Muita yksinäisiä? Arkisten asioiden jutteluketju.

Mitäs teette tänään? Minä katson kohta Siilon uusimman jakson ja sen jälkeen, jos saan raivattua tilaa joltain pöydältä, aloitan uuden palapelin. Pitkästä aikaa tekisi mieli jotain drinkkiä mutta en jaksa lähteä kauppaan tai alkoon, joten mennään sitten kivennäisvesilinjalla. 

Vierailija kirjoitti:

Mitäs teette tänään? Minä katson kohta Siilon uusimman jakson ja sen jälkeen, jos saan raivattua tilaa joltain pöydältä, aloitan uuden palapelin. Pitkästä aikaa tekisi mieli jotain drinkkiä mutta en jaksa lähteä kauppaan tai alkoon, joten mennään sitten kivennäisvesilinjalla. 

Onpas tuttu ongelma. Itsekin tekisin useammin palapelejä jos vaan olisi hyvä pöytätila sellaista tehdä. Niitä siis on useampiakin joita en ole koskaan vielä koonnutkaan ja pari sellaista joissa on jotenkin niin kiva se maisema, että sen kokoaminen on kivaa toisen ja kolmannenkin kerran. Itsellä ei ole kuin kaksi pöytää ja toinen on kelvoton ihan jo lähtökohtaisesti tähän ja sitten se ainoa mitä voisi ajatella on just sellainen, että siinä on aina jo sen kymmenen juttua tiellä koska sitä pöytä- ja laskutilaa ei vain ole riittävästi. Lisäksi itselle mieluisin "palapeliaika" on loppusyksy ja talvi eli sen hyvän pöydän lisäksi pitää olla myös hyvä valo. Tosin voisi sellaista olla kiva koota näin kesälläkin, mutta minkäs teet. Tässäkin taas yksi asia missä joutuu tyytymään, joustamaan ja hyväksymään että se mitä haluaisi tehdä/harrastaa ei vaan onnistu. Alkaa pikkuhiljaa olla sietokyky ja joustamistahto pyöreä nolla.

Ja tuo kauppaan jaksaminen.. Mun alkoi tehdä mieli jäätelöä, mutta en jaksa minäkään enää kauppaan lähteä joten käyn sitten huomenna aamulenkillä hakemassa jäätelöä pakkaseen. 

Tämmöiseksi tämä taitaa mennä kaikilla yksinäisillä ajan myötä.

Kait se kauppaan on lähdettävä, vaikka mitään ei tee mielikään nyt, ärsyttää tietyt kateelliset tyypit nytten.

Vierailija kirjoitti:

Mitäs teette tänään? Minä katson kohta Siilon uusimman jakson ja sen jälkeen, jos saan raivattua tilaa joltain pöydältä, aloitan uuden palapelin. Pitkästä aikaa tekisi mieli jotain drinkkiä mutta en jaksa lähteä kauppaan tai alkoon, joten mennään sitten kivennäisvesilinjalla. 

Aloin eilen katsomaan "irish blood"-sarjaa areenasta ja vaikka vähän outo ja kökkö onkin niin kaksi jaksoa katsoin (kolmannessa nukahdin) ja ajattelin katsoa tänään nuo loput. Ei ole mikään mestariteos mutta ihan ok katsottavaa ja etenkin kun ei mitään muutakaan tekemistä ole. Aiemmin tällä viikolla katsoin sen aussisarjan "fake" ja siitä tuli jotenkin ikävän tuttu fiilis monella tapaa. Just tuollaisia miehiä tuli nuoruudessa tavattua joilla oli aina selitys kaikkeen ja yhteiset menot ja näkemiset peruuntui viime tipassa jonkun serkunkumminkaiman terassirempan takia tai kun "joku ajoi perään" ja onkin vietävä autoa pajalle. Sitten kun ihmetteli, että eihän siellä nyt tarvitse sitä autoa paijaamassa olla koko iltaa ja ihan on ok, kun siirretään näkemistä parilla tunnilla jne niin kas, mies ei vastannut viesteihin eikä puhelimeen muutamaan päivään. Tuon sarjan katsomisen jälkeen näin parina yönä tosi inhottavia uniakin jotka liittyi menneisyyteen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä aloitin vihdoin tänä kesänä nämä aamulenkit joita olin haaveillut tekeväni jo niin monta kesää. Ei nämä nyt sitten niin mahtavia ole kun vettä tuntuu satavan aina. Joko kaatamalla tai tihuuttamalla eikä tuolla tarkene mitenkään missään t-paidassa ja lyhyissä lahkeissa. Ärsyttää koska ihan varmaan aiemmin on ollut kivemmat kelit. Näin se käy ihan aina. On idea jonka toteuttaminen sitten venyy ja lopulta kun sen saa aloitetuksi niin jotenkin se menee pieleen tai on jo myöhäistä eli esim vaikka joku kukka on pitänyt istuttaa isompaan ruukkuun, mutta ei saa aikaiseksi ja sitten ei tarvitsekaan enää istuttaa vaan se kukka kuoli.

