Muita yksinäisiä? Arkisten asioiden jutteluketju.

Monesti miettii että saman _eli ei mitään_ olisi varmasti saanut vähemmälläkin vaivalla. Ulkopuolisen silmin voi hyvinkin näyttää, että sitä on istunut koko elämänsä tai ainakin aikuisikänsä passiivisena takapuolellaan ja odottanut vaan kaiken ilmaantuvan kuin itsestään ja ilmaiseksi, koska se samahan tämä lopputulos on. 

Tyhjän olisi saanut pyytämättäkin. Voi olla että olisi ollut viisaampaa vaan antaa kaiken olla, mutta myöhäistä sekin on.

Ei varmaan noissa hetkissä juuri naurata, mutta ilmaisusi on kyllä hauskaa! Taitava ”kynän” käyttäjä olet :-)

Vierailija kirjoitti:

Ei varmaan noissa hetkissä juuri naurata, mutta ilmaisusi on kyllä hauskaa! Taitava ”kynän” käyttäjä olet :-)

Tarkoitin tuota puukolla kurkkua/sormea sahailevaa taituria, hih.

Minulla on usein se tunne, ettei kukaan tunne minua oikeastaan lainkaan. Toki vanhemmat niin kuin tuntevat, mutta muuten kukaan muu ei tunne senkään vertaa. Vanhempani eivät taas ole koskaan kovin kiinnostuneet sen enempää miettimään millainen olen tai mistä pidän tms. Toki niinhän se monilla varmaan menee. Silti joskus toivoisi, että joku kysyisi edes jotain mitä sinä ajattelet tai mistä pidät. Jotain sellaista, että minäkin olen olemassa kuitenkin. 

Vanhempien kanssa olemme monesti tosi erilaisia. Meillä korostuu se ajatus, että pitää olla vahva ihminen. Toki myöhemmin, kun asiaa mietin niin vanhempani ovat vain rakentaneet sen vahvan kuvan itsensä "turvaksi" ja sitten se monesti rakoilee. Eivät olekaan sellaisia miltä vaikuttavat. Heillä omat haasteensa olleet elämässä ja jo omissa perheissään ja vanhempien kanssa omat juttunsa. Näin sieltä jo moni asia lähtee. Näin en syytä heitä asioista ja monien juttujen summa. Silti välillä toivoisin tulevani paremmin ymmärretyksi. Minä olen aina ollut vähän vääränlainen ihminen tähän perheeseen. Liian tunteellinen ihminen, joka ei ole ollut niin rohkea tai itsevarma. Lisättynä tähän vielä elämän ikäviä kokemukset kuten kiusaaminen yms jonka kanssa jäin omilleni. Näin se heijastuu siihen, etten ikinä ole tarpeeksi vahva ihminen ja vanhemmilleni se, että näyttää jotain "heikkoutta" on huono juttu. Eivät osaa käsitellä niitä juttuja.

 Siihen riittää joku sananen, että minua esim jännittää joku asia tai puhumattakaan, että itkisin. Silloin on katastrofin ainekset käsissä. Joku toinen vaan miettisi, että ok ei tässä tarvitse suuttua. Mutta he ovat omanlaisiaan. Toivon vaan, että riitän näin. 

Vierailija kirjoitti:

Oletteko muut nyt lomalla, työttömänä, eläkkeellä vai töissä? Itse töissä, loma on vasta elokuussa. Toivon että siihen osuu sekä sateisia että aurinkoisia päiviä. Näin sisätyöntekijänä ei työpäivinä ole oikein väliä millainen sää on, kun ei töiden jälkeen mitään menoja kuitenkaan ole. 

Eläkkeellä olen. Onpa ihanaa aikaa. Herätyskellon heitin httoon heti, nukun niin pitkään, kun tahon. Usein aamukahvitkin juon sängyssä kirjaa lukien, varsinkin syäntalvella. Hitaat aamut ja touhukkaammat päivät. 

Sisko soitti äsken. Oli huolia hällä. Kuuntelin, yritin rohkaista. Asiat tuppaa menemään tavallaan. Ajastaan.

Mulla on tuo aivan sama, että kukaan ei koskaan ole tuntenut minua koska ei kenellekään ole ollut kiinnostusta oppia tuntemaan. Vanhemmat on/oli mullakin ne jotka tietenkin tunsi pisimmältä ajalta, mutta en minä kuitenkaan tuntenut heitä eikä heistä kumpikaan minua. Äiti hieman, isä ei senkään vertaa. Ei meillä koskaan puhuttu pakollisia enempää, eikä ehkä ihan sitäkään eikä me vietetty aikaa yhdessä. Samassa talossa kyllä oltiin mutta jokainen istui mykkänä omassa nurkassaan tekemässä jotain yksin.

