Muita yksinäisiä? Arkisten asioiden jutteluketju.

Vierailija kirjoitti:

Kävin kaupungilla, tuntuu, että hermot on kireällä tämän elämän asioiden kanssa yksin, tuntuu niin raskaalta kun ei ole ketään, kelle kertoa menoistaan tai mistään muustakaan, ootan yhtä tuolia nyt kotiinkuljetettuna, onneksi se on valmiiksi koottu, kuka senkään kokoaisi, ei ole mieskaveria edes.

Ei vaan tunnu vaan mulla ainakin on. Sitä on ihan raivopää ja kuin mikäkin ruutitynnyri joka ei vaadi oikein enää kipinääkään kun räjähtää. Luojan kiitos että tätä käy vaan kun olen yksin tai yksinhän mä aina olen, mutta siis kotona tai jossain lenkkipolulla kaukana muista ihmisistä. Käytännössä ihan kaikki tympii ja ärsyttää koko ajan eikä mikään ole hyvä. Jos on aurinkoista niin se kuumuus ärsyttää ja kun on sateista niin sekin ärsyttää kun aina kastuu. Uusin ärsyttäjä on vaatekoot tai siis se, että onnistun näköjään olemaan aina ja kaikkialla just kahden koon välissä. Se kokoa suurempi on ihan liian iso, mutta se kokoa pienempi on just snadisti kittana eikä hyvä sekään vaikka parempi kyllä kun tuo liian iso. Pari uutta vaatetta tarvitsisi, mutta eipä löydy sopivaa ja huonosti istuvia en enää halua hankkia. Niitä on jo ennestään ihan riittämiin ja samoin niitä joita pitäisi alkaa itse fiksaamaan paremmiksi eli ottaa vähän sisään, lyhentää hihaa helmaa ja lahjetta tai avata joku muotolaskos. Tuokin ärsyttää. Miksi kaikesta tulee koko ajan vaan hankalampaa? Missä se ihanan smoothi ja seesteinen keski-ikä on? Se kun kaikki on hyvin ja saa vain nauttia elämästään.

"Toivon hänellä kaikkea hyvää. Itse en aikuisena jo kuitenkin  monia vuosia vanhempana ihmisenä viitsi hänelle mitään kirjoittaa, mutta löysin silti itseni hänen ajatuksistaan." 

Tähän vielä siis tarkoitin sitä, että olisin kirjoittanut jotain, että samaistuin kokemuksiini ja kaikkea hyvää sinulle tms. Tätä vaan tarkoitin. En mitään muuta jos joku kuvittelee jotain. Joku oli jo kiitellytkin hänen videostaan. 

Mulla on välillä sellainen hassu tapa, että luen wikipediasta jotain ja sitten siinä huomaan jonkun toisen, jotenkin siihen aiheeseen liittyvän kiinnostavan jutun ja sitten menen lukemaan siitä. Ja sitten taas seuraavan ja seuraavan siten etten aina edes muista mistä mä ihan ekana luin. Kaikenlaista mielenkiintoista löytyy vaikkakin ihan turhaa tietoa kai tuo enimmäkseen. Hyvä tapa t*ppaa aikaa jota riittää.

Nyt vaan olen huomannut sellaisen, että monesti näihin omiin kotikulmiin liittyvän asian pitäisi olla ihan tuttu koska senkin ajan olen tietenkin elänyt, mutta siitä ei ole minkäänlaista muistikuvaa eikä havaintoa. Yksi esimerkki oli bussilinjat (juu, aikaa on) ja siinä oli kuva sitten bussilinjasta jolla itsekin kuljin / kuljen usein, mutta se bussi oli aivan kummallisen värinen. Sitten aloin miettimään että enhän mä ikinä ole nähnyt tuonvärisiä busseja mutta niin vaan tuo oli lähiliikenteen bussien ihan normaali väritys muutaman vuoden ajan noin 20 vuotta sitten. Miten voi olla etten mä muista tuollaista ollenkaan?