Nyt päätin, että tämä oli vika lenkki minkä nyt tein. Sinnikkäästi kävin melkein kaksi kuukautta ja eka oli ihan kivaa kun oli niin kaunistakin ja kaikkea, mutta kyllä tämä melkoista itsensä pakottamista on ollut jostain juhannuksesta lähtien. Sitä vaan on niin periksiantamaton kun jotain aloittaa. Ihan tyhmää.

Kävin sitten kuitenkin vielä tänään ja ei uskoisi kuinka säätila muuttui päivän aikana. Aamulla oli ihan syksyn tuntu (ja mietin jo oikeasti että noinko multa katosi johonkin kaksi kuukautta eikä vain tiistai kuten joltain toiselta), mutta lenkille lähdin koska näköjään siitä joku tapa jo ehti tulla ja etenkin siksi, että kerrankin ei satanut. Samalla sitten taas tuli tajuttua uusi juttu eli hoksasin kuinka suora ja helppo reitti olisi ollut ihan jo lapsuudessa yhdelle uimapaikalle missä ei kuitenkaan oikeastaan ikinä käyty. Tai ikinä ja ikinä, mutta max se kerran kesässä autolla eli uiminen ei lapsuudenkesiin kuulunut.

Nyt tuntuu ihan kummalta kun tajusi kuinka suoraan (ja turvallisesti!) tuosta olisikaan sinne päässyt fillareilla vaikka autolla sinne tuntui olevan hankala ja pitkäkin matka. Tosin saattoi johtua tuo käsitys siitäkin, että siellä käyminen oli aina jotenkin kauhean hankalaa molemmille vanhemmille ja julmetun messuamisen tulos eli se oli kuin suurikin ponnistus ja sitten meidän lasten olisi pitänyt olla hirveän kiitollisia.

Tuo kyseinen reitti ei siis ole miltään osin uusi vaan pikemminkin ikivanha vaikka mulle se melkoisen uusi onkin. Hyvin tuosta olisi päässyt vaikka lapsetkin ihan keskenään. Tosin tuo olisi sitten vaatinut sitä että olisi ollut niitä kavereita. Jotenkin sitä oli tällaisenkin asian suhteen ihan ummikko ja ulkopuolinen eli kyllähän siitä sitten koulussa syksyllä kuuli kuinka on kuljettu uimassa siellä ja täällä (ja varmaan just tuota kautta tuossakin uimapaikassa) mutta ei sitä muksuna itse edes tiennyt missä niitä muita paikkoja on. Kuvitteli vaan että kaikki on kauhean kaukana eikä kukaan tosiaan nähnyt tarpeelliseksi pyytää mukaan tai kertoa, että tuossahan se olisi muutaman kilometrin päässä. Tuo siis oli kasarilla eli mitään nettejä ei ollut minkään asian selvittämiseen vaikka tuskin sitä olisi tiennyt alkaa moista selvittämäänkään.

Jotenkin tulee surullinen olo liki aina kun muistaa mitä vaan. Ihan kun ei mitään kivoja muistoja tai muisteltavia olisikaan. Ainakaan niitä sellaisia ei ikinä pulpahda päähän vaan aina jotain sellaista josta tulee surulliseksi tai vihaiseksi. Tai molempia.

Edellä jotkut mietti, että tarttis kaupassa käydä, myös jätskiä olis kiva ostaa. Sitten ei saa mentyä. Minulla on nyt sama, on erittäin vaikea tästä kotoa poistua kaupassa käymään. Se liittyy pöhköön fiilikseen, että haluan olla ns. piilossa. 

Vierailija kirjoitti:

Lähtö voi tulla ihan milloin vaan. En mieti yhtään tuollaista asiaa. Joka sekunti kuolee valtavasti ihmisiä, ihan kaiken ikäisiä. Ei minulla ole sen kummempaa syytä elää vanhaksi.