Sieltä tämä oma yksinäisyys varmaan kumpuaa ihan pohjimmiltaan. Sama se oli sukulaisten kanssa eli mitään yhteyttä ei ollut sitä pakollista joulukorttirumbaa ja kesälomareissukyläilyä enempää. En siis oppinut tuntemaan serkkujani enkä nykyään edes muista kaikkien nimiä ja saati sitten kun varmaan kaikilla on sukunimikin vaihtunut avioitumisen myötä. En siis edes voisi alkaa etsiä heitä somestakaan vaikka mitäpä meillä puhuttavaa tai yhteistä olisi. Sukujuurien lisäksi siis. Eikä oikeasti ole kyllä kiinnostustakaan tuoda heille julki sitä millainen yksinäinen ja surkeä luuseri olen. Parempi vaan etteivät tiedä ja tuskinpa onneksi minua edes muistavat.

Tosin oli kouluaikana ja vielä nuorena aikuisenakin jotain kavereita, mutta ikinä ei ole ollut esim parasta ystävää eikä kaveruudetkaan ole olleet kuin väliaikaisia ja kestäneet maksimissaan sen vuoden - kaksi. Sekin oli aina enemmän sellaista yhdessä hengailua eli ei siinä mitään yhdessä erityisemmin tehty eikä juteltukaan vaan oma rooli oli olla enimmäkseen vaan hiljaa ja kuunnella muita. Menin siis ns joukon jatkona aikani mutta ei mun mukanaoloa kukaan erityisemmin kaivannut. Yleensä aina se meni niin, että sitten jos erehdyin sanomaan jotain, keksimään idean tai tuomaan omaa mielipidettä ilmi niin se teilattiin oitis tyhmänä / pellenä. Sitten alkoi ilkkuminen ja yleensä tuo johti siihen että ulospullauttaminen porukasta alkoi. Kukas nyt tyhmän / pellen kanssa haluaa olla. Kukaan ei siis tuolloinkaan ollut kiinnostunut tutustumaan minuun ollenkaan ja ihan yhden lauseen / idean / mielipiteen perusteella teilattiin sitten kokonaan.

Aikuisiällä sitten ei ole ollut tuollaistakaan kaveruutta. Mitä nyt töissä ollessa oli jonkinlainen osa sitä työyhteisöä mutta sielläkin sai istua lähinnä kuuntelijan roolissa kahvi- ja ruokatunneilla. Tosin mitä kerrottavaa mulla olisi ollutkaan, ei ollut kavereita eikä miestä tai lapsia joiden ympärillä muiden jututkin pääasiassa pyöri.

"Sitten tulikin hautajaisia ja perunkirjoituksia joka on sellainen savotta että oksat pois."

Samansuuntainen kokemus, läheisen kuoltua kaikki muuttui toivottomaksi. 

Kävin eilen kauppakeskuksessa asti ruokaostoksilla ja pyörimässä vähän muutenkin ja oli hassua nähdä nyt iltsikassa juttu just samasta "loppuunmyydystä muotimekosta" minkä kuosia ihastelin, mutta jonka mustavalkoisuutta harmittelin. En ole kyseisen yhdistelmän ystävä yhtään. Jutussa sitten mainittiin kuinka moni on värjännyt sen itse ja tuo ei käynyt mielessäkään, mutta en nyt kyllä silti lähde mekkoa hakemaankaan vaikka voisihan se olla hauska tuollaistakin kokeilla. Samalla saisi hyvän lenkinkin. Sekin kun tuppaa nykyisin olemaan sellaista, että pitäisi aina olla jokin tavoitepaikka ja määränpää missä käydä niin sitten sitä voi kävellä vaikka kuinka pitkästi, mutta ihan vain muuten vaan pelkkänä lenkkinä ei oikein jaksa enää. Sitä on jo niin läpeensä kyllästynyt näihin kulmiin jossa kaikkialla on vaan jotain rakennustyömaata vuodesta toiseen eli hirveä meteli sen muun riesan lisäksi. Olisi niin ihanaa päästä ulkoilemaan ja lenkkeilemään jonnekin kunnon luontoon ja ihan unelmaa jos sinne pääsisi miltei suoraan ulko-ovesta.

Ihan kuin katoaisi aina alkuviikosta päivä johonkin, koska aina näin keskiviikkona tuntuu että on vasta tiistai ja se on aina yhtä iso kummastus että onkin muka jo keskiviikko. Ilmankos tuntuu viikot menee hujauksessa.