Toinen oli sitten yksi liikekeskus jossa kylläkin kävin (selvitän wikipediasta vielä tietty tämänkin) ja aloin yhtäkkiä miettimään, että koskas tämä on rakennettu kun ei se mikään vanha ole ja siinä ei ollut yhtään mitään esim nyt vaikka tuo 20 vuotta sitten. Metsää ja varmaan jotain kalliota vain. Ei mitään havaintoa edes tuon rakennusvaiheesta vaikka sekin on sellaisessa paikassa, että aina siitäkin on ohi kulkenut ainakin silloin tällöin. Silti en muista ollenkaan milloinka siinä olisi ollut jokin rakennustyömaa enkä edes sitä milloin tuo siihen ilmaantui ja sen vaan muistan kun äitini sitten joskus (kun muistaisi milloin) kertoi että oli siellä käynyt. Sen jälkeen sitten on tullut käytyä paljonkin varmaan joku vajaa 10 vuotta. Tämä on jotenkin tosi häiritsevää, ettei muista tai ei siis edes ole mitä muistaa vaikka ihan taatusti on ne aikanaan nähnyt. Toisaalta tuntuu kuin kaikki olisi ihan vaan harmaata puuroa viimeisen 30 vuoden ajalta. Ei sieltä ole muistoja eikä muistikuvia juurikaan ja ainoastaan nämä estonia, diana, 911 ja tsunami onnistuu vähän jaksottamaan noita vuosia ja saa jonkinlaista aikajanaa. Sittemmin ei ole oikein tuollaisiakaan.

Ulkona oli ihana tuoksu kun joku paistoi sipulia ja varmaan lihaakin lounaaksi. Oikein sellainen ihanan kotoisa tuoksu ja mietin kuinka ihanaa olisikaan mennä kotiin josta leijailisi tuollainen tuoksu. Eikä vaan tuon tuoksun takia vaan siksi, että siellä minua odottaisi joku ihminen. Se että pääsisi valmiiseen pöytään olisi vain bonus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvää keskustelua täällä on. Joku kertoi, että on kuin nettiystäväkin. Tärkeä ketju, kun voi jakaa kokemuksia. Jokainen saa vapaasti  kirjoittaa ajatuksiaan. Yritätkö estää sen, kun nimittelet muita myrkynkeittäjiksi? Se ei sovi ketjuun. 

Ikävää, jos et viihdy. Sanot itse, että jos joku ei viihdy ketjussa, löytyy muita ketjuja tai voi perustaa uuden. Ehkä voit kokeilla sitä, jos tämä ei ole hyvä.

Sinä itsekin rajoitat nyt muita jos et hyväksy eroavia mielipiteitä. Jos joku kokee jotain ikävää täällä omasta mielestään niin se saa myös sanoa. Sekin on vapautta. Ja niitä neuvoja voi jokainen heittää. Siinä mielessä kirjoittaja oli oikeassa. Katsoin tuon videoin eilen mistä kirjoitin ja siinäkin tämä viisas nuori mies totesi, että monet neuvovat joilla ei ole hölkäsen pöläystäkään tietoa eri jutuista. Hänellekin hoettiin jo lapsuudessa, että älä välitä ja pitää kestää jne. Ja hän huvittuneesti totesi, että melkoisia neuvoja lapselle. 

En halua rajoittaa kenenkään mielipiteitä.  Jokainen saa olla ketjusta mitä mieltä haluaa. Täällä saa jokainen olla eri mieltä ja kirjoittaa vapaasti. Muitten kirjoittajien nimittely ei sen sijaan ole ok. 

Jos joku valittaa, ettei viihdy, se on ikävää, mutta eihän sille oikein mitään mahda.  Kannattaa ehkä hyppiä yli viestit, joista ei tykkää.

Vierailija kirjoitti:

Ulkona oli ihana tuoksu kun joku paistoi sipulia ja varmaan lihaakin lounaaksi. Oikein sellainen ihanan kotoisa tuoksu ja mietin kuinka ihanaa olisikaan mennä kotiin josta leijailisi tuollainen tuoksu. Eikä vaan tuon tuoksun takia vaan siksi, että siellä minua odottaisi joku ihminen. Se että pääsisi valmiiseen pöytään olisi vain bonus.

Joskus, kun pizzataksi kantaa autostaan isoa pinoa puzzalaatikoita, mietin minkälainen porukka niitä kohta yhdessä syö. Mikä kiva hetki heillä on. Vaikken tykkäkään pizzoista.

Vierailija kirjoitti:

Ulkona oli ihana tuoksu kun joku paistoi sipulia ja varmaan lihaakin lounaaksi. Oikein sellainen ihanan kotoisa tuoksu ja mietin kuinka ihanaa olisikaan mennä kotiin josta leijailisi tuollainen tuoksu. Eikä vaan tuon tuoksun takia vaan siksi, että siellä minua odottaisi joku ihminen. Se että pääsisi valmiiseen pöytään olisi vain bonus.