Ei tuo ollut se pointti vaan nämä julkisuudessa olevat kuolemat aina muistuttaa eri tavalla siitä omastakin kuolevaisuudesta vaikka jokainenhan sen tietää, että kenen vaan kohdalla se päivä voi olla koska vaan. Just siksi olisikin niin tärkeää saada elää ja nimenomaan sitä omannäköistä elämää nyt kun vielä elossa ja voimissaankin on vaikka ei keski-ikäisenä ole enää tietenkään edes siinä vedossa missä pari-kolmekymppisenä. Kuitenkin jaksava ja pystyvä monella tapaa verrattuna tulevaan ja omaan vanhuuteen (mikäli sen siis edes elää). Ei elämä moneltakaan osin parane ikääntyessä vaan huonommaksi se muuttuu ja niin tietysti pitääkin. Keho rapistuu eikä elämä odota.

Tulee ärsyyntynyt ja ahdistunut oli siitä, että elämä on mennyt ja menee parasta aikaakin aivan haaskuun. Silti sitä ei yksin voi muuksi muuttaa eikä tietyn iän jälkeen edes kumppanin kanssa, koska aikaa ei kukaan saa taiotuksi takaisin. Silti sen perheettömäksi jäämisenkin kanssa olisi varmasti helpompaa elää jos olisi edes normaalilla tavalla jotain sukua, ehkä sisaruksiakin joilla jälkikasvua, saattaisi olla kummi jopa useammallekin lapselle ja olisi ystäviä. Sosiaalista elämää ja ihan vaan elämää. Ei olisi vain elossa vaan eläisi (nyt kun vielä siihen on mahdollisuus, huomisesta ei tiedä kukaan).

Silti sitä jumittaa tässä samassa vankilassa, koska enää ei ole voimia mihinkään kun on ollut niin kauan yksin. Perheelliset valittaa väsymystä ja elämän olevan rankkaa, mutta yllättävän voimille käyvää se itselle vääränlaisen elämän eläminen yksinään on. Tämä vie mehut toisella tapaa.

Vierailija kirjoitti:

Edellä jotkut mietti, että tarttis kaupassa käydä, myös jätskiä olis kiva ostaa. Sitten ei saa mentyä. Minulla on nyt sama, on erittäin vaikea tästä kotoa poistua kaupassa käymään. Se liittyy pöhköön fiilikseen, että haluan olla ns. piilossa. 

Mullakin on noita kausia että haluaa olla piilossa ja jopa niin, että sitä rakentaa  peitoista ja tyynyistä pesän mihin pääsee piiloon ja turvaan. Taatusti aivan kahelia. Useammin on sitten tätä, että en vaan halua liikkua missään ihmisten ilmoilla yhtään pakollista enempää enkä ottaa yhtään turhaa riskiä siitä että joku vanha tuttu sattuu näkemään. Tosin sekin lie jo mahdollista ettei kukaan edes tunnistaisi kun en meinaa itsekään peilikuvasta itseäni tunnistaa, mutta ei lohduta yhtään. Jotenkin sitä haluaisi olla oma itsensä edes ulkoisesti kun kerran sisäisesti sitä ei saa olla.

Vierailija kirjoitti:

Minun omavirkailija työkkäristä on tosi puhelias, mutta vaikka on mukava niin silti tuntuu, että vähemmälläkin tulisi toimeen. 😬 Tarkoitan, että vähän meinaa aina uuvuttaa puhelun lopuksi, kun kommunikoinnit ihmisten kanssa on muuten niin vähissä nykyään. Sen lisäksi aina pitäisi keksiä uusia tempputapoja työllistyä edellisten tapojen lisäksi; aivan kuin vakipaikkojen saamisen vaikeus ja vähä määrä olisi työttömien syytä... ei auta kärrynpyörät eikä kokemus, osaaminen ja koulutus, ja miten edes kokemusta enää kerryttää kun mihinkään ei kelpaa aiemmallakaan. Työvoimakoulutus juu mutta julkisen liikenteen aikataulutus torppasi senkin. Pahoittelut pienestä purkauksesta, mutta tämä sivu on kyllä kiva, kun tietää ettei ole yksin hyvässä ja pahassa. 🙏

 

Onneksi sentään räksät on lopettanut sen möykän pihoilla (ts. suoraan ikkunan alla), että saa nukkua ikkuna auki!