En siis edes yritä kertoa mikä päivä katsoin telkkarista ohjelmaa Tammisaaresta, mutta sitä katsoessa tuli tunne että tuolla voisi olla tosi mukava käydä. Sinne taitaisi päästä junallakin, mutta pahasti pelkään että samanlaiseksi aikomiseksi se tämäkin jää kuten nykyisin kaikki muukin.

Pitäisi keksiä illoiksi joku uusi harrastus, joka veisi ajatukset pois huolista ja sydänsuruista. Kirjoitan näistä päiväkirjaa, mutta asioiden vatvominen yksin tuntuu olevan vain loputon oravanpyörä. Nyt aloin vielä syömään herkkuja lohduksi, mutta siitäkin voi tulla paha tapa. 

Ehkä voisin kokeilla iltalenkkejä, jos ikäviin asioihin saisi siten edes vähän etäisyyttä.

Ahdistava olo, uutisista vaan jatkuvasti ihmisten kuolemista kerrotaan. Inhottaa nyt olla yksin, vaikka ainahan minä yksin olen.

Todellakin pitäisi saada jokin uusi harrastus ja sellainen mikä "nollaa pään" eli nämä entiset ei oikein toimi. Nollaa nekin tavallaan, mutta silti siinä samalla voi myös ajatella omiaan tai ainakin minä onnistun jopa jotain kirjo- tai pitsineuletta tehdessäni sekä neulomaan virheettömästi että uimaan tosi syvällä omissa ajatuksissani. No joskus menee pieleen ja pitää sitten purkaa mutta pääsääntöisesti näin. En jotenkin enää pääse siihen sellaiseen rentouttavaan flow-tilaan kuten ennen. Vai menenköhän jo siitä yli?

En vaan tiedä mikä se sellainen harrastus olisi ja senkin pitäisi olla sellainen ettei tarvitse kaveria. Lenkkeilystäkin tulee pääsääntöisesti aina vaan julmetun pahalle päälle tätä nykyä ja siellä sitä vasta ajatteleekin kaikkea ja todella yllättäviä asioista pulpahtelee pintaan jostain kaukaa menneisyydestä ja tosi syvältä. Ei rentouta ei.

Sattupas sopivasti tulemaan tuo mainos telkkarista mistälie luontaistuotteesta jonka väitetään helpottavan henkistä stressiä. Tai sopivasti ja sopivasti, mitään huuhaa-pillereitä en tosiaan ala ostamaan tai syömään, mutta siis hyvin siinä osattiin luetella just tämä olo kaikkine oireineen. Ei saa nukuttua, ahdistaa ja tuntuu että voisi hyppiä pitkin seiniä jotka kaatuu niskaan.

Vierailija kirjoitti:

Ahdistava olo, uutisista vaan jatkuvasti ihmisten kuolemista kerrotaan. Inhottaa nyt olla yksin, vaikka ainahan minä yksin olen.

Kuten ketjussa jo todettukin tämä 2020-luku on ihan kauheaa aikaa olla yksinäinen. 

Mä aloitin vihdoin tänä kesänä nämä aamulenkit joita olin haaveillut tekeväni jo niin monta kesää. Ei nämä nyt sitten niin mahtavia ole kun vettä tuntuu satavan aina. Joko kaatamalla tai tihuuttamalla eikä tuolla tarkene mitenkään missään t-paidassa ja lyhyissä lahkeissa. Ärsyttää koska ihan varmaan aiemmin on ollut kivemmat kelit. Näin se käy ihan aina. On idea jonka toteuttaminen sitten venyy ja lopulta kun sen saa aloitetuksi niin jotenkin se menee pieleen tai on jo myöhäistä eli esim vaikka joku kukka on pitänyt istuttaa isompaan ruukkuun, mutta ei saa aikaiseksi ja sitten ei tarvitsekaan enää istuttaa vaan se kukka kuoli.

Mikä tässä oikein nyt on, kun jo herätessä ahdistava olo, onko se tämä yksin asioiden miettiminen ja liika tiedotusvälineiden seuraaminen. Mutta en tykkää yksin lähteä kävelyllekkään, eikä kukaan näin hitaan köpöttelijän kanssa halua lähteäkkään.

Äsken näin tällä sivustolla mainoksen ravintolalaivasta ja näyttipäs tuo kuvissa kivalta. Just sellaiselta missä olisi kiva istua kivassa seurassa vaikka vähän pidempäänkin. Vähän vaan on turhan kaukana kun on savon sydämessä mutta eipä mulla ole sitä kivaa seuraakaan eli aivan sama.