Ei sitä osannut kuvitellakaan aikoinaan että tällaisiakin asioita saattaa vielä kaivata tai ylipäätään tätä, että yks kaunis päivä sitä voikin olla ihan yksin eikä olekaan yhtään ketään. Yksinäisyys on sellainen elämänkokemus, että kovasti tässä kyllä oppii ymmärtämään kaikenlaista mutta vaikea sitä on ymmärtää miksi tällainen on tarpeen yhtään kenellekään.  Ainakaan siis ihan normaalille ihmiselle. Sellainen joka on toisille paha ja vaarallinen joutaisi kyllä lukitakin jonnekin olemaan yksin ja mielellään jo ennen kuin kunnolla niitä pahuuksiaan ehtii tekemään, mutta jostain syystä sellaisilla yleensä on niitä läheisiä joita satuttaa tavalla tai toisella.

Oletteko muut nyt lomalla, työttömänä, eläkkeellä vai töissä? Itse töissä, loma on vasta elokuussa. Toivon että siihen osuu sekä sateisia että aurinkoisia päiviä. Näin sisätyöntekijänä ei työpäivinä ole oikein väliä millainen sää on, kun ei töiden jälkeen mitään menoja kuitenkaan ole. 

Vierailija kirjoitti:

Huonekalujen kokoaminen ei ole sukupuoli- vaan viitseliäisyyskysymys.

Totta ja se, että nainen osaa / viitsii / tykkää tuosta kokoamisesta on varmaan yksi topkolmoseen menevistä asioista, jotka saa miehen triggeröityä ihan käsittämättömään halveksuntaan ja kiukkuun. Liekö sitten joku kolaus miehisyydelle vaiko mikä, koska tietenkin siihen saisi osallistua tai vaikka koota ne itsekin enkä tulisi viereenkään neuvomaan. En sitä ole koskaan ollut toiselta omimassa ja omat kalusteeni kokoan tietenkin itse ihan kuten hoidan kaikki muutkin asiani.

Vierailija kirjoitti:

Oletteko muut nyt lomalla, työttömänä, eläkkeellä vai töissä? Itse töissä, loma on vasta elokuussa. Toivon että siihen osuu sekä sateisia että aurinkoisia päiviä. Näin sisätyöntekijänä ei työpäivinä ole oikein väliä millainen sää on, kun ei töiden jälkeen mitään menoja kuitenkaan ole. 

Nyt on taas työttömyyspätkä kun eihän niitä vakkaritöitä enää ole vuosikymmeneen saanut. Yleensä se harmittaa, mutta nyt on ihan kiva olla kerrankin kesällä koska aina ennen on ollut kesät ja talvet töitä ja sitten joskus syys-lokakuussa tai kevättalvella helmi-maaliskuussa se työttömyysjakso. Tosin se hirvittää että entäs jos nyt ei töitä saa ollenkaan eikä edes tulevaksi talveksi. Yksinään on muutenkin kauhea stressi kaikesta ja varsinkin taloudesta eikä pätkätöitä tekemällä mitään suuria puskureitakaan kerätä. Monesta jutusta jo tinkii ja aina ajattelee, että ilmankin pärjää ja kyllä tämä vielä välttää vaikka onkin ihan risa jo mutta ei se elämänlaatua eikä -iloakaan oikein nosta että kaikki on tällaista. Sellaista viittä vaille laukeamassa olevaa on jo jonoksi asti ja sitten on vaan yritettävä miettiä minkä uusiminen on eniten tärkeintä.

Olipas surullista lukea tuosta miehestä ja koirasta jotka löytyi molemmat kuolleena kerrostaloasunnosta Helsingissä. Tuo on hyvinkin se omakin kohtalo tosin ilman koiraa ja vaikka sen tavallaan tietää niin silti tällainen uutinen, että niin on (taas) käynyt jollekin tuo sen ihan uudella tavalla tajuntaan.