 

Pohjois-Pohjanmaa

Oli jopa pelottavaa kun ekaa kertaa työkkärikäynnin jälkeen alkoi ihan sattumaan leukaan, kieleen ja kaulaan. Sitten tajusi, että enää ei paikat kestä tuollaista kolmen vartin jutteluakaan kipeytymättä kun normaalisti on niin paljon ihan hiljaa vaan. Sittemmin olen alkanut jutella yksinäni ääneen, mutta tämä ei valitettavasti ollut mitenkään oma valinta vaan se vaan alkoi ja yhtäkkiä sen tajusin, että sanon kaikenlaista ääneen.

Mulla on tosi valikoiva kuulo siinä mielessä, että koskaan ei haittaa eikä häiritse luonnon äänet. En siis ärsyynny edes noiden naakkaparvien metakasta, koiran haukunnasta tai ukkosesta. Kaikki käy ja menee taustameluna. 

Mutta ihmisen aiheuttamat äänet. Niitä en siedä enää oikein ollenkaan.

Vierailija kirjoitti:

Ahdistaa vaan, ei jaksa aina kaljaakaan ostarilla juoda,eikä ole samanikäistä seuraa lähteä käymään jossain ja että minä en olisi aina se maksaja. Kyllähän seuraa saa kapakkaankin jos tarjoaa.

Mulla oli jo nuorena tuo sama ja varmaan olisi edelleen jos vielä alkoholia käyttäisi ja ravintoloissa jaksaisin istua. Silloinkaan ei kenestäkään saanut seuraa mihinkään muuhun kuin johonkin juopotteluun eli mitään kivaa ei voinut tehdä ihan selvinpäin tai edes niin, ettei se juominen olisi ollut tavalla tai toisella se pääasia. Kaikki muu oli liian kallista ja blaah.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ahdistaa vaan, ei jaksa aina kaljaakaan ostarilla juoda,eikä ole samanikäistä seuraa lähteä käymään jossain ja että minä en olisi aina se maksaja. Kyllähän seuraa saa kapakkaankin jos tarjoaa.

Mulla oli jo nuorena tuo sama ja varmaan olisi edelleen jos vielä alkoholia käyttäisi ja ravintoloissa jaksaisin istua. Silloinkaan ei kenestäkään saanut seuraa mihinkään muuhun kuin johonkin juopotteluun eli mitään kivaa ei voinut tehdä ihan selvinpäin tai edes niin, ettei se juominen olisi ollut tavalla tai toisella se pääasia. Kaikki muu oli liian kallista ja blaah.

Näin se on, minullekkin kun soitetaan vaan sillon kun halutaan tulla kaljottelemaan. Oon jo liian vanha siihen touhuun, enkä ala sen takia juomaan, että ei tarvitsi olla yksin.

Nykyään ostan hyvää ruokaa, äskenkin savulohta ja katon yksin ohjelmia.

Olen miettinyt kun ois joku elämänkumppani, jonka kanssa käydä jossain, mutta en saa sellaista kun minua ei seksi ole jostain syystä kiinnostanut vuosikausiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ahdistaa vaan, ei jaksa aina kaljaakaan ostarilla juoda,eikä ole samanikäistä seuraa lähteä käymään jossain ja että minä en olisi aina se maksaja. Kyllähän seuraa saa kapakkaankin jos tarjoaa.

Mulla oli jo nuorena tuo sama ja varmaan olisi edelleen jos vielä alkoholia käyttäisi ja ravintoloissa jaksaisin istua. Silloinkaan ei kenestäkään saanut seuraa mihinkään muuhun kuin johonkin juopotteluun eli mitään kivaa ei voinut tehdä ihan selvinpäin tai edes niin, ettei se juominen olisi ollut tavalla tai toisella se pääasia. Kaikki muu oli liian kallista ja blaah.

Näin se on, minullekkin kun soitetaan vaan sillon kun halutaan tulla kaljottelemaan. Oon jo liian vanha siihen touhuun, enkä ala sen takia juomaan, että ei tarvitsi olla yksin.

Nykyään ostan hyvää ruokaa, äskenkin savulohta ja katon yksin ohjelmia.

Olen miettinyt kun ois joku elämänkumppani, jonka kanssa käydä jossain, mutta en saa sellaista kun minua ei seksi ole jostain syystä kiinnostanut vuosikausiin.

No ei sellaista löydä eikä saa vaikka kiinnostaa seksi(kin). Nimenomaan just elämänkumppani on se mitä tässä varmaan eniten kaipaa. Tuttu, ihana ihminen jonka kanssa voisi jakaa arkea ja juhlaa,tehdä yhdessä kaikenlaista molempia kiinnostavaa ja välillä ihan vaan olla. Saada jakaa yhteisiä kokemuksia ja muistoja. Olisi joku joka olisi tärkeä ja rakas ja itse saisi olla jollekin tärkeä ja rakas.