Vierailija kirjoitti:

Mä aloitin vihdoin tänä kesänä nämä aamulenkit joita olin haaveillut tekeväni jo niin monta kesää. Ei nämä nyt sitten niin mahtavia ole kun vettä tuntuu satavan aina. Joko kaatamalla tai tihuuttamalla eikä tuolla tarkene mitenkään missään t-paidassa ja lyhyissä lahkeissa. Ärsyttää koska ihan varmaan aiemmin on ollut kivemmat kelit. Näin se käy ihan aina. On idea jonka toteuttaminen sitten venyy ja lopulta kun sen saa aloitetuksi niin jotenkin se menee pieleen tai on jo myöhäistä eli esim vaikka joku kukka on pitänyt istuttaa isompaan ruukkuun, mutta ei saa aikaiseksi ja sitten ei tarvitsekaan enää istuttaa vaan se kukka kuoli.

Jos mitään olen oppinut tähön ikään mennessä, on oikea pukeutuminen. Jos kesällä on viileää, voi laittaa enempi päälle. Luonto ei juuri säästä piittaa, ketokukat kukkii ja on valoisaa.

Kesäisin olen paljon ulkona, säässä kuin säässä. Tankkaan tunnelmaa ja valoa talven varalle.

Tämä on minun vinkkini. Hellekupolista en edes tykkää.

Vierailija kirjoitti:

Mä aloitin vihdoin tänä kesänä nämä aamulenkit joita olin haaveillut tekeväni jo niin monta kesää. Ei nämä nyt sitten niin mahtavia ole kun vettä tuntuu satavan aina. Joko kaatamalla tai tihuuttamalla eikä tuolla tarkene mitenkään missään t-paidassa ja lyhyissä lahkeissa. Ärsyttää koska ihan varmaan aiemmin on ollut kivemmat kelit. Näin se käy ihan aina. On idea jonka toteuttaminen sitten venyy ja lopulta kun sen saa aloitetuksi niin jotenkin se menee pieleen tai on jo myöhäistä eli esim vaikka joku kukka on pitänyt istuttaa isompaan ruukkuun, mutta ei saa aikaiseksi ja sitten ei tarvitsekaan enää istuttaa vaan se kukka kuoli.

Nyt päätin, että tämä oli vika lenkki minkä nyt tein. Sinnikkäästi kävin melkein kaksi kuukautta ja eka oli ihan kivaa kun oli niin kaunistakin ja kaikkea, mutta kyllä tämä melkoista itsensä pakottamista on ollut jostain juhannuksesta lähtien. Sitä vaan on niin periksiantamaton kun jotain aloittaa. Ihan tyhmää.

Vierailija kirjoitti:

Mikä tässä oikein nyt on, kun jo herätessä ahdistava olo, onko se tämä yksin asioiden miettiminen ja liika tiedotusvälineiden seuraaminen. Mutta en tykkää yksin lähteä kävelyllekkään, eikä kukaan näin hitaan köpöttelijän kanssa halua lähteäkkään.

Mua ei auta edes se, että olen vähentänyt uutisten seuraamisen ihan minimiin eli kerran aamulla ja toisen kerran illalla. Netissäkään en roiku ihan enää niin paljon mitä aiemmin ja esim tällä palstalla en enää käy kuin tätä ketjua lukemassa. Suurin ongelma lienee siis tämä liika oma seura ja omat ajatukset sekä tietenkin se, että jatkuvasti tulee jotain uutta harmia ja riesaa niiden entisten pakollisten päälle eikä aiempia kerkiä hoitaa alta pois kun jo jotain uutta tulee siihen päälle. Telkkarista hävisi kanavat sen viimeisimmän uudistuksen jälkeen eli piti oppia elämään ilman koska suurempi tarve oli silmälaseille. Sitten hajosi puhelin ja siihen menikin sitten ne rahat joilla kuvitteli hankkivansa ne silmälasit, sitten huomasin että henkkarit pitää TAAS uusia ja silmälasit sai taas odottaa. Sitten lohkesi hampaasta palanen eikä mikrokaan lähtenyt käyntiin joten oli totuttava olemaan ilman mikroa ja yritettävä pärjätä hampaan kanssa. Ulkoilutakista hajosi vetoketju, kengästä jäi puolet pohjasta jonnekin lenkkireitin varrelle ja repun olkaimet jäi käteen sitä selkään laittaessa. Nyt sitten on alkanut huolettaa oma terveydentila kun tukka lähtee päästä ja se miten pärjää kun ikääntyminen alkaa tuntua. Mitä tässä pitäisi tehdä nyt kun vielä on aikaa tehdä? Ja millä rahalla? Ja mistä se energia pitäisi taikoa kaiken hoitamiseen kun ei saa edes nukuttua vaan yötkin pyörii valveilla miettimässä.