Hän ei edes ollut ihan totaaliyksinäinen vaan oli kavereita ja sellainen sitten huolestuikin kun somessa aktiivinen mies ei ollut päivittänyt mitään. Silti meni kaksi viikkoa. Enkä siis syyllistä kaveria yhtään vaan ilman häntä olisi voinut mennä kaksi kuukautta tai vaikka kaksi vuotta. Kuolleelle nyt tietysti se ja sama kauanko makaa vaikka lattialla, mutta entäs jos sitä ei kuolekaan "laaki ja vainaa"-tyylillä vaan korisee kitumassa ja tajuissaan esim kaksi päivää ennen sitä vikaa hengenvetoa mutta ei saa hälytettyä apuakaan? Onpa kiva ajatus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletteko muut nyt lomalla, työttömänä, eläkkeellä vai töissä? Itse töissä, loma on vasta elokuussa. Toivon että siihen osuu sekä sateisia että aurinkoisia päiviä. Näin sisätyöntekijänä ei työpäivinä ole oikein väliä millainen sää on, kun ei töiden jälkeen mitään menoja kuitenkaan ole. 

Nyt on taas työttömyyspätkä kun eihän niitä vakkaritöitä enää ole vuosikymmeneen saanut. Yleensä se harmittaa, mutta nyt on ihan kiva olla kerrankin kesällä koska aina ennen on ollut kesät ja talvet töitä ja sitten joskus syys-lokakuussa tai kevättalvella helmi-maaliskuussa se työttömyysjakso. Tosin se hirvittää että entäs jos nyt ei töitä saa ollenkaan eikä edes tulevaksi talveksi. Yksinään on muutenkin kauhea stressi kaikesta ja varsinkin taloudesta eikä pätkätöitä tekemällä mitään suuria puskureitakaan kerätä. Monesta jutusta jo tinkii ja aina ajattelee, että ilmankin pärjää ja kyllä tämä vielä välttää vaikka onkin ihan risa jo mutta ei se elämänlaatua eikä -iloakaan oikein nosta että kaikki on tällaista. Sellaista viittä vaille laukeamassa olevaa on jo jonoksi asti ja sitten on vaan yritettävä miettiä minkä uusiminen on eniten tärkeintä.

Meninkin sanomaan tai siis kirjoittamaan tuon edellisen kun nyt just sitten hajosi lukulasit jo toisesta kohtaa. Valmiiksi nämä oli jo teipillä kasassa koska välttäähän ne eikä niitä kukaan näe, mutta nyt sitten sai teipata lisää. Joskus muksuna ihmettelin kun mummolla oli silmälasit jotka oli teipattu laastarilla ja taisi olla ihan joku ompelulankavirityskin niissä. Tuostahan siis ei saanut puhua eikä ihmetellä eikä sille selitystäkään saanut mutta mieleen se jäi. Nyt sitten olen itse ihan samanlainen vaikken ole edes mummo ja vielä puuttuu se laastari ja ompelulankakin mutta josko vetäisi seiskaveikkaa muutaman kierroksen ;-)

Aika outoa että tässäkin on näemmä tällaista ylisukupolvisuutta.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on välillä sellainen hassu tapa, että luen wikipediasta jotain ja sitten siinä huomaan jonkun toisen, jotenkin siihen aiheeseen liittyvän kiinnostavan jutun ja sitten menen lukemaan siitä. Ja sitten taas seuraavan ja seuraavan siten etten aina edes muista mistä mä ihan ekana luin. Kaikenlaista mielenkiintoista löytyy vaikkakin ihan turhaa tietoa kai tuo enimmäkseen. Hyvä tapa t*ppaa aikaa jota riittää.

Nyt vaan olen huomannut sellaisen, että monesti näihin omiin kotikulmiin liittyvän asian pitäisi olla ihan tuttu koska senkin ajan olen tietenkin elänyt, mutta siitä ei ole minkäänlaista muistikuvaa eikä havaintoa. Yksi esimerkki oli bussilinjat (juu, aikaa on) ja siinä oli kuva sitten bussilinjasta jolla itsekin kuljin / kuljen usein, mutta se bussi oli aivan kummallisen värinen. Sitten aloin miettimään että enhän mä ikinä ole nähnyt tuonvärisiä busseja mutta niin vaan tuo oli lähiliikenteen bussien ihan normaali väritys muutaman vuoden ajan noin 20 vuotta sitten. Miten voi olla etten mä muista tuollaista ollenkaan?