Minulla ei ole ketään läheistä ihmistä. Aikamoisen raskas tilanne semmoinen on! Sen verran jo ikääkin, että tilanne ei tästä varmaan enää tule muuttumaan. 

Onpa levoton olo jo heti aamusta, enää ei ole ketään kenelle soittaa edes, olen kateellinen perheellisille ihmisille, joilla on järkevää tekemistä. Tuntuu kanssa raskaalta tämä yksin olo, seuraa oisi mutta väärälaista ja vääränikäistä, en jaksa enää enkä kehtaa juopotella ostarilla naisihminen ja vanhempi kun olen.

Olipas kuin kuollut kaupunki kun kävin aamulla pitkän lenkin ihan vaan kävellen ja samalla hain kaupasta sitä jäätelöä joka eilen illasta himotteli sekä muutenkin ruokaostoksilla. Ei ollut edes koiranulkoiluttajia missään vaan näin ainoastaan kaksi hölkkääjää ja sitten yhden ilmeisen krapulaisen miehen laahustamassa tuonne lähikaupan suuntaan. Ja kävelin kuitenkin hyvän kotvan kun kävelymatkaa tuli reilu 7km.

Pelasin nyt sitten varman päälle tuon jätskin kanssa eli ostin oikein kolme erimakuista "tiiliskiveä" kun en osannut päättää mitä haluan kun eihän mun siinä vaiheessa tehnyt (enää) mieli mitään kun siinä pakastealtaalla olin. Melkein voisi veikata että seuraavaksi ei tee edes mieli jäätelöä vaan sipsejä, koska niitä ei nyt kotona ole.

Minä kävin vähän ennen kahdeksaa pienellä kävelyllä kun ounastelin etten enää päivällä viitsi lähteä jos lämpötila on luokkaa 26-28. Ei näkynyt kuin yksi työmies huomiopaidassaan, eikä täälläkään edes niitä koiranulkoiluttajia. Ehkä väki on mökeillään tai vielä nukkumassa. Itse nukuin hyvin huonosti, pyörin sängyssä ja nousin sitten kolmen maissa jo jalkeille. Toivottavasti tänä yönä tulisi edes viisi tuntia unta. 

Tuostakin tulee vaan enemmän yksinäinen (ja outo ja ulkopuolinen) olo kun huomaa, että ilmeisesti suunnilleen kaikki muut ihmiset on jossain viettämässä kesää ja lomailemassa kaukana kotikulmistaan. Ja niinhän se pitää ollakin. Se vaan surettaa kun itsellä ei ole missään mitään paikkaa minne mennä. Täällä ei odota kukaan mihinkään eikä sitä tee kukaan missään muuallakaan. Ei ole mökkiäkään minne voisi mennä. Siellä sentään olisi ihan normaalia olla omissa oloissaan ja silti olisi kaikkea tekemistä kun voisi mennä marjametsään tai käydä ongella. Nauttia hiljaisuudesta ja luonnosta. Jos ei muuta viitsi niin ainakin voisi istua rannassa, kuunnella aaltojen liplatusta tai vaan tuijottaa kaukaisuuteen. Jos (kun) sataa ja myrskyää niin sitten voisi istua kuistilla tai rantasaunassa kuuntelemassa sateen ropinaa, tuulen ujellusta ja katsoa vaahtopäinä vellovaa vettä.

Kesä on vaikeaa aikaa minulle. Pitäisi olla kivaa ja mennä ja tehdä koko ajan, ettei "mene kesä hukkaan". No, minä istun yksinäisenä kotona ja odotan syksyä, lempivuodenaikaani. Silloin olen taas elossa. Yksin silloinkin, mutta elossa silti.

Menipä jotenkin ällöksi tämä sää ainakin tässä pk-seudulla. Ei paista aurinko, mutta ei taivas ole oikein pilvessäkään ja hiostaa niin helkkaristi. Kaiken hyvän lisäksi alkoi tuntua siltä että olen saanut jonkun kesäflunssan vai joku heinä tai pujoko jo tuolla kukkii niin, että vetää nokkaa tukkoon ja aivastuttaa.

Sinänsä nyt ihan sama koska ei mulla tietenkään mitään menemistä eikä tekemistä ole, mutta silti ärsyttää. Ärsyttää kyllä tämäkin millaiseksi sitä on muuttunut. Ennen oli lasi aina puoliksi täynnä mutta tätä nykyä se on aina puolityhjä.