silti viime kesä oli parempi monin tavoin. Oli jotenkin rauhallisempi olo ja pystyi elämään ehkä jotenkin hetkessä. Nyt elän kuin seuraavaa päivää jo nytkin. Mietin mitä teet huomenna, kun voisin miettiä tätä hetkeä. En saa oikein rauhaa itselleni. 

Vanhempieni kanssa tulee oltua välillä ja en ole täysin yksin. Silti eräskin tuulinen yö, kun ulkona vielä luin kirjaa (keskityn siihen silloin parhaiten) mietin elämääni ja sitä, että kaikki menee ohitse ja minä en elä niin kuin toivoisin. Tuli sellainen olo, että olen pudonnut jostain kärryiltä jo aikoja sitten elämäni kanssa ja tuulinen pimeä yö jotenkin korosti sitä kaikkea mielessäni. Sellainen olo, että kaikki on ennallaan edes jotenkin, mutta samalla elämäni kuin pysähtynyt jo kalenteri jäänyt vuosien taakse. 

Sellainen olo, että näistä hetkistä pitäisi saada kokemuksia ja muistoja. Jotain, että edes erottaisi päivät toisistaan ja muistaisi mitä on viime viikolla tehnyt. Nyt kaikki niin samaa tekemisestä huolimatta, että päivät toistavat toisiaan. En koe olevani elossa kunnolla niin kuin pitäisi olla. Toki se ihminen istuu tässä jonka varassa asiat ovat, mutta kuitenkin. Kaipaan elämää, josta jäisi muistoja. Samalla olen todella erillinen kaikista ihmisistä. Ollut jo nuoresta lähtien. Se saa aikaan olon, että olenko aina yksin. Tai yksin niin etten pysty edes juttelemaan asioistani, kun ketään ei kiinnosta ja ei ole sellaista ihmistä. 

Olen poiminut mustikoita 10 l. Mustikkametsässä on hyvä olla yksin, ei tarvitse seuraa ja pölpötystä. Tarkkailen myös luontoa ja kuuntelen linnlaulua. Mustikat käsin. Välillä pyöräilen kotiin, juon teetä ja lähden jälleen metsään. Illan aikan pakastan mustikat pieniin rasioihin. Mustikoiden jälkeen tulee viinimarjojen poiminta. Tatit ja kanttarellit odottavat poimimista. Syksymmällä suppilovahverot, viimeisenä suolla karpalot. Yksinäisyys ei paina päälle kuin vasta lokakuun lopussa. Joulukuu on kauhein! 

Joka päivä on näköjään taisteltava itsensä kanssa, että vaivu suohon. Kun tiedän, että minulla päivän pelastaa se, että heti ,uutaman kahvikupillisen jälkeen lähtee ulos ja tiikkuu päivän annoksen, miksi en sitten pysty toimimaan niin joka päivä? Onneksi illalla sain oltua kaksi tuntia ulkona, kun viimein pakotin itseni lähtemään.

No, tänään syynä kyllä oli repivä jännityspäänsärky valoilmiöineen, joten oli pakko ottaa hissukseen. Hyvin vanha sukulaiseni ei sopeudu muutokseen asumisjärjestelyissään, on täydellisen sekava ja soittaa minulle usein. Tilanne kuulostaa niin epätoivoiselta, että pääni meinasi revetä jo eilen illalla puhelun aikana. 

Tunnen huolta ja myötätuntoa häntä kohtaan mutta käytännössä en voi tehdä juuri mitään. Etäisyyskin on satoja kilometrejä. Tulee väistämättä mieleen, että jokaisen päivän terveenä ja toimintakykyisenä pitäisi olla hyvä päivä - siis itsellä ja kaikilla, kun ei vielä ole täyden luopumisen tilassa. Kun sen yksinäisyyden mörön saisi heivattua täysin sivuun.

Hyvät yöt meille!

Vanhemmistani olen toisaalta kiitollinen. Heistä itselleni seuraa, mutta olemme vähän vieraita toisillemme koko porukka. Äitini ehkä parhaiten edes jotenkin tuntee minua, mutta ei silti niin kuin joku jossain toisessa perheessä "lapsensa" tuntee. Isäni häärää omia juttujaan. Miettii omia asioitaan. Toki ilman heitä kukaan ihminen ei olisi kiinnostunut siitä olenko olemassa vai en. Näin otan tuon seuran vastaan, mutta välillä surren sitä etten voi edes heidän kanssaan puhua jostakin mikä itseä kiinnostaa. Toki jotain jutellaan ja voin edes puhua välillä, mutta muuten sellainen olo on itselleni vieras, että pystyisin jonkun kanssa puhumaan kiinnostavista jutuista niin, että olisi oikein mukavaa keskustella ja sellainen olo, että nyt puhutaan samaa asiaa ja tulisi innostunut olo. Tätä kaipaan. En toisaalta ole sellaista kokenut kuin joskus lapsuudessa ehkä. Olin jo nuorena yksinäinen ja ilman kavereita. Näin en ole juurikaan elämästäni kokenut mitään yhteenkuuluvuuden tunnetta tai fiilistä, että ns iloisena juteltaisiin molempia kiinnostavasta jutusta. Tämän kaiken vuoksi varsinkin illat vaikeita ja tulee olo, että haluan puhua jonkun kanssa. Jotain ajatusta, että haluaisin tuntea olevani olemassa ajatusteni kanssa. Joku näkisi minut.