Toinen oli sitten yksi liikekeskus jossa kylläkin kävin (selvitän wikipediasta vielä tietty tämänkin) ja aloin yhtäkkiä miettimään, että koskas tämä on rakennettu kun ei se mikään vanha ole ja siinä ei ollut yhtään mitään esim nyt vaikka tuo 20 vuotta sitten. Metsää ja varmaan jotain kalliota vain. Ei mitään havaintoa edes tuon rakennusvaiheesta vaikka sekin on sellaisessa paikassa, että aina siitäkin on ohi kulkenut ainakin silloin tällöin. Silti en muista ollenkaan milloinka siinä olisi ollut jokin rakennustyömaa enkä edes sitä milloin tuo siihen ilmaantui ja sen vaan muistan kun äitini sitten joskus (kun muistaisi milloin) kertoi että oli siellä käynyt. Sen jälkeen sitten on tullut käytyä paljonkin varmaan joku vajaa 10 vuotta. Tämä on jotenkin tosi häiritsevää, ettei muista tai ei siis edes ole mitä muistaa vaikka ihan taatusti on ne aikanaan nähnyt. Toisaalta tuntuu kuin kaikki olisi ihan vaan harmaata puuroa viimeisen 30 vuoden ajalta. Ei sieltä ole muistoja eikä muistikuvia juurikaan ja ainoastaan nämä estonia, diana, 911 ja tsunami onnistuu vähän jaksottamaan noita vuosia ja saa jonkinlaista aikajanaa. Sittemmin ei ole oikein tuollaisiakaan.

Olisin varmaan voinut tiivistääkin ja sanoa, että ihan tuntuu kuin olisin elänyt jossain kellarissa tai tynnyrissä kun ei ole oikein minkäänlaisia muistikuvia eikä muistojakaan elämän varrelta. Ne sitten mitkä on, on just sellaisia ettei niitä halua muistella eikä muistaa. Ei olisi halunnut edes kokea enkä ymmärrä miten mun elämässä ja mulle moisia on voinut edes tapahtua. Ei ole ollenkaan mun näköistä vaikka en tiedä onko tuollainen kenenkään näköistä, mutta toisaalta moni niistä ihmisistä eli sellaista elämää missä näki/koki kaikkea ikävää, pahaa ja väärää (rikollistakin) eikä ne olleet oikein moksiskaan. Itse olin aivan kuin liisa ihmemaassa enkä ymmärtänyt silloinkaan miten ihmeessä voin olla tässä ja sitten sitä taisikin sulkea silmänsä ihan kaikelta ja ulkoisti itsensä ilmeisen tehokkaasti ihan kaikesta.

Samalla tuntuu kuin ei olisi elänytkään ikävuosia teini-iästä keski-iän kynnykselle eikä omaa ikäänsä hahmota alkuunkaan vaan pitää itseään sen 20 vuotta nuorempana mitä on. Lisäksi tämä 2020-luku on mennyt aivan hujauksessa ja aivan harakoille. Ehkä tällaiseen maailmanaikaan yksinäisyys sopii mahdollisimman huonosti vaikka ei kai vastentahtoinen yksinäisyys ikinä hyväksi ole. Nyt kuitenkin ehkä kaipaisi normaaliakin enemmän sellaista normaalia elämää ja normaalia yhdessäoloa vaikka sellaisesta ei kokemusta olekaan.

Vierailija kirjoitti:

Se harmittaa usein, kun sen nokkelan vastauksen keksii yleensä vasta kotiovella.

Totta. Tosin tuntuu, että mitä vähemmän niitä tilaisuuksia on olla nokkela tai edes jutella niin sitä varmemmin ei siinä hetkessä osaa sanoa mitään järkevää eikä nasevaa (tai mitään), vaan aina vasta sitten se tulee mieleen kun tilanne on jo ohi. Ja jos jotain sanoo niin sekin menee ihan sanapuuroksi ja kuin suussa olisi kauhallinen pottumuusia. Silloin joskus kun oli ihan suht sosiaalinen niin oli paljon enemmän "hetkessä" ja osasi reagoida ja puhua ihan toisella tavalla ja varsinkin nopeudella. Nyt on kuin olisi jotenkin hidasälyinen. Ihan kaikessa muussakin. Välillä tuntuu että on hirveän hidasliikkeinenkin eikä ollenkaan entisensä tai normaali enää. Jopa kirjoittaessa menee sanat sekaisin ja saa ihan miettiä sanojen taivutuksia ja järkevämpää sanajärjestystä. Kaikki muuttuu koko ajan huonommaksi ja huonommaksi vaikka pikemminkin kaiken muun pitäisi muuttua paremmaksi ja helpommaksi, koska yksinäisyys vaatii ja vie jo niin paljon.

Vierailija kirjoitti:

Oudolla tavalla ailahtelee fiilis tai en mä tietty tiedä onko tämä outoa vai normaalia yleisesti ottaen kun ei elämässä ihmisiä ole ailahtelemassakaan, mutta itselle outoa tämä on. Miten voikaan ihan naps vaan kadota kaikki into yhtään minkään tekemiseen ja aamulla herätessä olla ihan lamaantunut eikä huvita edes sängystä nousta vaikka vielä nukkumaan mennessä oli ihan eri fiilis? 

Nyt sitten ärsyttää että kaikki tuo eilen aloitettu jääkin taas niille sijoilleen eikä mikään huvita eikä mistään saa valmista.

Voisiko tuo olla jotain kaksisuuntaista? Vai oireileeko sekään ihan noin nopeasti, että vajaassa puolessa vuorokaudessa menee mieli ja fiilis äärestä laitaan.

Vierailija kirjoitti:

Välillä ärsyttää ne muuttoon hoputtavat jotka ei vaikuta ymmärtävän sitä ettei asiat aina niin yksinkertaisia/mustavalkoisia, varsinkaan meille (autottomille) yksinäisille saati työttömille. Kyllähän tuota on jo kauan koittanut ehtiä töitä tietystä kaupungista mutta ei, aina sama vastaus "valitettavasti emme jatka sinun kanssasi". Jos töitä saisi, silloin auttaisi myös Kela muutossa, ja voisi ruveta uutta asuntoakin katsomaan uudenlaisella innolla ja odotuksella. Töitä ja säästöjäkin oli joskus muttei enää, varsinkaan kaikenmaailman leikkauksien jälkeen... kissankin kuljetin pyörällä 30km päähän lääkäriin johon viimeiset rahat menikin. 👋 Siitäkin kun aika jättää, mitään uutta eläintä en enää ota.

 

Nykyään ollut kuitenkin työttömänä sen pari vuotta ja tosi pienellä paikkakunnalla asuessa on ollut välillä kestämistä, mutta näillä mentävä toistaiseksi ja purtava hammasta. Onneksi pääsee sentään kyseisessä kaupungissa käymään ja tuulettumaan, vain palatakseen taas tänne kyräilevään nurkkakuntalaispaikkaan joka vie kyllä kaiken elämänilon ja energian.

Mä haen töitä kahdelta eri alueelta eli todellisuudessa vain tuplaan nuo kielteiset vastaukset työhakemuksiin. Ihan kuin ei riittäisi torjunnat ihan tästä omalta kotiseudulta, huoh. Alun perin hain jo töissä ollessani vakkaripaikkoja tuolta toiselta alueelta, koska täältä nykyiseltä asuinpaikkakunnaltani sellaista työtä ei enää ainakaan saa ja silloin haaveilin muuttavani tuonne työn perässä koska mikään ei sido tännekään. No ei toteutunut sekään haave. Enää en ole varma siitäkään että onnistuisiko se muutto vaikka olisi mikä vakityö tarjolla ja ehkä vaan olisi viisaampi olla kiusaamatta itseään enää pidempään. Vitsit kun tällaisiakin olisi kiva miettiä ja puntaroida jonkun kaverin kanssa eikä vaan pyöritellä yksinään päässään tai käydä jotain epätoivoista yksinpuhelua, joka vaikuttaa vievän ensin elämänhalun ja lopulta hengen kaikilta mun viherkasveilta. Paljon niitä olikin mutta ei silti yhtään ylimääräistä. Onko muuten joku tuollainen liikennemerkki olemassa lapsiin liittyen? Meillä on monta lasta, mutta ei yhtään ylimääräistä tai jotain vastaavaa. No samapa tuo. Kivaa iltaa kaikille!

Laitan kahvin tulemaan heti, kun nousen sängystä.  Sitten teen muut toimet ihan rauhassa ja palaan kahvin tuoksuiseen keittiöön aamupalalle. Ajattelen leikisti, että joku sen jo keitti minua varten. Vähän hupsu ajatus, itsehän joudun aina keittämään kahvini.  Avaan vielä radion seuraksi, enkä olekaan niin yksin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oon kesälomalla ja kun muutakaan ei ole niin olen ollut vanhempieni luona apuna. Nyt tuntuu että tulen hulluksi! Täällä ollessa on tajunnut kaikenlaista saaden ehkä selitystäkin sille miksi elämäni on näin kauhean väärää. Se ainakin on tullut taas harvinaisen selväksi, että minä olen aivan vääränlainen kaikella tapaa. Ikävästi sitten alkoi tulla flashbackeina mieleen nekin kaikki kerrat lapsuudestakin kun se on osoitettu sanoin ja elein, että olen vääränlainen ja viallinen. Joskus silloin myös tukistamalla ja remmillä.

Samalla tajusin että elämässäni ei ole ollut koskaan sellaista ihmistä joka ei olisi halunnut muuttaa minua tai unohtanut kertoa kuinka minun pitäisi olla sellainen eikä tällainen. Usein tuo on kerrottu haukkujen ja nimittelyn saattelemana. Muutenkin mulle on oltu hirveän vihaisia aina vaikka kuinka olen yrittänyt olla mieliksi ja huomaamatonkin. Sekin tuli tajuttua, että vaikka montaa ihmistä ei elämässäni ole koskaan ollutkaan niin sellainen pelon ilmapiiri on aina ollut läsnä. Ihan jokainen mies poislukien veljeni on ollut fyysisesti väkivaltainen tai ainakin se väkivallan uhka on leijunut ilmassa tai ei vaan leijunut vaan sillä on myös uhkailtu nyrkit pystyssä, että minä niin kohta tirvaisen ja niin tekisi mieli vääntää niskat nurin. Tämähän on ihan hirveää. Miten tämän kaiken on voinut blokata mielestään ja miten nyt yhtäkkiä kaikki tulvii mieleen. Itkettää ja suututtaa samaan aikaan niin että varmaan katkeaa verisuoni pian päästä.

Sitä on pitänyt aina yrittää olla äänetön ja näkymätön. Ei saa olla omaa tahtoa eikä mielipidettä mihinkään vaan se on just se mikä triggeröi tuohon väkivallalla uhkaamiseen. Eikä naispuoliset tututkaan ole olleet varsinaisesti sen parempia vaan heille on kelvannut kaveriksi niin kauan kun on tsempannut ja cheerleedannut heidän elämäänsä ja ollut vapaaehtoinen ja varma seuralainen jokaiseen menoon. On kelvannut känniluuriksi ja leelian lepotuoliksi, mutta sitten kun itse olisi halunnut jutella omaa mieltä painavista asioista niin välit onkin viilenneet. Tai jos on halunnut tehdä jotain muuta kuin seurata kuin uskollinen koira siinä vierellä. Se oma tahto on ollut aina huono asia ja pitäisi aina vaan myötäillä ja antaa toisten tehdä päätökset ja valinnat ja elää sitten niiden mukaan.

Mitään ei ole saanut haluta eikä varsinkaan vaatia. Korkeintaan toivoa, mutta sekin vain hiljaa ja kiltisti. salaa. On pitänyt olla tyytyväinen ja kiitollinen siihen mitä saa ja muilta jää, jos jää. Aina on pitänyt odottaa omaa vuoroa ja se on viimeisenä, muiden jälkeen. Turha mitään on yrittää, et osaa kuitenkaan.

Vierailija kirjoitti:

Laitan kahvin tulemaan heti, kun nousen sängystä.  Sitten teen muut toimet ihan rauhassa ja palaan kahvin tuoksuiseen keittiöön aamupalalle. Ajattelen leikisti, että joku sen jo keitti minua varten. Vähän hupsu ajatus, itsehän joudun aina keittämään kahvini.  Avaan vielä radion seuraksi, enkä olekaan niin yksin.

Itseasiassa aika kiva ajatus ja etenkin tuo radio. Kiitos vinkistä! 

Todellakin tulee hidasliikkeisemmäksi ja varsinkin kömpelömmäksi. Söin tässä samalla iltapalaa ja taas kerran sain tiputettua osan leivänpäällisistä paidan kauluksesta sisään. Jos ei käy noin niin sitten leipä tippuu syliin tai lentää lattialle asti. Vesilasi menee nurin ja kahvikuppi kaatuu tiskipöydälle ja oman polvensa kalauttaa ovenkarmiin tai kurkkua leikatessa ottaa siitä siivun joka meinaakin mennä ohi suun ja sitä kopatessa sitten huitaisee itseään sillä puukolla sormeen..